Matti Laine

Suomi ja Venäjä

Haaste 4/2004 – Kriminologia-palstalla käydään läpi suomalaisen kriminaalipolitiikan historiallista kehitystä.

Suomalaisessa kriminaalipoliittisessa keskustelussa ja tutkimuksessa on kohtuullisen paljon pohdittu kysymystä siitä, miksi kriminaalipolitiikkamme oli ankarampaa kuin muissa pohjoismaissa ainakin 1900-luvun seitsemän ensimmäistä vuosikymmentä. Erityisesti tässä on viitattu vankien suureen määrään, jota muiden pohjoismaiden kriminologit alkoivat viimeistään 1950-luvulla ihmetellä.

Jotkut suomalaiset kriminaalipoliitikot saattoivat vielä sodan jälkeen väittää vankimäärien johtuvan Suomen suuremmasta rikollisuuden määrästä. Mutta kun tehtiin riittävän tasokkaat vertailut, osoittautui, ettei tämä pitänyt paikkansa. Tunnettu norjalainen kriminologi Nils Christie on viime vuosina esitellyt näkemystä, jota on syytä kommentoida. Muun muassa eurooppalaisessa kriminologikokouksessa 2003 hän totesi seuraavaa:

Perinteisesti heidän (siis Suomen, ML) rangaistusjärjestelmänsä oli venäläinen. He lähettivät monia vankeja Siperiaan, mutta heillä oli myös suuri vankipopulaatio kotimaassaan. Aina 1960-luvulle saakka heillä oli useita satoja vankeja 100 000 asukasta kohden. He olivat itäeurooppalaisia rangaistuspolitiikassaan.

Christie kertoo myös, että hänen mielestään Venäjän vankeinhoitoon tutustuminen on samanlainen kokemus kuin aiemmin Suomen vankeinhoitoon tutustuminen. Tämän ja aikaisempienkin puheenvuorojen perusteella olen saanut sellaisen käsityksen, että Christiellä on tässä taktinen näkökulma. Houkutellakseen baltit alentamaan vankimääriään hän viittaa Suomen esimerkkiin siitä, miten "venäläisestä" rangaistusjärjestelmästä voidaan päästä eroon sivistyneen eliitin avulla. Nyt on pakko kuitenkin kysyä, vastaako tämä taktiikka faktoja? Oliko rangaistuskulttuurimme venäläinen 1800-luvulta aina K. J. Långin aikoihin 1960-luvulle saakka?

x

Ensimmäinen epäilys herää siitä tosiseikasta, jonka Nils Christie itse on osoittanut: Suomen vankiluvun kasvu alkoi vasta 1800-luvun lopulla ja erityisesti vuoden 1918 jälkeen. Ero muihin Pohjoismaihin ei siten syntynyt autonomian aikana. Siperiaan karkotuksia toki ilmeni, mutta niissä oli usein kyse järjestelmän lieventämisestä: Nikolai I:n julisti suomalaisten viranomaisten toivomuksesta vuonna 1825, että hän muuttaa kaikki kuolemanrangaistukset karkotus- ja pakkotyötuomioiksi. Vankilukumme oli korkea vasta karkotusten päätyttyä, ei niiden aikana. Sitä paitsi karkotukset olivat yhtä lailla yleinen käytäntö Länsi-Euroopassa, esimerkkinä laivaukset Englannista Australiaan.

Mutta tärkein vastaväite nousee tietenkin siitä perinteestä, jota kouluissamme, yliopistoissamme ja myös omassa oppilaitoksessani opetetaan. Sen mukaan Suomi säilytti vahvasti ruotsalaisen oikeusjärjestelmän ja laillisuusperinteen Venäjän vallan aikana. Sortovuodet eivät tätä perusasiaa mihinkään muuttaneet. Oikeusfilosofian, rikosoikeuden ja vankeinhoidon ajatukset, ideologiat ja käytännön sovellukset tulivat aivan muualta kuin Venäjältä. Tulevat professorit eivät opiskelleet rikoslakia Omskissa.

Upsalalainen professori Torkel Jansson (2002) on viitannut siihen, että 1800-luvun asetustekstien kirjoittajat olivat äärimmäisen tarkkoja siitä, että vanhoja lakeja ja asetuksia uusittaessa käytettiin mahdollisimman "ruotsalaista" ilmaisutapaa. He pyrkivät korostamaan, mitä oikeusperinnettä ja -kulttuuria he edustivat ja vaalivat. Näin toimivat myös fennomaanit. Venäjän vallan aikana pystytetyn säätytalon otsikkoryhmässä ovat vuosiluvut 1734 ja 1772. Joidenkin mielestä voidaan jopa väittää, että vuoden 1734 laki säilyi alkuperäisempänä Suomessa kuin Ruotsissa ja että Suomi autonomian loppupuolella oli "ruotsalaisempi" maa kuin Ruotsi.

x

Autonomian aikana länsimaiset vankeinhoidolliset aatteet levisivät myös Suomeen. Samaan aikaan Venäjä enemmänkin irtaantui uusista ajatuksista. Esimerkiksi Lontoon kansainvälisessä vankeinhoitokongressissa 1872 Venäjän edustaja, kreivi Sollohub vastusti sellivankilajärjestelmää ja totesi, että miten se brutalisoi vangin ja tekee hänestä pysyvän esimiestensä uhmaajan. Sollohub viittasi myös venäläiseen yhteisölliseen järjestelmään, joka ei mahdollista sellivankilan käyttöönottoa ainakaan pitkäaikaisen vankeuden osalta. Mitä todennäköisimmin tuonaikainen linjanveto on taustana sille, että tänäkin päivänä rangaistusvangit suorittavat tuomionsa Venäjällä yhteismajoitukseen perustuvissa ojennustyösiirtoloissa (kolonia). Taustana ei ole siis Neuvostoliiton GULAG.

Suomeen sellivankilat tulivat, eivät puhtaassa Philadelphia- tai Auburn-muodossa, mutta tulivat joka tapauksessa Venäjän vallan alla. Ja monet muut länsimaiset ajatukset. Kun vuonna 1860 Sir Walter Crofton julkaisee kirjan "Success of the Irish Prison System and Supervision", jossa hän esittelee vankeinhoidollisen edistymis- eli progressiivijärjestelmän, niin jo 14.1.1863 Helsingfors Dagblad suosittelee tätä irlantilaista järjestelmää. Länsimaisten vaikutteiden leviämisen nopeutta osoittaa se, että Suomessa jo vuoden 1866 rangaistusten täytäntöönpanoasetuksessa kuritushuonevangit jaettiin neljään luokkaan progressiivijärjestelmän mukaisesti. Käytännössä järjestelmää ei voitu juurikaan toteuttaa, koska siihen liittyvät rakennukset eli sellivankilat puuttuivat, mutta visioita oli ja ne eivät edustaneet mitään "ankaraa, venäläistä" kulttuuria.

x

Miksi sitten vankiluku oli korkealla 1900-luvulla ja kriminaalipolitiikka ankaraa? Ilari Hannula on tuoreessa väitöskirjassaan (2004) taas kerran tuonut esiin kaksi merkittävintä tekijää. Ensimmäinen on vuoden 1889 rikoslaki (voimaan 1894) ja toinen on 1918 sisällissota ja sen jälkeinen ilmapiiri.

Uusi rikoslaki ankaroitti erityisesti varkausrikoksista annettavia tuomioita, mikä näkyi nopeasti vankiluvussa. Laki perustui ns. klassisen koulukunnan ajatuksiin, jolloin yksilölliset lieventävät seikat jäivät vähemmälle huomiolle. Mutta myöhemmät ns. sosiologisen koulukunnan näkemykset eivät pelkästään lieventäneet järjestelmää, vaan joiltakin osin tekivät siitä entistä ankaramman 1920- ja 1930-luvuilla. Uuteen rikoslakiin tai 1918 jälkeisiin uudistuksiin liittyvät rikosoikeusoikeudelliset ideologiat eivät tulleet Venäjältä, vaan katse tulee suunnata Saksaan.

Pertti Myhrbergin (1978) mukaan vuoden 1989 rikoslain esikuvina olivat Ruotsin vuoden 1864 ja Saksan vuoden 1871 rikoslait. Ja toisaalta varsin outoa olisi myös, jos sisällissodan valkoiset voittajat olisivat ottaneet rangaistusjärjestelmäänsä mallia tsaarien tai bolsevikkien Venäjältä.

Miksi järjestelmän uudistaminen venyi aina 1970-luvulle? Tuskin tässäkään "venäläinen kulttuuri" on keskeinen tekijä, vaikka olimmekin Stalinin ja muiden neuvostojohtajien kainalossa ja Paasikivi ja Kekkonen hallitsivat. Yksinkertainen selitys voisi olla se, että olimme yleensäkin ottaen jäljessä. Monet elinkeinorakenteen muutokset ja sosiaalipoliittiset uudistukset toteutuivat vuosikymmeniä, jopa lähes 100 vuotta myöhemmin kuin muissa pohjoismaissa. Olimme hyvin agraarinen yhteiskunta, maatilojen määrä kasvoi vielä 1950-luvun lopulla. Agraarisessa yhteiskunnassa on tapana rangaista monista rikoksista varsin ankarasti. Vankiluvun lasku ja rangaistusjärjestelmän lieventäminen on siis osa modernisaatioprosessia. On mahdollista, että tuo prosessi olisi alkanut aiemmin, jos olisimme välttyneet vuoden 1918 tragedialta. Venäjällä tuo prosessi viivästyi yli 70 vuotta ilmiön vuoksi, jonka tunsimme nimellä Neuvostoliitto.

 
Julkaistu 13.12.2004
Sivun alkuun |