Matti Laine

Kun rikos on rangaistus

Haaste 3/2002 – Kriminologia-sarjassa pohditaan tällä kertaa, onko olemassa vielä rikoksia, joissa tekijä katsoo toteuttavansa omaa tai yleistä oikeutta.

Erään valtion laitoksen virkamies ampui esimiehensä kylmäverisesti tämän työhuoneessa 1960-luvulla. Poliisisukulaisteni mukaan jotkut asiassa kuullut henkilöt olivat todenneet, että "jos hän ei olisi sitä tehnyt, jonkun muun olisi pitänyt se tehdä". Keskusteluissa sympatiat kallistuivat raa’an rikoksen tehneen puolelle ja jopa poliisit "ymmärsivät" rikoksentekijää. Teko nähtiin itse toteutettuna rangaistuksena.

Perinteisesti kriminologiassa, erityisesti klassisen kontrolliteorian piirissä on ajateltu, että rikollisuutta aiheuttava perustekijä on sosiaalisen kontrollin puute ja sen heikkous. Myöhemmin Travis Hirschi ja Michael Gottfredson (1990) korostivat enemmän yksilöllisen itsekontrollin heikkoutta rikollisuuden synnyssä. Jos lapsen sosialisaatiossa jää itsekontrolli kehittymättä, mielihyväperiaate ajaa tämän väistämättä kohti rikoksia. Näiden kriminologien mielestä tätä voidaan pitää yleisenä rikollisuutta selittävänä teoriana.

Kuitenkin on sellaisiakin rikollisia tekoja, joiden määrää voimakkaan sosiaalisen kontrollin voidaan väittää lisäävän. Yksi tunnettu esimerkki suomalaisesta rikoshistoriasta ovat 1800-luvulla yleiset lastensurmat. Erityisen yleinen teko oli niillä seuduilla, joilla aviottomaan lapseen liittyvä häpeä oli suuri. Sosiaalisen kontrollin lieventyessä lapsensurmat vähenivät voimakkaasti ja käytännössä loppuivat myöhemmin kokonaan.

Käsityksemme sosiaalisesta kontrollista lienee ollut varsin yksipuolinen; on muutakin sosiaalista kontrollia kuin rikoslaki ja valtion rankaisun uhka.

Tätä ajatusta on esitellyt artikkeleissaan amerikkalainen oikeussosiologi Donald Black (1984, 1998), jonka mukaan suuri osa rikoksista voidaan nähdä moralistisina, oikeutta hakevina tekoina, siis rangaistuksina, jopa kuolemanrangaistuksina. Ne ovat siten sosiaalista kontrollia, ihmisten pyrkimystä vaikuttaa vääräksi tai poikkeavaksi kokemaansa käyttäytymiseen. Sosiaalinen kontrolli saa monia muotoja. Se voi olla kritiikkiä, juorujen levittämistä, valituksia, rankaisemista, korvauksien hakemista, välttelyä, psykoterapiaa, noitavainoja, verikostoa tai jopa sodankäyntiä.

x

Tällainen itseapu, oikeuden ottaminen omiin käsiin, on ollut aivan normaalia perinteisissä yhteiskunnissa. Mm. maya-intiaanien piirissä väijytyksestä surmattua pidettiin aina syyllisenä, joka ansaitsi kohtalonsa. Henkirikos onkin usein tällaista itseapua. Anu Koskivirran väitöskirjan (2001) mukaan 1700-luvun lopun Savo-Karjalan henkirikoksista suuri osa oli tyypillisesti moralistisia itseavun muotoja. Ne olivat usein seurausta pitkistä riidoista, jotka liittyivät perheen tai kaskiyhtiön kiistoihin: sukulaisen huoltoon, sadon jakoon tai yhtiön perustamiseen, ja avio- ja parisuhdekiistoihin.

Näin on myös tänään. Blackin mukaan kolme neljännestä USA:n henkirikoksista voidaan nähdä moralistisena itseapuna, sosiaalisen kontrollin toteuttamisena. Ne liittyvät riitoihin, kunniakysymyksiin ja parisuhdeongelmiin. Teot myönnetään ja usein niistä voidaan olla jopa ylpeitä. Maailmankirjallisuuden kuuluisin henkirikos, Rodion Raskolnikovin toteuttama koronkiskurieukon ja tämän sisaren surmaaminen, oli myös tyypillinen moralistinen, oikeuteen pyrkivä itseapurikos. Tapettiinhan "loiseläjä, täi".

Sisäämme on näin rakentunut hankala ristiriita. Monet nykyajan väkivaltaiset rikokset ovat peräisin ajalta, jolloin nuo teot nähtiin suurina hyveinä. Erityinen esimerkki tästä ovat ns. kunniamurhat. Myös muut rikolliset teot kuin vain henkirikokset voidaan nähdä tällaisena itseapuna. Perheväkivalta on tyypillistä sosiaalisen kontrollin toteuttamista. Monet vahingonteot ja ilkivalta (esim. auton vahingoittaminen) kohdistetaan henkilöön, jonka kanssa on ollut jotain eripuraa.

Myös näennäisesti "saalistavat", hyötyyn tähtäävät rikokset, kuten varkaudet ja ryöstöt, voivat todellisuudessa olla taustaltaan kostavaa paheksumista. Uhrit ovat näissä usein tekijän hyviä tuttuja. Varkaus voi olla sen tekijän mielestä oikeutettu omaisuuden perintä, murto voidaan kohdistaa kauppiaaseen, joka on loukannut tekijän sukulaisia jne. Joskus moralistinen aggressio voi kohdistua johonkin ryhmään tai jopa henkilöön, joka "on heti saatavilla". Myös rasistisen motiivin omaavat tuhopoltot ovat tällaisia moralistisia itseavun muotoja. Monissa rikoksissa voi yhdistyä sekä saalistavuus että moralistisuus: riidan jälkeen pahoinpidelty ryöstetään lopuksi.

x

Nykyaikaisessa rikoslaissa ja sen toimeenpanossa asiat sitten ikään kuin kääntyvät päälaelleen, uhrista tuleekin syyllinen ja "alkuperäisestä väärintekijästä" uhri. Tunnetut kriminologit Gresham Sykes ja David Matza (1957) ovat esittäneet, että uhrin tuomitseminen ja syyllistäminen on yksi ns. neutralisaatiotekniikoista, joilla rikoksentekijä välttelee vastuuta ja syyllisyydentunnetta. Mutta Black kysyy, että onko rikoksentekijän tulkinta usein sittenkin autenttinen. Hän hakee aidosti oikeutta, vaikka tekeekin rikoslain kieltämän teon. Tämähän toki voi olla täysin perusteeton ja kohtuuton teko alkuperäiseen syyhyn nähden. Mutta tekijän kokemus voi olla autenttinen, hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi.

Itseavun toteuttamisen määrä ei ole universaali vakio. Miksi sitten joskus otetaan moraali ja oikeus enemmän omiin käsiin kuin joskus toiste? Blackin mukaan keskeinen vaikuttava tekijä on valtion "läsnäolon" määrä. Valtiottomuus ja heikko valtio lisäävät itseavun määrää. Sisilian mafian syntyä on selitetty siten, että kun valtio ei pystynyt takaamaan talonpoikien oikeuksia, he turvautuivat oman käden oikeuteen. Ja saadakseen suojelua he myöhemmin turvautuivat paikalliseen doniin, ja tästä syntyi palvelusten ja vastapalvelusten verkosto.

Black toteaa, että länsimaissa valtio on vain teoriassa saanut väkivaltamonopolin ja suurin osa rankaisemisesta toteutetaan yksityisesti. Tämä yksityinen rankaiseminen ei suinkaan päättynyt keskiajalla, kuten oikeushistorioitsijat ovat esittäneet. Yleisestävä pelotevaikutus toimii edelleen varsin huonosti sellaisten rikosten kohdalla, joissa tekijä katsoo toteuttavansa omaa tai yleistä oikeutta.

Black jopa pohtii sitä, voisiko suuri osa moderneja yhteiskuntia vaivaavasta rikollisuudesta selittyä sillä, että tämä itse toteutettujen rangaistusten, siis kostojen, tuoma pelotevaikutus ei enää toimi niin voimakkaasti kuin ennen. Onhan sanottu, että esimerkiksi verikostoinstituution perimmäinen pyrkimys on ehkäistä ja välttää väkivaltaa, ei lisätä sitä.

Modernissa yhteiskunnassa on edelleen ns. valtiottomia alueita, joissa itseapua käytetään oikeuden hakemisessa varsin suuressa määrin. Etniset vähemmistöryhmät voivat muodostaa tällaisen alueen. Lienee kiistatonta, että verikosto ilmenee instituutiona jossain määrin edelleen mm. Suomen romanien keskuudessa. Yleensäkin voidaan ajatella, että alemmat sosiaaliryhmät eivät saa samalla tavalla valtiollista oikeutta kuin ylemmät ryhmät. Valtio ja laki eivät puutu samalla tavalla kahden asunnottoman keskinäiseen riitaan, kuin ehkä kiinteistönomistajien. Samoin valtion ulosottomiehen uhka ei ulotu huumevelkoihin; ne on itse perittävä ja sanktioitava. Valtiottomia alueita voivat olla myös nuorten ja vanhempien suhteet ja perheen sisäiset asiat, joissa hyvin usein esiintyykin sitten itseapuun turvautumista. Blackin mukaan laki ja itseavun mahdollisuus jakautuvat epätasaisesti yhteiskunnassa.

x

Blackin ajatuksia on jatkanut mm. Mark Cooney (1997), joka pohtii kysymystä, miksi eliitit ovat lopettaneet tappamisen. Hänen mukaansa modernia edeltävissä yhteiskunnissa henkirikoksia tehtiin kaikissa ryhmissä läpi koko statushierarkian, joskus ne jopa saattoivat olla yleisempiä ylemmissä sosiaaliryhmissä.

Asia ratkeaa Blackin avulla: valtio ja laki ulottuvat yhä enenevässä määrin ylempiin sosiaaliryhmiin, he saavat sieltä oikeutta. Mutta ainakin osa alemmista sosiaaliryhmistä kokee edelleenkin, ei välttämättä tietoisesti, että heidän on itse huolehdittava oikeudesta ja rankaisemisesta. Samalla voi syntyä myös aivan oma kunnian etiikka, jossa ei lainkaan turvauduta viralliseen oikeusjärjestelmään, vaan koston velvollisuus asettuu yksilöille. Vielä tänäänkin voidaan todeta, että "köyhältä ei kannata varastaa, siitä voi seurata kuolemantuomio".

 
Julkaistu 23.9.2002
Sivun alkuun |