Matti Laine

Realistit ja idealistit

Haaste 4/2002 – Kriminologia-palstalla pohditaan tällä kertaa kriminologian koulukuntaeroja brittiläisen jaottelun pohjalta.

Viimeaikojen Suomen kriminaalipoliittista keskustelua seuratessa on tuntunut, että meillä on vain kaksi vaihtoehtoa: kriminaalipolitiikka on joko humaania tai sitten ei. Joissakin puheenvuoroissa kriminaalipoliitikkoja on jaoteltu päinvastoin kuin sananmukaisesti pitäisi. Liberaaleiksi on kutsuttu niitä, jotka yrittävät säilyttää jotain vanhaa 1970-luvulta, ja konservatiiveiksi niitä, jotka haluaisivat muutosta.

Tosiasiassa koulukunnat ovat monimuotoisempia ja useampia sävyjä löytyy jopa Suomessa. Tällöin tarvitaan kuitenkin analyyttisempaa otetta kuin keskustelussa on ollut. Sävyjä voidaan hakea esimerkiksi brittien käyttämän jaottelun pohjalta. Britit puhuvat idealisteista ja realisteista, ja jakavat molemmat vielä oikeistoon ja vasemmistoon.

Oikeistoidealismi edustaa hyvin vanhaa ja yksinkertaista ajattelutapaa, jossa liiat kriminologiset pohdinnat ovat vain haitaksi. Rikollisuuden syitä ei tarvitse selvittää ja rikollisuusongelman ratkaisevat pitkät rangaistukset ja ankeat vankilaolot. Tämä on vahva näkemys tänä päivänä lähinnä muualla kuin kriminaalipolitiikan asiantuntijoiden piirissä.

Vasemmistoidealismin tuntevat hyvin ne, jotka muistavat 1960- ja 1970-luvun keskustelun. Aatesuunta on saanut vaikutteita marxilaisesta teoriasta ja leimautumisteoriasta. Rikosta pidetään usein vain sosiaalisena konstruktiona. Valtio määrittelee jotkin teot rikoksiksi, jotta se voisi kurittaa köyhiä. Ajattelussa oli myös romanttisia piirteitä. Rikollisia ei ehkä nähty ihan vallankumouksellisina vapauttajina, mutta ainakin jonkinlaisina robinhoodeina.

Rikollisuuden syynä pidettiin rakenteellisia tekijöitä, eikä yksilöllisistä biologis-psyykkisistä tekijöistä juurikaan suostuttu keskustelemaan. Rikollisuutta ja sen pelkoa ei nähty suurena ongelmana. Moni selitti rikollisuuden kasvun johtuvan tilastointitapojen muutoksista ja muista vastaavista syistä. Rikollisuutta pidettiin urbaaniin ympäristöön kuuluvana normaalina ilmiönä, ihmisten sietokykyä, toleranssia on vain lisättävä.

Vasemmistoidealistit ovat erityisen kriittisiä rikosoikeusjärjestelmää kohtaan. Suomessakin jotkut oikeusfilosofit ajattelevat, että varsinainen rikollisuusongelma on rikoslaki itsessään, jonka tehtävänä ei suinkaan ole rikosten vähentäminen vaan rikollisuuden tuottaminen, ylläpito ja hallinnointi niin kuin Foucault opettaa. Ilman rikoslainsäädäntöä ei varsinaisesti olisi rikollisuutta vaan ainoastaan yksittäisiä konflikteja. On jopa luotu utopioita, että koko rikoslaki ja rangaistusjärjestelmä kumottaisiin (abolitionismi).

Kuvaukseni voi olla osin kärjistys, ja idealismin sisällä on monta sävyä. Mutta suuntaus itsekin kärjisti, mitä voi selittää se, että sitä vastassa oli hyvin vanhakantainen ja kohtuuton järjestelmä, jonka uudistamisessa utopiat saattoivat olla tarpeellisia.

x

Realismi syntyi viimeistään 1980-luvun alussa. Siinäkin on laitansa, mutta myös niitä yhdistäviä tekijöitä. Molemmilla laidoilla tunnustetaan, että rikollisuus on todellinen ongelma ja että rikollisuudella on tuhoisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Ja edelleen, että rikollisuusongelmaan on puututtava, vaikka kaikki tunnustavat, että mitään ihmelääkettä siihen ei ole. Realismin oikea laita näkyi voimakkaammin Yhdysvalloissa ja vasen Britanniassa.

Oikeistorealismin tärkein edustaja on James Q. Wilson, jonka kirjoituksilla on ollut suuri vaikutus myös käytännön kriminaalipolitiikassa. Oikeistorealistit eivät haasta oikeusjärjestelmän perusteita, ja erityisesti he suuntaavat huomion ns. katurikollisuuteen. Suuntaus ei kokonaan hylkää rikollisuuden syyteorioita, mutta keskittyy erityisesti yksilöllisen käyttäytymiseen.

Perhe on keskeisessä asemassa. Se ketkä ovat potentiaalisia rikollisia määräytyy biologisesti, mutta viime kädessä sosialisaatio, tai pikemminkin siinä epäonnistuminen, ratkaisee kenestä todella tulee rikollinen. Yksinhuoltajaperheet ovat suurin ongelma. "Aviottomat lapset eivät ole vain huolimattomuutta, ne ovat kirous", toteaa Wilson.

Oikeistorealistit kritisoivat ajatusta, että hyvinvoinnin lisääminen vähentäisi automaattisesti rikollisuutta. Heidän mukaansa on pikemminkin käynyt päinvastoin. Keskeistä ovat yksilölliset valinnat ja perinteisten arvojen palauttaminen. Lisäksi korostetaan pragmatismia. Oikeita ovat vain ne teoriat, joita soveltamalla saadaan tulosta aikaan. Tässä koulukunnalla on yhteytensä ns. what works -liikkeeseen.

Wilson loi yhdessä George Kellingin kanssa myös kuuluisan "rikotut ikkunat" -teorian, jonka mukaan mm. poliisin tulee puuttua kaikkein pienimpiinkin rikkomuksiin, koska ne luovat pohjan moraalin ja itsekunnioituksen rappeutumiselle ja vakaville rikoksille. Vastuu on myös asukkailla. Jos he eivät kykene tai halua vaikuttaa asuma-alueensa olosuhteisiin, niin kärsikööt itse seuraukset, jotka aiheutuvat alueiden rappeutumisesta. Tältä osin suuntaus on vaikuttanut monenlaisiin rikostorjuntatoimiin ja ns. nollatoleranssikeskusteluun.

x

Vasemmistorealismi syntyi vasemmistoidealismin kritiikistä ja se on saanut vaikutteita feministisestä kriminologiasta. Huomattiin, että paitsi rikolliset myös rikosten uhrit ovat yhteiskunnan huono-osaisia. Tyypillinen ryöstön uhri ei ollutkaan keskiluokkainen mies, vaan musta, työtön yksinhuoltajanainen. Huono-osaisille uhriutuminen tuottaa kaksinkertaisen taakan. Rikollisuuden kasvu rapauttaa yhteisöjä, ja rikollisuuden pelko on todellinen ongelma vaikkei se olisikaan tilastollisesti perusteltua.

Vasemmistorealismi korostaa kokonaisvaltaisuutta. Rikollisuutta on tarkasteltava makro- ja mikrotasolla. Rikollisuuden "neliön" kulmat: rikoksentekijät, uhrit, virallinen kontrolli ja epävirallinen kontrolli ovat yhteydessä toisiinsa. Oleellista on tutkia näiden vuorovaikutusta. Niissä tapahtuneet muutokset voivat selittää, miksi esimerkiksi murrot ovat jollain alueella rajusti lisääntyneet. Tarvitaan sekä toiminnan (rikos) että reaktion (rikosoikeus) analyysia. Sosiaalista konstruktionismia lähestytään ajatuksessa, jonka mukaan mitään olemuksellisesti rikollista ei ole olemassa. Rikos on jatkuvasti muuttuva käsite.

Vasemmistorealismi haluaa keskustella rikollisuuden syistä ja myöntää niiden monimuotoisuuden. Biologiallakin on osansa, mutta rikollisuudessa keskeinen tekijä on kuitenkin sosiaalinen deprivaatio. Sen ei tarvitse olla absoluuttista köyhyyttä ja köyhtymistä, suhteellisesti koettu epäoikeudenmukaisuus riittää. Tällä on yhteyksiä anomiateoriaan. Suhteellista deprivaatiota voi ilmetä taloudellisen aseman kaikilla tasoilla, ja sillä voidaan selittää myös "parempiosaisten" talousrikoksia. Nyky-yhteiskunta on varsin kyvykäs luomaan jatkuvasti uusia mahdollisuuksia suhteellisen deprivaation kokemiseen. Merkkituotteet ovat hyvä esimerkki. Niken lenkkitossujen vuoksi on tehty monta murhaa. Deprivaatio luo pohjaa myös rikollisten alakulttuurien syntymiseen.

Vasemmistorealismi pyrkii hylkäämään determinismin. Rikollisuus ei määräydy olosuhteista, tilanteesta, biologiasta tai psykologiasta. Rikollisuus on myös yksilöllisiä valintoja. Oikeistorealistinen ajatus, jossa rikoksentekijät nähdään vain rationaalisina saalistajina, kuitenkin hylätään. Rikoskontrollijärjestelmän tulee tuottaa oikeudenmukaisuutta eikä vain kuria ja järjestystä. Muussa tapauksessa vieraantuminen ja frustraatio lisääntyvät yhteiskunnan eri osissa ja sillä voi olla vakavia seurauksia. Vasemmistorealistien mukaan tutkimukset Ison-Britannian lukuisista mellakoista todistavat tämän argumentin puolesta.

Keskeinen vasemmistorealisti Jock Young kirjoittaa: "…on sitouduttava muutokseen, mutta se ei saa olla pelkästään utooppinen, ja on vaikutettava välittömästi, mutta ei saa olla vain teknokraattinen ja pragmaattinen".

x

Koulukunnat eivät esiinny puhtaina ja moni huomaa omaavansa ajatuksia eri koulukunnista. Mutta kiistatta on myös perustavanlaatuisia erilaisia käsityksiä siitä, mistä rikollisuudessa ja rikollisuuteen suhtautumisessa oikeastaan on kysymys. Siksi edelleen tarvitaan teoreettista keskustelua.

 
Julkaistu 16.12.2002
Sivun alkuun |