Kauko Aromaa

Rikollisuuden kustannukset

Haaste 2/2004 Pääkirjoitus

Rikollisuuden hintaa ja kustannuksia koskeva keskustelu on virinnyt viime vuosina. Yksi syy on ollut halu kohottaa tietyn rikoslajin huomioarvoa; naisiin kohdistuva väkivalta on tästä tunnettu esimerkki. Samantapainen motiivi on ollut tiettyjen rikosten "kalleutta" tähdentävillä puheenvuoroilla, kuten parin vuoden takaisessa pienten ja keskisuurten yritysten rikosmenetyksiä koskevassa selvityksessä.

Viime aikoina on kiinnostuttu paitsi kustannusten yleisestä arvioinnista myös eri kustannuslajeista ja niiden jakautumisesta. Laskelmista tulee helposti hankalia, puutteellisia ja harhaisia. Kokonaiskustannuskysymys voi peräti tuntua absurdiltakin: yhteiskunnalla on sen suuruiset rikollisuuden ja kriminaalipolitiikan kustannukset, joihin sillä on varaa. Näin eritoten siksi, että erittäin suuri osa rikollisuuden ja sen säätelyn kuluista aiheutuu torjunnasta, varustautumisesta ja pelosta sekä hoito- ja seuraamusjärjestelmistä. Laskelmat eivät silti ole hyödyttömiä, mutta ne tulee tehdä eri rajauksin eri käyttötarkoituksiin. Esimerkiksi toimenpidevaihtoehtojen vertailussa kustannustehokkuus on olennainen kysymys. Tällaiset kysymykset liittyvät ns. What Works -koulukuntaan sekä hallinnon kustannustehokkuusvaatimuksiin.

Samanaikaisesti on merkkejä siitä, että rationaalisen, tietoon perustuvan ja inhimillisen kriminaalipolitiikan aate on väistymässä ja korvautumassa rankaisemisen aatteella rankaisemisen vuoksi. Tällaiset uudet periaatteet ajaisivat vankeinhoidon ja seuraamusjärjestelmän resurssiahdinkoon ja aiheuttaisivat sen, että päättäjät eivät enää olisi entisessä määrin kiinnostuneita kriminaalipolitiikan asiantuntijoiden tiedoista – ja vasta kun uuden aatteen resurssivaikutukset kohoaisivat sietämättömälle tasolle, jouduttaisiin uudelleenarviointiin taloudellisen pakon edessä, ei rationaalisuusperusteilla.

Jotta kriminaalipolitiikan kustannuksia koskevat laskelmat saataisiin realistiselle ja oikealle tasolle, on ensin sovittava, mitä eri kuluerät ovat, mitä niistä tiedetään, miten niitä voi mitata ja miten mittaustuloksia voi tulkita. Näiden kysymysten parissa ala nykyisin näyttäisi työskentelevän. Kustannustehokkuusarviointeja on vielä melko vähän, eivätkä nekään ole kovin kattavia tai tyhjentäviä.

Kaikella tällä ei olisi suurta merkitystä, ellei sen taustalla olisi (kriminaali)poliittista tiedonintressiä: kun selviää, mikä jokin kustannus on, seuraava kysymys onkin, kuka sen maksaa. Joudutaan siis vastaamaan kustannusten jakautumiskysymykseen. Poliittisen päätöksenteon asia tästä tulee, kun sitten kysytään: onko havaittu jakauma oikeudenmukainen? Edelleen on kysyttävä, minkä tahojen kuluja tietty toimenpide nostaa tai laskee – ja onko uusi jakauma oikeudenmukaisempi vai epäreilumpi kuin aikaisempi. Toimintavaihtoehtojen poliittinen arvottaminen on mahdotonta, ellei tällaisia seikkoja tunneta. Siten kustannuskeskustelu on tärkeä keino suunnitteluongelman kääntämiseksi politiikan kielelle. Siksi keskustelussa on myös oltava huolellinen, avoin ja vilpitön. Rikoksentorjuntaneuvoston huhtikuussa järjestämä eurooppalainen seminaari oli tässä tarpeellinen.

Kun kustannuskeskustelua nyt käydään, tulisi etsiä uusia keinoja kontrollikustannusten leikkaamiseen. Esimerkiksi Ruotsissa on jo kymmenisen vuotta hankittu kokemuksia "jalkakahleen" – fotboja – käyttämisestä vankeuden sijasta, ja aivan ilmeisesti hyvin kokemuksin. Viimeksi sovellusta laajennettiin vuonna 2001, ja hiljattain on saatu onnistuneisuusarviointi, jonka perusteella ei Suomessa enää kannattaisi aikailla. Rikollisuuskontrollin kustannustason alentaminen vankiluvun nousua hillitsemällä käy tällä keinolla tehokkaasti ja ilman tunnettuja haittavaikutuksia – päinvastoin kokemukset ovat tässäkin suhteessa hyviä: verrattuna vankilaan on rahallisen säästön lisäksi esimerkiksi uusiminen vähäisempää.

 
Julkaistu 9.6.2004
Sivun alkuun |