Kauko Aromaa

Oppia Euroopasta?

Haaste 4/2003 Pääkirjoitus

EU-tuomioistuimen jäsen Allan Rosas arvosteli hiljan julkisesti Suomen viimeaikaista rangaistuskäytäntöä väkivaltarikoksissa. Rosas moitti tässä yhteydessä "monia suomalaisia asiantuntijoita" siitä, että heidän mielestään meillä ei tulisi ottaa vaikutteita "eurooppalaisesta" kriminaalipolitiikasta, koska oma järjestelmämme on vakiintunut omien kansallisten kokemustemme pohjalta sellaiseksi kuin se nyt on. Rosas väittää, että Suomen tilanne ei ole niin erinomainen, ettei meidän kannattaisi ottaa oppia muun Euroopan käytännöistä.

Arvostelun pontimena lienee muutama parina viime vuotena julkisuudessa käsitelty tuomioistuinratkaisu erinäisissä väkivalta- tai seksuaalirikoksissa. Tällaisten yksittäisjuttujen ohella arvostelijalla ei ilmeisesti ole ollut yleistä, vertailukelpoista tietoa Suomen rangaistuskäytännöstä, joka viime vuosina on tuntuvasti ankaroitunut.

Eri maiden todellisten rangaistuskäytäntöjen vertailu ei nykylähteiden avulla ota onnistuakseen. Välilliset vertailut sentään ovat mahdollisia, yleisimmin vankilukujen kautta. Ne puolestaan osoittavat, että Suomen rangaistuskäytäntö muistuttaa likeisesti muiden Pohjoismaiden käytäntöjä, eikä siis edusta radikaalia poikkeusta. Siitä päätellen julkisuudessa olleet muutamat jutut ovat aidosti poikkeuksia eivätkä edusta yleisempää "linjaa".

EU:ssa vireillä olevat pyrkimykset yhtenäistää jäsenmaiden rangaistuskäytäntöjä ovat parastaikaa nostamassa suomalaisia rangaistuksia lähemmäs EU:n ankarimpia maita. Aluksi paine on kohdistunut järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenyyteen ja ns. ihmiskauppaan. Näissä tapauksissa muutos on varmaankin oikeansuuntainen. Kyse on melko hiljattain tunnistetuista ongelmista, jotka ovat ennen olleet vailla selvää sääntelyä.

Tendenssi tulee kuitenkin ulottumaan rangaistuskäytäntöön laajemmin. Tätä yleistä tendenssiä Rosasin arvostelemat asiantuntijat ovat erityisesti olleet torjumassa. Heidän perustelunsa ovat hyvät: ei pidä pelkän harmonisoinnin nimessä kopioida muualla muissa olosuhteissa syntyneitä käytäntöjä ilman huolellista harkintaa.

Mielenkiintoista on, että arvostelu kohdistuu suomalaisen käytännön itsepuolustukseen. Onhan päinvastoin monesti kuultu arvostelua siitä, että meillä ihaillaan kohtuuttomasti ulkomaiden keksintöjä. Täällähän välillä hyvinkin herkästi omaksutaan ulkomailta tulevia virikkeitä pintatasolla, kuten esimerkiksi ns. "nollatoleranssin" idean leviäminen mainiosti osoittaa. Pulma on silloin pikemminkin ulkomaisten virtauksien mielivaltaisessa vastaanotossa eikä siinä että ulkomaan asioita ei tunneta tai välitetä selvittää.

Jotta ulkomaista voisi ottaa oppia, on ensiksi tiedettävä mitä siellä on tekeillä. Lisäksi olisi ymmärrettävä, millaisiin olosuhteisiin ulkomaan oppi liittyy. Siihen taas tarvitaan sellaista tietoa, jota harvoin on valmiina saatavissa. Vaikkapa rangaistuskäytäntöä koskevat tiedot ovat vaikeasti vertailtavissa, ja vielä vähemmän kunnollista tietoa on jonkin seuraamuksen tehokkuudesta ja osuvuudesta edes niissä olosuhteissa, joissa sitä on sovellettu. Pätevää vertailevaa tutkimusta näistä asioista on kovin vähän.

Rosas voi olla väärässä rangaistusten koventamista koskevan vaatimuksensa osalta – etenkin jos arvostelun tietopohja on muutaman lehtiuutisen varassa. Uhrin asiat eivät siitä korjaannu että tekijää rangaistaan, olipa rangaistus miten ankara hyvänsä. Sen sijaan Rosas on varmasti oikeassa kun hän vaatii seuraamaan muualla tapahtuvaa myönteistä kehitystä.

 
Julkaistu 16.12.2003
Sivun alkuun |