Matti Laine

Psykopaatin paluu

Haaste 2/2004 – Kriminologia-sarjassa pohditaan psykopaatin käsitettä ja psykopatian hoitamista.

Jo noin 150 vuoden ajan on kriminologian piirissä pohdittu kysymystä psykopatiasta. Sosiologisen selittämisen parhaina vuosina käsitteestä paljolti luovuttiin, mutta nyt se näyttää tulleen vahvasti takaisin.

Psykopatialla on viitattu persoonallisuuden, luonteen häiriöihin erotuksena mielisairauksista. Yksi alan klassisista teoksista on Hervey Cleckleyn "The Mask of Sanity" (1941, 1976). Kirjassaan Cleckley esittelee Gregoryn, jonka rikosrekisteri oli metrien mittainen ja joka yritti surmata äitinsä, mutta ase meni viimehetkellä epäkuntoon:

Olisi mahdotonta kuvata tarkasti tämän nuoren miehen uraa kirjoittamatta satoja sivuja. Hänen jatkuvasti toistuvat epäsosiaaliset tekonsa ja hänen motiiviensa silminnähtävä triviaalisuus, samoin kuin hänen kyvyttömyytensä oppia kokemuksen kautta sopeutumaan paremmin ja välttämään vakavia, helposti ennustettavia ongelmia, saavat kaikki minut tuntemaan, että hän on klassinen esimerkki psykopaattisesta persoonallisuudesta. Pidän hyvin todennäköisenä, että hän käyttäytyy jatkossa samalla tavalla kuin ennenkin, enkä tiedä mitään psykiatrista hoitoa, joka vaikuttasi tähän käyttäytymiseen mainittavasti tai auttaisi häntä sopeutumaan paremmin.

Pitkään ilmiöille on yritetty etsiä parempaa nimeä ja nykyisin diagnoosiluokituksissa ja vastaavissa puhutaankin antisosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä (APD). Sitä käytetään usein psykopatian kanssa rinnakkain ja synonyymina. Jotkut taas ovat hylänneet psykopatia-käsitteen vanhanaikaisena. Robert D. Hare (1999) on kuitenkin viitannut siihen, että antisosiaalinen persoonallisuus on laaja kategoria, joka pitää sisällään monia rikoksentekijöitä, joita ei tulisi luokitella psykopaateiksi. Hänen mielestään:

Useimmat rikolliset eivät ole psykopaatteja ja toisaalta monet yksilöt, jotka onnistuvat toimimaan lain varjoisalla puolella ja pysyvät poissa vankilasta, ovat psykopaatteja.

Psykopatian ilmenemistä pyritään myös mittaamaan. On luotu erityinen psykopatian tarkistuslista (psychopathy checklist), jolla pyritään selvittämään esiintyykö henkilössä niitä 20 käyttäytymisen tai persoonallisuuden piirrettä, jotka viittaisivat psykopatiaan. Pisteskaala kunkin ominaisuuden kohdalla on 0–2, jolloin maksimipistemäärä on 40. Henkilöt, jotka saavat 30 pistettä tai enemmän luokitellaan psykopaateiksi. Niiden kohdalla, joiden pisteet jäävät 20–30 väliin käytetään usein "rajatila-diagnoosia". Tärkeimmät psykopatiaan liittyvät käyttäytymisen piirteet ovat:

– Välinpitämättömyys toisten tunteita kohtaan

– Syvempien tunteiden ja omantunnon puute

– Pitkä valehtelun ja pettämisen historia

– Taipumus syytellä muita eikä itseä, jos asiat menevät pieleen

– Suureellinen omanarvontunto

– Kyvyttömyys oppia menneistä epäonnistumisista

– Loismainen elämäntyyli ja pitkäntähtäimen tavoitteiden puute

– Keinotekoinen viehättävyys

– Kyvyttömyys rakkauteen ja persoonaton sukupuolielämä

Haren mukaan Yhdysvalloissa on arvioitu, että 20 % mies- ja naisvangeista on psykopaatteja, ja heidän kontolleen tulee noin 50 % tehdyistä vakavista rikoksista. Psykopaatit luiskahtavat Haren mukaan rikollisen rooliin "luonnostaan". Kun heillä on voimakas valmius käyttää hyväkseen kaikkia mahdollisia tilanteita ja omaksitunnoksi kutsuttu sisäinen kontrolli puuttuu, luo tämä vahvan yhdistelmän kohti rikollista uraa. Psykopatia ei tällöin luo paineita vain perinteistä rikollisuutta kohti, vaan se toimii selittäjänä myös talousrikoksissa. Siellä jos missä esiintyy ilmiöitä, joita voidaan luonnehtia sanoilla häikäilemättömyys, petoksellisuus ja muista välittämättömyys.

x

Selitykset psykopatian syistä ovat vaihdelleet eri aikakausina. Ilmiö voidaan nähdä ympäristöön liittyvänä, yksilöllisesti opittuna tai taustaltaan biologisena, esimerkiksi aivotoiminnan häiriönä. Mutta biologiaankin liittyviä selityksiä on useampia.

On olemassa näyttöä siihen suuntaan, että psykopaateiksi luokiteltujen ihmisten aivojen toiminta on poikkeavaa. Kysymyksessä olisi siten ainakin osittain geneettinen ilmiö. Useissa tutkimuksissa on havaittu, että psykopaattiset rikolliset poikkeavat selkeästi otsalohkon sisäosan toiminnaltaan ei-psykopaattisista rikoksentekijöistä.

On myös esitetty, että ilmiö olisi evolutiivinen adaptaatio (haitallisista vaikutuksistaan huolimatta). Psykopatiaan liittyvät piirteet ovat ihmiskunnan kehityksen kuluessa saattaneet olla hyödyllisiä pyrittäessä selviytymään ja lisääntymään vaikeissa olosuhteissa. Tällaisia ovat esimerkiksi häikäilemättömyys, väkivaltaisuus, keinotekoinen viehättävyys ja persoonaton seksuaalielämä. Kyseessä olisi lisääntymisstrategia, jolla pyritään omien geenien monistamiseen hankkimalla mahdollisimman paljon seksuaalisuhteita. Täysin tiedostamatta toki. Kun miespuolinen psykopaatti ei ole riittävän puoleensavetävä, hän voi parhaiten "pyrkiä" tähän tavoitteeseen pettämällä, manipuloimalla ja esittämällä väärennetyn yhteiskunnallisen statuksen ("lentokapteeni", "kreivi").

Ajatusta psykopatiaan liittyvien ilmiöiden geneettisestä perustasta on voimakkaasti kritisoitu. Tällöin viitattu siihen, että ongelmat johtuvat lapsuuden olosuhteista. Hare on sitä mieltä, että lasten laiminlyönti ja hyväksikäyttö voi aikaansaada hirvittävää psykologista vahinkoa. Näillä lapsilla voi olla alhaisempi älykkyysosamäärä ja kasvanut riski vakavaan masennukseen, itsemurhiin sekä päihde- ja rikollisuusongelmiin. Mutta Haren mukaan nämä tekijät eivät tee lapsesta kuitenkaan psykopaattia.

x

Jerome G. Millerin (1991) mukaan laitosmaailmaan liittyvillä ilmiöillä voisi olla yhteys ominaisuuksiin, joista psykopaattinen persoonallisuus muodostuu. Miller tuli kuuluisaksi tehtyään radikaalin reformin Massachusettsin osavaltion nuorisovankiloissa. Hän käytännössä lakkautti nämä laitokset ja päästi suuren joukon vaarallisiksi ja väkivaltaisiksi luokiteltuja nuoria yksinkertaisesti kotiin ja avohuollon piiriin. Millerin mielestä usein on kysymyksessä perusteeton leimaaminen, jossa erilaiset epäsosiaalisen käyttäytymisen muodot määritellään pysyviksi. Miller toteaa Cleckleyn listaan viitaten:

Tätä listaa voi nyt tarkastella selviytymistaitoina keskiverrossa amerikkalaisessa vankilassa tai koulukodissa. Sinun on parasta olla viehättävä, vapaa harhakuvitelmista ja olla näyttämättä hermostumista, olla epärehellinen olosuhteiden mukaan, varoa rehellisyyttä, piilottaa katumus, tapella ajoittain, näyttäytyä tunneköyhältä, olla välinpitämätön ihmissuhteissa, välttää itsemurha, kätkeä rakkaudentunteet, harrastaa persoonatonta seksiä ja kun ottaa huomioon epäonnistumisesi, välttää kaikkea, joka muistuttaa elämänsuunnittelua. Jos perheterapeutti ja antropologi Jay Haley oli oikeassa kuvatessaan valtion mielisairaaloita skitsofrenian kasvihuoneiksi, niin varmaan vankeinhoidolliset laitokset kasvattavat psykopatiaa samalla tavalla.

On varmaan kiistatonta, että pitkäaikainen laitosmaailmassa eläminen johtaa erilaisten selviytymisstrategioiden oppimiseen jotka ovat varsin huonoja vapaudessa. Mutta muuttuuko persoonallisuuden rakenne pysyvästi laitoskokemusten seurauksena? Nykyisin tiedämme, että skitsofrenia ei synny mielisairaaloissa. Ja koska näyttää vahvasti siltä, että psykopaattisia ominaisuuksia ilmenee myös sellaisten ihmisten piirissä, joilla ei ole mitään laitoskokemuksia, niin Millerin teesit näyttävät liioitelluilta.

Hare onkin esittänyt omana näkemyksenään mallin, jossa sekä geneettiset tekijät että ympäristö ovat mukana. Biologia luo alttiuden, mutta toteutumisen muodot riippuvat myöhemmistä kokemuksista. Haren mukaan henkilöstä, jolla on kokoelma psykopaattisia piirteitä, mutta joka elää lapsuutensa tasapainoisissa oloissa ja pääsee sosiaalisten resurssien piiriin, voi tulla ehkä hämäräperäinen liikemies, poliitikko, mahdollisesti talousrikollinen. Kun taas henkilöstä, jolla biologinen alttius yhdistyy erittäin huonoihin kasvuolosuhteisiin, saattaa tulla väkivaltainen rikollinen, pahimmillaan sarjamurhaaja. Geneettinen tausta näkyy joka tapauksessa jossain muodossa.

x

Usein on sanottu, että psykopatian hoitaminen on mahdotonta tai äärimmäisen vaikeaa. Mitään selkeä menetelmää ei ole löydetty. Tämän katsotaan johtuvan itse ilmiön luonteesta. Psykopaateilla ei ole motiivia kuntoutumiseen, koska he eivät koe asiaa ongelmana ja voivat olla täysin tyytyväisiä elämäänsä. He eivät ole siten "heikkoja" yksilöitä, vaan heidän persoonallisuutensa rakenne voi olla kivenkova ja äärimmäisen torjuva ulkopuoliselle vaikutukselle.

Monet hoitomuodot voivat jopa pahentaa tilannetta ja lisätä ongelmakäyttäytymistä. Psykopaatit voivat hyödyntää terapiamuotoja omiin tarkoituksiinsa. Yksilö- ja ryhmäterapiassa he voivat olla äärimmäisen manipuloivia ja keskittyä muiden ongelmiin omien sijasta. Usein he dominoivat terapiaistuntoja. Psykopaatit pystyvät myös hyvin näyttelemään kuntoutunutta ja muuttunutta rikoksentekijää.

Tähänastinen tuloksettomuus ei kuitenkaan kerro siitä, etteikö mahdollisia vaikuttavia menetelmiä voitaisi kehittää. Aiemmin on käytetty lähinnä samoja menetelmiä, joita on kokeiltu ns. normaalirikollisten piirissä. Yksi uusi lähtökohta Haren mukaan on iän vaikutus. Myös psykopaatit "paranevat" vanhetessaan. Hoitomenetelmiä kehitettäessä pohditaan nyt sitä, voitaisiinko tätä ikääntymisen myötä tapahtuvaa antisosiaalisen käyttäytymisen vähenemisprosessia nopeuttaa.

 
Julkaistu 9.6.2004
Sivun alkuun |