Matti Laine

Kip Kinkelin tapaus

Haaste 1/2003 – Kriminologia-palstalla pohditaan tällä kertaa, vaativatko yksittäiset tapaukset aina yleisen selityksen.

Nuorten väkivalta on taas ollut vahvasti otsikoissa. Media vaatii selittämään yksittäisiä tekoja joillain yleisillä tekijöillä tai trendeillä. Kriminologit tietävät, miten vaikeaa tämä usein on. Voihan kyseessä olla sattumakin. Vaativatko yksittäiset tapahtumat aina yleisen selityksen?

Kipland Kinkel syntyy Springfieldissä USA:ssa vuonna 1982. Vanhemmat ovat tunnettuja lukio-opettajia ja kuusi vuotta vanhempi sisar menestyy erinomaisesti koulussa.

Ensimmäisellä luokalla koulussa Kip kohtaa ongelmia. Hänen kehityksensä on hitaampaa kuin muiden, ja Kip käy luokan uudelleen. Se on sekä pojalle että vaativalle isälle suuri pettymys. Toisella luokalla Kipillä havaitaan lukihäiriö. Hänessä näkyy voimakas turhautuminen ja ahdistus. Myöhemmin Kip kuitenkin edistyy lukemisessa tukiopetuksen avulla. Matematiikassa ja luonnontieteissä hän pärjää selkeästi keskivertoa paremmin.

Seitsemännellä luokalla törmätään muihin ongelmia. Kipissä ilmenee voimakas kiinnostus pommien rakenteluun ja ampuma-aseisiin. Hän liikkuu epämääräisessä poikajoukossa, jää kiinni näpistelystä ja jopa pidätetään, kun pojat heittelevät kivillä autoja. Samoihin aikoihin Kip hankkii salaa vanhemmiltaan ensimmäisen aseensa, katkaistun haulikon.

Nuorisohuolto pitää Kipin rikoksia poikaikään kuuluvina ja näkee hänet normaalina, katuvana poikana. Kip suorittaa lyhyen yhdyskuntapalvelun.

Lisäksi Kip ohjataan psykologin luo, joka myös havaitsee pojan äärimmäisen kiinnostuksen räjähteisiin ja aseisiin. Poika on purkanut ahdistustaan räjäyttelemällä pommeja kivilouhoksella. Isäsuhde vaikuttaa vaikealta. Lisäksi Kip on väsynyt, ruoka ei maistu, elämä tuntuu tylsältä ja merkityksettömältä. Itsemurha-ajatuksia ei kuitenkaan ole. Psykologi ei havaitse merkkejä psykoottisuudesta ja diagnoosiksi tulee vakava masennus. Kip aloittaa Prozac-lääkekuurin. Positiiviset vaikutukset näkyvät jo kahden viikon kuluttua.

Isä hankkii pistoolin Kipin käyttöön, mutta hän saa käyttää sitä vain isän läsnäollessa. Tavoitteena on, että ampumaharjoitukset parantaisivat heidän suhdettaan. Kip hankkii salaa myös laittoman pistoolin. Syksyllä 1997 hän aloittaa lukio-opinnot.

Koska Kipin tila parantuu selkeästi, yhteistyössä psykologin kanssa terapia-istunnot ja kolme kuukautta kestänyt Prozacin syönti lopetetaan. Isä hankkii Kipille puoliautomaattikiväärin.

Kip kokee myös lyhyen romanssin koulutytön kanssa ja he katsovat Romeo ja Julia –elokuvan yhdessä. Kipin pettymykseksi suhde päättyy ja hän kirjoittaa muistiinpanoihinsa: "Pyydän. Joku, auta minua. Haluan vain jotain pientä. Ei mitään isoa. Haluan vain olla onnellinen."

Vuosina 1997-98 Yhdysvalloissa on kouluampumisten aalto. Kip pitää lukiossa esitelmän pommin valmistamisesta. Aihetta ei pidetä poikkeuksellisena. Toukokuussa 1998 Kipin koulukaveri varastaa aseen toisen koululaisen kodista ja sopii sen myynnistä Kipille.

Lopputapahtumat lähtevät liikkeelle seuraavana päivänä. Kun asevarkaudesta ilmoitetaan koululle, Kipin sekaantuminen asiaan käy ilmi. Kip tunnustaa, että ase löytyy hänen koululokerikostaan. Hänet pidätetään ja erotetaan toistaiseksi koulusta. Hän saa syytteen aseen tuomisesta julkiseen rakennukseen ja varastetun aseen hallussapidosta. Kip on kiihtynyt ja huolissaan siitä, miten vanhemmat kokevat asian.

Isä hakee poikansa poliisiasemalta. Kotona Kip ottaa kiväärin ja ampuu isänsä takaapäin keittiössä. Sitten Kip keskustelee puhelimessa kaveriensa kanssa ja kertoo, ettei hän tiennyt aseen olleen varastettu, toteaa kaiken olevan lopussa ja valittaa kovia vatsakipuja. Puhelun jälkeen Kip menee odottamaan äitiään autotalliin. Kun äiti saapuu, Kip sanoo rakastavansa tätä ja ampuu äitiä useita kertoja. Myöhemmin kuulusteluissa Kip kertoo, että hänen oli pakko surmata vanhempansa, koska hän rakasti heitä niin paljon.

Yön Kip viettää talossa. Aamulla hän ottaa mukaansa kiväärin ja kaksi pistoolia sekä teippaa veitsen jalkaansa. Matkalla koulun ruokalaan hän aloittaa ampumisen. Kaksi koululaista kuolee ja 25 ihmistä haavoittuu, kunnes viisi koulutoveria painaa Kipin maahan. Kip kertoo haluavansa kuolla. Poliisiasemalla hän ottaa veitsen ja yrittää avata ranteensa, mutta poliisit estävät tämän. Kuulusteluissa Kip saa ahdistus- ja raivokohtauksia ja mainitsee mm. päänsä sisällä kuuluvista äänistä.

Kun poliisit menevät perheen kotiin, stereoissa pauhaa Gounoudin Romeo ja Julia. Talosta löytyy monenlaisia räjähdysvälineitä ja lähes viritettyjä pommeja.

Kip myöntää syyllisyytensä eikä vetoa mielentilaan, vaikka eräät asiantuntijat epäilevät mm. skitsofreniaa. Myös aivokuvauksissa löytyy rakenteellisia ongelmia, "reikiä" ja verenkierron ongelmia.

Noin puolentoista vuoden oikeuskäsittelyn jälkeen Kip Kinkel tuomitaan 15-vuotiaana tehdyistä neljästä murhasta ja 26 murhayrityksestä 111 vuodeksi vankeuteen ilman ehdonalaismahdollisuutta. Osavaltion oikeusistuimet ovat vuonna 2002 pitäneet tuomiot voimassa.

x

Voidaanko tapahtumat selittää vain neurologisen taustan kautta? Mikä oli lukihäiriöiden ja itsetunto-ongelmien merkitys? Vaikuttiko suhde isään jollain tavalla ja olisivatko vanhemmat voineet toimia toisin? Mikä oli nuorisorikollisen seuran merkitys? Miten ase- ja pommi-innostusta olisi voitu hillitä? Vaikuttiko tyttöystävän jättäminen jollain tavalla? Oliko masennusdiagnoosi väärä vai olisiko kehitys ollut erilainen, jos Prozac-hoitoa olisi jatkettu? Olisiko skitsofrenian kehittyminen johtanut väistämättä vakavaan väkivaltaan? Tulivatko toimintamallit amerikkalaisesta asekulttuurista ja edeltävistä koulusurmista? Oliko Kip syyntakeeton? Miksi surmateot tehdään usein juuri koulussa tai työpaikalla?

Vaikka geenien merkitys persoonallisuuden kehityksessä on kiistaton, ne eivät ole kohtalomme. Steven Pinker on uusimmassa teoksessaan "The Blank Slate" nostanut kohtalon käsitteen uudelleen käyttöön. "Kohtalo" merkitsee sitä, mikä ympäristössä muokkaa persoonallisuutemme. Vanhemmat ja joidenkin mielestä erityisesti vertaisryhmät sosiaalistavat meidät, mutta persoonallisuutemme saa aineksensa niistä yksilöllisistä, ainutkertaisista tapahtumista, joita meille vain sattuu. Lainaamme sattumalta jonkun kirjan, tapaamme uuden ihmisen, ja elämämme muuttuu – hyvässä ja pahassa. Näitä tapahtumia emme useinkaan voi kontrolloida, olemme kuin flipperipallo. Siksi tässä pelissä niitä ihmisiä, joilla lähtökohtaisesti on jo ongelmia, tulisi tukea erityisen voimallisesti – myös Kipland Kinkeliä.

 
Julkaistu 10.3.2003
Sivun alkuun |