Matti Laine

Rankaisemisessa on järkeä ja tunnetta

Haaste 1/2002 – Kriminologia-sarjassa pohditaan tällä kertaa, miksi monissa oppikirjoissa valistusfilosofeista mainitaan Caesare Beccaria ja Jeremy Bentham – hekö löysivät lopullisen totuuden rankaisemisesta ja sen oikeutuksesta?

Miksi monissa kriminologian oppikirjoissa säännönmukaisesti valitusfilosofeista mainitaan Cesare Beccaria ja Jeremy Bentham? Hekö löysivätkö lopullisen totuuden rankaisemisesta ja sen oikeutuksesta?

Beccaria ja Bentham olivat 1700-luvun utilitaristeja, hyötyajattelun kannattajia. Beccarian monet näkemykset hänen teoksessaan Rikoksesta ja rangaistuksesta (1764, suom. 1998) ovat niin moderneja, että ne eivät vieläkään ole toteutuneet edes kaikissa Euroopan maissa. Beccarian mukaan rankaisemisen tarkoituksena on vaikuttaa tehokkaasti sekä rikoksentekijään että vieläkin enemmän muihin ihmisiin. Tärkeää ei ollut ankara rankaiseminen vaan rankaisemisen varmuus. Beccaria tiivistää: "jotta rangaistus ei olisi yksittäiseen kansalaiseen kohdistettu väkivallanteko, sen tulee aina olla julkinen, välitön, tarpeellinen, olosuhteisiin nähden lievin mahdollinen, suhteutettu rikokseen ja laissa säädetty."

Benthamin tärkein teos on The Rationale of Punishment (1811, kirj. aiemmin). Benthamin mukaan rankaiseminen on aina pahaa, mutta se saa oikeutuksensa, kun se estää vielä suurempaa pahaa. Bentham erottelee selkeästi rankaisemisen kaksi tehtävää: erityisestävyyden, joka pyrkii vaikuttamaan itse rikoksentekijään, ja yleisestävyyden, joka vaikuttaa kaikkiin yhteisön jäseniin.

Yksittäisen rikoksentekijän uusintarikollisuus voidaan Benthamin mukaan ehkäistä kolmella tavalla: viemällä häneltä fyysinen kyky rikoksen tekemiseen, viemällä häneltä halu siihen tai saamalla hänet pelkäämään rikoksen tekemistä. Tämä on tuttua nykyistäkin oppikirjoista: inkapasitaatio, kuntoutus ja pelote. Rangaistusten varsinainen oikeutus tulee kuitenkin sen yleisestävästä vaikutuksesta.

Hyötyajattelun mukaisesti rankaisemiselle on kuitenkin asetettava ehtoja. Silloin ei tule rankaista, kun se on tehotonta eikä vaikuta. Tämä on kyseessä silloin, kun ihmisen tahto ei ole vapaa esimerkiksi mielisairauden, lapsuuden tai pakkotilan vuoksi. Rankaisemisen aiheuttama kärsimys ja jatkoseuraukset eivät myöskään saa ylittää rikoksen aiheuttamaa pahaa ja kärsimystä. Benthamin mukaan myöskään "kuvitteellisista" rikoksista ei pidä rangaista. Hän vaati homoseksuaalisuuden dekriminalisointia jo vuonna 1785.

xx

Utilitarismi on pitkään ollut kritiikin kohteena. Dostojevski on esittänyt perusongelman Ivan Karamazovin suulla: "Jos tarkoituksesi on pystyttää rakennus onnelliselle ihmiskunnalle, mutta tätä varten sinun olisi pakko kiduttaa yhtä ainoaa lasta, suostuisitko rakentamaan tämän talon hänen kyynelilleen?". Eli ovatko yksilöt vain välineitä yhteiskunnallisten päämäärien toteuttamisessa? Onko muitakin arvoja kuin välitön yhteiskunnan hyöty? Vieläkin on valtioita, jotka hyväksyvät rikoksesta epäiltyjen tai terroristien kiduttamisen tietojen saamiseksi, vaikkakin sitä sanotaan "kohtuulliseksi fyysiseksi painostamiseksi" tai "aktiiviseksi kuulusteluksi".

Vanhemmissa oppikirjoissa hyödyn vaihtoehdoksi esitetään usein retribuutiota. Sana viittaa takaisin antamiseen, kysymys on kostosta tai sovituksesta. Retribuutio on paha sana, mutta monet näkevät retribuutioajattelun pikemminkin rajoittavan kuin lisäävän rangaistusten ankaruutta. J.D.Mabbot lähtee kuuluisassa esseessään (1939) siitä, että rankaisemisen oikeutus tulee vain rikollisesta teosta ja sen sovittamisesta. Kysymys on oikeudenmukaisuudesta ilman tulevaisuuden hyötytavoitteita.

Mabbot kysyykin utilitaristeilta, miten perustelemme rankaisemisen, jos voimme osoittaa, että tavoitellut yhteiskunnalliset hyödyt ovat jääneet toteutumatta. Näinhän usein kiistatta on. Rankaisu ei sulje pois moraalista anteeksiantoa, mutta niitä ei saa yhdistää. Rankaisemme rikoksen tehnyttä, mutta voimme toki sen jälkeen auttaa häntä. Ongelmana on vain nyt se, että retribuutiosta emme voi suoraan johtaa, miten tulisi rangaista ja millaisia rangaistusten tulisi olla.

xx

Toinen kriittinen kysymys liittyy ideaalin ja todellisen suhteeseen. Hienoa olisi, jos jokainen rikos tulisi ilmi, tekijä saataisiin kiinni ja hän voisi oikeudenmukaisesti sovittaa ilkitekonsa. Mutta valtaosa rikoksista jää piiloon. Löytyykö rankaisemisen oikeutus vain teosta, jos kuritamme vain jäävuoren huippua. Pitäisikö hyötyjä sittenkin pohtia?

Valistusfilosofit pohtivat moraalin ja rankaisemisen yhteyttä jo ennen Beccariaa ja Benthamia. David Hume korosti, että moraalisuutemme ei tule järjen ja hyödyn kautta, vaan tunteistamme, viime kädessä ihmisluonnosta: "järki on ja sen tulee olla mielenliikutusten, passioiden orja". Ihmisluonnossa on moraalinen aisti: sympatian ja kiitollisuuden, mutta myös kaunan ja kostonhimon tunteet.

Humen oppilas Adam Smith jatkoi pohdiskelua. Luonto on antanut meille moraaliset tunteet on puolustautumista varten. Mutta vain siihen tarkoitukseen. Rangaistus seuraa kostonhimosta ja on siis luonnollinen pyrkimys. Rankaisemisella on kuitenkin myös tavoitteita, joista tärkein on rikoksentekijän katumisen. Muiden ihmisten hyljeksintä saa rikoksentekijässä aikaan voimakkaan yksinäisyyden tunteen, ja hän itsekin alkaa inhota rikollista tekoaan. Oikeudenmukaisuuden loukkaus aiheuttaa siis rangaistuksen, mutta rangaistus palauttaa tasapainon ja luo oikeudenmukaisuutta.

Myös suomalaisen Edvard Westermarckin (The Origin and Development of Moral Ideas, 1906-1908) mukaan rankaiseminen on itse ihmisluonnossa. Moraalitunteemme jakautuvat kostavaan paheksumiseen ja palkitsevaan hyväksymiseen. Vaikka kritisoikin rankaisun utilitaarisia tehtäviä, hän myöntää, että rankaisemisella voi olla yleistä vaikutusta. Rankaiseminen antaa suurelle joukolle yleismoraalisen opetuksen ja on vaikeaa nähdä muuta keinoa tämän toteuttamiseksi. Voisimme sanoa, että Westermarck hyväksyy välillisen yleisprevention rankaisemisen yhdeksi tehtäväksi.

John Rawls on artikkelissaan (1955) pyrkinyt löytämään kompromissin hyödyn ja sovituksen välille. Hän erottaa yhtäältä perusteet, joilla oikeutetaan jokin yleinen käytäntö ja toisaalta ne, joilla oikeutetaan jokin siihen kuuluva yksittäinen teko tai käytäntö. Retribuutioteoriat lähtevät menneistä tapahtumista, syyllisyydestä ja siitä, mikä on moraalisesti oikein. Utilitaristi puolestaan katsoo, että "menneet on menneitä", ja päätöstemme on suuntauduttava tulevaisuuteen. Päätösten seuraukset ratkaisevat.

xx

Molemmat tuntuvat olevan oikeassa. Rawlsin mukaan tämä onkin ymmärrettävää, koska nämä kaksi lähestymistapaa ikään kuin vastaavat eri kysymyksiin. Voimme kysyä, miksi Matti tuomittiin vankeusrangaistukseen. Vastaamme, koska hän ryösti pankin ja se on vakava rikos. Mutta kun kysymme, miksi yleensä ihmisiä pannaan vankilaan, vastaammekin toisin. Tällöin voimme puhua yhteiskunnan suojelemisesta, uusien rikosten ehkäisemisestä yms.

Rangaistusinstituution tehtävä on eri kuin yksittäisen rankaisemisen. Yksittäistapauksessa laki on retributiivinen ja katsoo menneeseen, mutta yleisellä tasolla laki suuntautuu tulevaisuuteen, sen tehtävä on utilitaarinen. Tarvitaan sekä järkeä että tunnetta. Neurologi Antonio Damasio on uusimmassa kirjassaan Descartesin virhe osoittanut, että jos emme kykene tuntemaan meiltä häviää myös kyky tehdä järjellisiä päätöksiä.

 
Julkaistu 11.3.2002
Sivun alkuun |