Matti Laine

Toimiiko rikoksentekijöiden kuntouttamisessa mikään?

Haaste 2/2001 – Kriminologia-palstalla todetaan keskustelun rikoksentekijöiden ja vankien uudenlaisesta kuntouttamisesta vilkastuneen myös Suomessa. Kuntoutusohjelmilla on paikkansa, mutta milloin niiden paikka on muurien sisällä ja milloin niiden ulkopuolella?

Keskustelu rikoksentekijöiden ja vankien uudenlaisesta kuntouttamisesta on vilkastunut myös Suomessa ja lokakuussa aiheesta järjestetään tärkeä kansainvälinen seminaari. Kuntoutusajatuksen ongelmakohtien esiin nostaminen ei tarkoita sen hylkäämistä, päinvastoin.

Usein teesin "nothing works" esittäjäksi mainitaan Robert Martinson. Teesin mukaan mikään menetelmä ei toimi rikollisten ja vankien kuntouttamisessa lainkuuliaisiksi kansalaisiksi.

Vuonna 1974 ilmestyneessä artikkelissaan "What works – questions and answers about prison reform" Martinson ei kuitenkaan väittänyt, että mikään ei toimisi. Joissakin tutkimuksissa oli havaittu ainakin vähäistä positiivista vaikutusta uusintarikollisuuteen. Mutta hänen jälkiarvionsa pyrki kuitenkin romuttamaan sen uskomuksen, että tuolloiset yksilölliset kuntoutusmenetelmät olisivat merkittävästi vähentäneet uusintarikollisuutta.

Martinson tiivisti: "Saattaa olla..., ettei parhainkaan koulutus tai psykoterapia voi voittaa tai edes huomattavasti vähentää rikoksentekijöiden voimakasta taipumusta jatkaa rikollista käyttäytymistään. Nykyiset hoito-ohjelmamme perustuvat teoriaan rikollisuudesta ’sairautena’ – siis jonain ulkoisena ja epänormaalina yksilössä ja sellaisena joka voidaan oletettavasti parantaa. Tämä teoria saattaa olla hyvin virheellinen sen vuoksi, että se aliarvioi tai itse asiassa kieltää sekä rikoksen normaalisuuden yhteiskunnassa että sen, että suuri osa rikoksentekijöistä on persoonaltaan normaaleja. He ovat rikollisia, jotka vain vastaavat yhteiskuntamme tosiasioita ja olosuhteita."

Rikollisuus on monimutkainen sosiaalinen ilmiö, jota ei voida kokonaan palauttaa yksilön psyykkiseen taustaan, eikä kriminologia keskity vain yksilövalintaan.

Martinsonin näkemyksiä arvioitaessa on myös muistettava, mitä menetelmiä oli käytössä 1960–1970-lukujen vaihteessa. Martinsonin meta-arvioinnin kohteena olivat mm. koulutus, yksilöterapia, ryhmäterapia, miljööterapia, lääkehoito ja vapaudessa tapahtuva valvonta. Ja tänä päivänähän väitetään, että juuri nämä menetelmät eivät oikein toimi. Esimerkiksi kognitiivis-behavioraalisia tai terapeuttiseen yhteisöön perustuvia menetelmiä oli tuolloin käytössä hyvin vähän.

Martinson pohti myös riskiarviointien merkitystä rangaistusjärjestelmässä. Joidenkin mielestä tekokeskeisyydestä tulisi luopua ja rangaistus tulisi yhä enemmän määrätä henkilön uusimisriskin ja psykologisesti testatun vaarallisuuden mukaan. Loogista tällöin olisi, että nuori, päihdeongelmainen, moninkertainen autovaras tuomittaisiin huomattavan pitkään vankeusrangaistukseen, mutta keskiluokkainen mustasukkaisuusmurhan tekijä voitaisiin vapauttaa piankin tai tuomita vain kriminaalihuollon valvontaan. Tässä Martinson puolustaa rikosoikeuden klassista ajatusta. Teon moitittavuuden tulee olla rankaisemisen peruslähtökohta.

xxx

Keskeinen kysymys nousee myös evaluointiperusteista: miten toiminnan tuloksia arvioidaan? Tätä ongelmaa valottaa amerikkalaisten William McCordin ja Jose Sanchezin klassinen tutkimus, jossa arvioitiin kahdesta erityyppisestä koulukodista valmistuneiden nuorten jatkomenestymistä. Wiltwyck-koulua pidettiin 1950-luvulla edistyksellisenä kouluna, jossa käytettiin ajanmukaisia nuorisorikollisten kuntoutusmenetelmiä. Se tarjosi hyvin organisoidun ympäristön, joka pyrki välttämään rankaisevaa käsittelyä ja kasvattamaan itsetuntoa. Tutkijat vertasivat sitä Lymanin kasvatuslaitokseen, joka oli perinteinen rangaistussuuntautunut laitos, käytännössä tavanomainen nuorisovankila. Nämä kaksi laitosta olivat perusfilosofialtaan niin kaukana toisistaan kuin vain voi olla.

Ensimmäisenä viitenä vuonna Wiltwyckin entisillä oppilailla rikosuusiminen oli selvästi vähäisempää kuin Lymanin. Näytti selvästi siltä, että Wiltwyckin kuntoutussuuntautunut käsittely oli paljon onnistuneempi kuin Lymanin rangaistuskeskeinen ohjelma. Se oli jopa toiminut sellaisilla nuorilla, jotka oli määritelty psykopaateiksi tai impulsiivisen aggressiivisiksi.

Viiden vuoden jälkeen Wiltwyckin oppilailla alkoi kuitenkin ilmetä vakavia ongelmia poliisin kanssa. Samoihin aikoihin taas Lymanin oppilaiden rikollisuus alkoi vähetä. Tutkijoiden mukaan Wiltwyckin oppilaiden kohonnut uusintarikollisuus keskittyi melkein kokonaan mustiin ja espanjalaisperäisiin. Lymanin oppilaista valtaosa oli valkoisia, joiden oli helpompi sijoittua takaisiin yhteiskuntaan ja löytää pysyvä työpaikka.

Wiltwyckin kuntoutusohjelmat siten toimivat, mutta ne eivät voineet estää oppilaiden ajautumista rikoksiin, koska laillisia menestymiskeinoja ei ollut ja heidät työnnettiin koulusta takaisin rikollisuutta ylläpitävään ympäristöön. Keskustelussa alettiinkin yhä enemmän korostaa sitä, että ohjelmien toimimisen kannalta oleellista on se, missä olosuhteissa niitä pannaan toimeen, ei aina niinkään ohjelmien sisältö. Tulokset voivat myös alkaa näkyä vasta pitkän ajan kuluttua ja tätä muutosta eivät välittömästi tehdyt arviointimittaukset tavoita.

xxx

Nykyinen näkemys lienee, että "appropriate works" eli sopivalla kuntoutuksella saadaan aikaan joidenkin rikoksentekijöiden osalta oikeissa olosuhteissa myönteisiä tuloksia. Yleistä rikollisuuden hoitomenetelmää ei kuitenkaan ole löydetty. Mutta välttääkö tämä uusi kriminaalipolitiikan hoitoideologia ne sudenkuopat, joihin vanha hoitoideologia 1800- ja 1900-luvulla pahasti kompastui? Ei ole uskottavaa ajatella, että mitään riskejä ei ole, koska "tiede on kehittynyt".

Entä miten laajalle voi yleistää monessa tutkimuksessa saadun tuloksen, että kognitiivis-behavioraaliset menetelmät vähentävät alttiutta rikosuusimiseen joidenkin rikoslajien ja rikoksentekijöiden osalta? Joillakin rikollisuuteen liittyy korjattavissa olevaa ajattelutaitojen puutetta ja arvovääristymiä, mutta emme voi yleistää, että rikollisuus yleensä johtuisi näistä. Uudet toimintaohjelmat eivät mullista kriminologian teoriaperusteita.

xxx

Toinen kysymys on yksilön ja sosiaalisen välinen suhde. Kuntoutusohjelmat työskentelevät paljolti yksilötasolla, ja niin niiden tuleekin. Näkökulma voi tällöin kuitenkin kaventua perinteiseksi ajatusvirheeksi, että rikollisuus on vain yksilötason poikkeavuutta. Muutokset yhteiskunnan rakennetekijöissä voivat kuitenkin dramaattisesti muuttaa rikollisuustasoa.

Kuten Martti Lehti (Haaste 1/2001) osoitti, rakenteelliset muutokset ovat aiheuttaneet Suomessa henkirikosaaltoja, joita ei voi selittää vain yksilötason psykologialla. Tukholman yliopiston kriminologian professori Jerzy Sarnecki on todennut, että yhteiskuntapoliittiset tekijät, eivät hoitoideologiat, ovat keskeisiä, jos halutaan vaikuttaa rikollisuuden tasoon. Suhteellisen pienikin muutos alkoholipolitiikassa lisää väkivaltarikoksien määrää monin verroin siihen vaikutukseen, mikä väkivaltaa ehkäisevillä toimintaohjelmilla on. Kyseessä on Wiltwyck-koulun syndrooma.

Kriminologiseen keskusteluun kysymykset köyhyydestä ja sosiaalisesta asemasta ovat palaamassa taas kerran. John Hagan ja Bill McCarthy ovat hyödyntäneet "sosiaalisen pääoman" käsitettä tutkiessaan nuorten katurikollisuutta ja asunnottomuutta Torontossa ja Vancouverissa. Sosiaalinen pääoma on sitä hyvää, mitä normaalioloissa saamme normaalien sosiaalisten verkostojen kautta. Sosiaalisen pääoman puute lisää oleellisella tavalla alttiutta varkauksiin, prostituutioon ja huumekauppaan. Olen itse Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (1/2001) pohtinut sen merkitystä suomalaisen henkirikollisuuden biososiaalisten taustojen ymmärtämisen kannalta.

Jos uudet kuntoutusohjelmat osoittavat toimivuutensa, niin voimmeko silloin sanoa, että "prison works", minkä tunnuksen mm. Britanniassa kuulee yhä useammin? Siitä nimittäin seuraa johtopäätös, että tuota järjestelmää tulisi käyttää oleellisesti enemmän. Huomattavasti suurempi osa rikoksentekijöistä tulisi laittaa vankilaan ja heitä tulisi siellä pitää nykyistä pidempään. Tämä oli vanhan hoitoideologian keskeinen ajatus.

Pohjoismaissa on perinteisesti ajateltu, että vankila on välttämätön rankaisumuoto, mutta sen käyttöä tulee rajoittaa "vain välttämättömään", koska sen monet haitta- ja sivuvaikutukset ovat niin suuret. Vankilan paradoksihan on siinä, että pyrkiessään uusintarikollisuuden vähentämiseen, se on useimmiten samalla hyvin kriminogeeninen ympäristö. Näiden asioiden yhteensovittaminen ei ole historian valossa helppoa.

Kuntoutusohjelmilla on paikkansa, mutta milloin niiden paikka on vankilan muurien sisällä ja milloin niiden ulkopuolella. Tätä strategista keskustelua ei Suomessa ole käyty riittävästi. Näen ongelmana sen, että käytössä on kuntoutusohjelmia, joiden palveluja saa vain menemällä vankilaan. Toimivaa kuntoutusta tulee kehittää ja jatkaa, mutta tuskin ne mullistavat rikosoikeusjärjestelmän perusteita tai vanhaa kriminologista tietämystä.

Aihetta käsitellään laajemmin kirjoittajan kirjassa: Voidaanko vankeja ja rikollisia kuntouttaa? Painatuskeskus, Helsinki 1994.

 
Julkaistu 24.9.2001
Sivun alkuun |