Riikka Kostiainen

Kirkko nostaa ongelmia keskusteluun

Haaste 3/2003 – Kriminaalipolitiikan vaikuttajia -sarjassa on haastateltavana kirkon entinen kriminaalityön sihteeri, rovasti Pekka Viirre. Hän ehti työurallaan olla monessa mukana, mm. käynnistämässä kirkon ja vankeinhoidon sekä kirkon ja poliisin yhteistapaamisia, vankilapappien kansainvälistä yhteistyötä, sovittelua ja velkajärjestelyä.

Pekka Viirre jäi pari vuotta sitten eläkkeelle kirkon kriminaalityönsihteerin virasta, jossa hän aloitti vuonna 1972. Ensimmäinen iso asia, jonka kehittelyssä hän oli mukana, oli kirkon ja vankeinhoidon yhteisseminaarit. Ensimmäinen tapaaminen luterilaisen kirkon piispojen ja vankeinhoidon korkeimman johdon välillä järjestettiin vuonna 1973. Siitä lähtien seminaareja on pidetty joka viides vuosi, jälleen tänä syksynä.

Viirteen mukaan neuvottelut ovat olleet tärkeitä, koska niissä on voitu ottaa esille erilaisia tavoitteita. Ensimmäisessä seminaarissa keskusteltiin mm. vankilapappien koulutuksen järjestämisestä. Vuoden 1978 seminaarissa ruvettiin puhumaan tukiasunnoista ja sovittelusta.

– Vankilapappien kanssa pidimme ongelmana sitä, ettei useimmille vapautuville ollut asuntoja. Lisäksi isoista asuntoloista oli tullut sodan jälkeen tapa hoitaa asunnottomuutta, ja niin ihmisiä asui vankeinhoitoon nähden huonommissa olosuhteissa. Yritimme etsiä vaihtoehdoksi tukiasuntoja niille vapautuville, jotka halusivat yrittää elää siviilissä ilman rikoksia. Asuntoja saatiin Yhteisvastuukeräysvaroilla ja seurakunnat rupesivat muutenkin niitä hankkimaan. Osa vapautuneista pärjäsi asunnossaan hyvin, osa ei. Tulokset olivat kuitenkin parempia kuin alun perin ajattelin, Viirre kertoo.

– Ongelmaksi kuitenkin tuli, että ihmiset pysyivät asunnossa sen jälkeenkin, kun olivat saaneet elämänsä kuntoon. Y-Säätiö on sittemmin ottanut asian hoitaakseen. Nyt se meneekin oikein: kirkon tehtävänä ei ole muodostua sosiaalityön organisaatioksi vaan näyttää niitä ongelmia, joita diakoniatyössä tulee vastaan.

Rikossovittelu oli yksi sieltä esiin noussut tarve. Viirre olikin puuhaamassa sovittelua Suomeen yhdessä Juhani Iivarin ja Martti Grönforsin kanssa. Sovittelutoiminta käynnistyi ensimmäiseksi Vantaalla tasan 20 vuotta sitten.

– En pidä rankaisemisesta vaan mielekkäämpää on, että ihminen joutuu selvittämään asiansa. Jos poika varastaa mummolta kassin kadulta, hän saa siitä sakkoa tai ehdollista. Mutta se ei ole vastaus mummon tuntemaan pelkoon ja ahdistukseen. Sen sijaan se voisi olla, että nuori joutuu kuulemaan vanhuksen pelot ja käymään keskustelua siitä, miksi näin kävi, häpeämään ja pyytämään anteeksi. Pappina ajattelutapani on, että ihmisellä on oikeus pyytää ja saada anteeksi ja kun on tehnyt väärin, täytyy yrittää korvata se jotenkin. Kaikki rikokset ovat yksilöllisiä eikä niitä saisi käsitellä massatuotteena. Tärkeää on tekijän ja uhrin vuorovaikutus ja tekijän vastuu, Viirre toteaa.

Huolta taloudellisista ongelmista

Seuraavaksi vankilapapit havaitsivat ongelmaksi sen, että kun vapautuneet vangit saivat rahaa sosiaalihuollosta tai ensimmäisestä työpaikasta, ulosottomies vei ne saman tien. Tämä tuskin edisti yhteiskuntaan sopeutumista ja rikoksetonta elämää.

– Vankilapappien ensimmäisessä maailmanlaajuisessa kokouksessa vuonna 1985 saimme tietää saksalaisten vankilapappien järjestämästä sosiaalisesta talousneuvonnasta. Vankilapappi Keijo Plit selvitti saksalaisten velkajärjestelyjärjestelmää vankilapapeille, ja niin ryhdyimme viemään asiaa eteenpäin. Kopioimme idean ja aloimme kouluttaa ihmisiä velkaneuvontaan. Kirkon aloitteesta perustettiin myöhemmin vuonna 1990 Takuu-Säätiö. Alun perin sen tarkoitus oli luoda vapautuville vangeille keinoja rikos- ja muiden vastuiden maksamiseksi. Jo alussa se koski muitakin laitoksissa asuneita kuten mielenterveys- ja päihdeongelmaisia.

Ideana oli, että kaikki velat pistetään yhteen ja velkojien kanssa neuvotellaan velkojen kohtuullistamisesta. Velat maksetaan yhdestä lainasta, jota asiakas maksaa ja jonka Takuu-Säätiö takaa. Järjestely on toiminut Viirteen mukaan yllättävän hyvin. 1990-luvun alun laman ja ylivelkaantumisongelmien lisääntymisen seurauksena säätiön toiminta laajeni ja velkajärjestelylakikin tuli vuonna 1993.

Viirre näkee tärkeäksi myös, että vankilassa tehtävää työtä pitäisi voida jatkaa siviilissäkin. – Miten ihmiset vankilassa ovat päteviä tekemään esimerkiksi huonekaluja ja sauna- ja leikkimökkejä, mutta siviilissä he putoavat ammattitaidottomina työttömiksi ja lisäksi heidän työkauttaan vankilassa ei lasketa eläkkeeseen tai mihinkään muuhunkaan. Kun heiltä riistetään eläke ja tulevaisuus, on todennäköistä, että he tekevät rikoksia vielä vanhanakin. Siksi pitäisi perustaa sosiaalisia firmoja ja onhan kriminaalihuolto Tampereella päässyt siinä aika pitkälle.

Myös poliisin ja kirkon yhteistyölle tarvetta

Kirkko ja poliisi –projektissa pyrittiin kehittämään poliisipappitoimintaa. Viirteen mukaan yksi puoli asiassa on pidätettyjen oikeus sielunhoitoon ja toinen on rikoksen uhrien joskus tarvitsema sielunhoidollinen tuki ja apu. Ensimmäinen päätoiminen poliisipappi Carita Pohjolan-Pirhonen saatiin Helsingin seurakuntayhtymän toimesta Helsingin poliisilaitokselle jokunen vuosi sitten. Pohjolan-Pirhonen on ollut mm. mukana viemässä suruviestejä liikenneonnettomuuksissa tai muuten tapaturmaisesti kuolleiden ihmisten omaisille. Viirteen mielestä kirkko on luonteva kumppani omaisten hädässä ja voi auttaa myös kirkkoon kuulumattomia.

– Luulen, että seuraajani on jatkanut alueellista kirkon ja poliisin yhteistoimintaa. Piispojen ja poliisijohdon välillä järjestään nykyään samanlaisia palavereja kuin vankeinhoidonkin kanssa. Toivottavasti ne jatkuvat, koska niistä molemmat osapuolet saavat tietoa siitä, mihin suuntaan toinen toivoo mentävän.

Olisi hyvä tehdä jotain jo ennakolta

Pekka Viirteen mielestä ratkaisu moniin rikollisuusongelmiin on ihmisten ongelmien vakavasti ottaminen. Kriminologit tietävät, minkälaisissa olosuhteissa voi kehittyä pikku- ja taparikollisia. Sekin tiedetään, että joillekin alkoholisteille ja narkomaaneille pitkä hoito sekä sosiaalinen ja taloudellinen tuki toimivat niin, etteivät he tee uusia rikoksia. Kirkko onkin ollut mukana rikollisuutta ehkäisevässä työssä monin tavoin.

– Sosiaalisiin vaikeuksiin pitäisi päästä kiinni jo lastentarhavaiheessa. Pitäisi miettiä, mitä tehdään lapsille, jotka käyttäytyvät vaikeasti ja osoittavat selvästi pahaa oloaan. Ratkaisu yleensä olisi perheen tukeminen eikä lapsen riistäminen perheestä. Jos sama raha kuin nyt annetaan erilaisille laitoksille lapsen huostaan ottamiseksi, annettaisiin sosiaalityöntekijälle käytettäväksi kyllin varhaisessa vaiheessa perheen hyväksi, tulokset olisivat aikamoisia. Tosin se edellyttäisi, että sosiaalityöntekijät, opettajat, poliisit ja muut pystyisivät yhdessä perheen kanssa päättämään, miten mennään eteenpäin, Viirre korostaa.

– Yleensäkin jos pohdimme asiakaskeskeisesti ihmisen tarpeita, voimme löytää sen, mitä kukin voi tehdä. Rikostenkin kohdalla pitäisi pohtia ihmisen elämän kokonaisuutta. Yhteistyö on tärkeää, mutta siitä pitää sopia asiakkaan kanssa ja tarvitaan pelisäännöt.

Viirre uskoo yhteisen tavoitteen löytyvän moniammatillisessa työssä, jos ihmisten ammatti-identiteetti on kunnossa. Hän aloitti "rosvotyönsä" vuosina 1962–64 seurakuntien ja kaupungin nuorisotyössä ja siirtyi vuonna 1966 Helsingin seurakuntien ns. jengityöhön (nykyään erityisnuorisotyö) Snellmaninkadulle eli Snelluun.

– Työtä ohjasi tiimi, jossa oli mukana mm. psykologi, nuorisoneuvoja, poliisi ja psykiatrian sairaanhoitaja. Työssä toimi mm. erityisluokanopettaja, nuorisopoliisi iltatyössä, sairaanhoitaja, sosiologi, pari diakonia ja minä teologina. Teimme hyvää yhteistyötä, kun yhteisenä tavoitteena oli yhteiskuntarauhan säilyttäminen. Mutta oli meillä joitakin harhojakin, esimerkiksi suoria kontakteja vanhempiin oli kohtuuttoman vähän. Olimme jotenkin liikaa nuorten puolella, kun nuorten olisi pitänyt olla asiakkaitamme, joita autetaan kokonaisvaltaisesti auttamalla myös heidän perhettään. Mistä tulee mieleen, että varmaan nuorisovankiloissakin voitaisiin tehdä enemmän perhetyötä.

Uhrille tukea ja korvauksia

Pekka Viirre seuraa eläkkeelläkin kriminaalipolitiikkaa jonkin verran. Paitsi rikoksentekijän hoidossa hän näkee samalla lailla ongelmia rikoksen uhrin hoidossa ja asemassa. Esimerkiksi uhri on lähinnä todistajan roolissa sen jälkeen kun poliisi on saanut tekijän kiinni. Kuitenkin hänen pitäisi olla keskeinen hahmo koko prosessin ajan; yhteiskuntahan on vasta toissijainen uhri.

Viirteen mielestä myös korvausjärjestelmän kehittämistä pitäisi harkita. – Valtion pitäisi korvata rikosvahingot uhrille välittömästi, eikä niin että uhri itse joutuu peräämään niitä monelta taholta. Tietenkin tekijä joutuisi korvamaan ne takaisin yhteiskunnalle. Sitä kautta se toimisi hyvin. Nythän korvataan paljon vakuutusten kautta, mikä on epäoikeudenmukaista ja epätasa-arvoista. Köyhillä ei ole niihin varaa ja kaikki eivät ymmärrä ennakoida mahdollista vahinkoa tai rikosta maksamalla säännöllisesti vakuutusmaksuja.

Lisäksi hän haluaa kiinnittää huomiota yhteisön hoidon tarpeeseen, kun jollakin alueella tapahtuu huomattava, julkinen rikos. – Törkeä rikos tavallaan "raiskaa" taloyhtiön ja alueen. Rikos tekee sivullisistakin uhrin. Esimerkiksi vanhusten ja lasten pelot saattavat jatkua kauan. Rikos täytyisi käydä läpi ihmisten kanssa ja todeta, että mitä on tapahtunut, miten tulevaisuudessa voidaan välttää vastaava vai onko teko harvinainen. Yhteisön hoitamisessa ja tukemisessa tarvitaan poliisia, psykologeja, sosiaalityöntekijöitä ja kirkon väkeä. Olisi todennäköisesti myös ennaltaehkäisevää, jos nämä asiat otettaisiin vakavasti, jotta ei kävisi niin, että pikkupojat pyrkivät yksin käsittelemään tapahtunutta matkimalla sitä mikä pelottaa ja alkavat leikkiä kovanaamaa.

Vankeinhoidolle uudenlaista roolia

Viirre muotoilee, että yksi kirkon kriminaalipolitiikkaan liittyvistä tehtävistä on olla solidaarinen mutta kriittinen valtion kriminaalipolitiikkaa kohtaan.

Ensimmäisessä piispojen ja vankeinhoidon tapaamisessa vuonna 1973, arkkipiispa Martti Simojoki totesi, että "minä en ole rangaistuksen kannalla, rangaistus oli hänen päällänsä, jotta meillä rauha olisi." Eli kirkon ratkaisu ei ole rankaiseminen vaan sovittelu ja yhteisörauhan takaisin saaminen. Ihminen on heikko ja tekee joskus typeryyksiä, ja niihin pitäisi pysähtyä ja miettiä, miten päästään eteenpäin. Hänestä kriminaalipolitiikan ylimalkaankin pitäisi kehittyä tähän suuntaan.

– Juhani Iivari puhuu kirjassaan konfliktiklinikasta. Mielestäni vankeinhoidossa voisi olla tällainen selvitysklinikka, jossa keskeistä on, miten teko selvitetään. Vastuu jäisi tekijälle ja yhteisö olisi tukemassa häntä kantamaan vastuunsa ja ehkä vähän painostamaankin siihen suuntaan. Silloin vankeinhoidon perusluonne olisi jokin muu kuin vartiointi, Viirre ehdottaa.

– Olen aina edustanut tietynlaista abolitionismia enkä vieläkään usko, että komerossa ihmisestä tulee parempi. Vaikka vankeinhoidon puitteet voivat nykyään näyttää hyvältä, järjestelmän järjellisyys ja hyväksyttävyys ihmisarvon kannalta on arvoitus. Vaihtoehtoja on vaikea keksiä, mutta vankilaa ei koskaan saa pitää moraalisesti itsestään selvänä.

Viirre kaipaakin enemmän sosiaalieetikkoja, jotka uskaltavat kysyä, mitä varten tämä yhteiskunta on ja ovatko ne arvot, joista puhutaan, todellisuutta.

 
Julkaistu 2.10.2003
Sivun alkuun |