Matti Laine

Geenit vai ympäristö?

Haaste 3–4/2001 – Kriminologia-palstalla pohditaan tällä kertaa, mikä määrää käyttäytymistämme ja mm. mitä merkitystä vertaisryhmällä on rikollisen käyttäytymisen kannalta.

Kaikkien ihmistieteiden, myös kriminologian piirissä, 1900-luvun suuri kysymys oli: mikä määrää käyttäytymisemme. Silloin ympäristö- ja kulttuurideterminismi näytti saavuttaneen selkävoiton. Ihminen on tabula rasa, tyhjä taulu, josta vanhempien vaikutuksen, varhaislapsuuden, ehdollistamisen tai kulttuurin kautta muovautuu persoonallisuus. Jos hän tekee rikoksia, syitä voimme ainoastaan etsiä näistä edellisistä.

Biologinen ja psykologinen tieto on edennyt valtavin askelin sitten 1950–70-lukujen. Tämä ei ole merkinnyt keskustelun päättymistä, mutta karkeimmista jaotteluista on päästy eroon. Geenit määräävät, mutta myös ympäristö määrää. Mutta harvoin niistä kumpikaan merkitsee ehdotonta kohtaloa.

Asiaa voi yksinkertaisella tavalla havainnollistaa kasvien maailmasta. Tammenterhon sisällä on kaikki tarvittavat geenit, jotta siitä kasvaisi oikea suuri tammi. Mutta puun kasvaminen edellyttää myös oikeita ympäristötekijöitä: maaperää, auringonvaloa ja vettä. Kumpi on tässä sitten määräävä tekijä, geenit vai ympäristö? Ne toimivat kiinteässä vuorovaikutuksessa ja sama pätee myös ihmisen kehitykseen. Geenistömme on luotu toimimaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Tarzanin kehitys ei ole mahdollinen.

Usko totaaliseen ympäristödeterminismiin on leimannut käyttäytymistieteitä pitkään. Edelleen esiintyy näkemyksiä, joiden mukaan yhteistä ihmisluontoa ja/tai geneettisiä eroja ei ole olemassakaan, kulttuuri voi tehdä meistä mitä tahansa. Tähän sisältyy myös totalitarismin siemen: ihminen on ympäristönsä orja. Huonoista ympäristöistä tulee vain huonoja ihmisiä ja hyvistä ympäristöistä hyviä ihmisiä. Stalinin Neuvostoliitto oli eräässä mielessä ympäristödeterminismin ääriesimerkki. Kulakkien lapsetkin piti tuhota, koska he olivat kasvaneet väärässä ympäristössä.

Jos ympäristö määrää kaiken, olemme orjia ilman vapaata tahtoa. Jo Dostojevski kritisoi mielenkiintoisella tavalla "miljööteoreetikkoja". Hänen mukaansa he ajattelevat, että kaikki paha johtuu vain ympäristöstä: "kun yhteiskunta on kehnosti rakennettu, siitä voi murtautua ulos vain puukko kourassa". Rikos olisi suoranainen velvollisuus, jalo protesti "ympäristöä" kohtaan. Tuon ajan anarkistit esittävät tämän perusteella, että "kukaan ei ole syyllinen". Dostojevski mukaan olemme kuitenkin "kaikki syyllisiä". Kaikki olemme vastuussa teoistamme ja sitä kautta myös vapaita. Olisi järjetöntä sanoa, ette emme ole vastuussa teoistamme, koska "jos meillä olisi ollut toiset vanhemmat, olisimme toimineet toisin".

X

Mutta joskus geenit määräävät ratkaisevalla tavalla. On olemassa sairauksia, joiden aiheuttaja on yksi geeni. Niitä on löydetty jo yli 1200 ja kerran kuukaudessa löytyy uusi. Osa näistä on sellaisia, joiden ei ole aiemmin oletettu millään tavalla liittyvän geeneihin, niin kuin Huntingtonin tauti, vaikea mielisairaus, joka johtaa kuolemaan. Aikakaudesta riippuen tauteja on pidetty noituutena, riivauksena, rikollisuutena, vanhempien tai muun ympäristön vaikutuksena.

Arvostettu Bruno Bettelheim loi teorian, jonka mukaan autismi johtuu äidin kylmyydestä, hänen vähäisestä kiintymyksestään lapseen. Bettelheimin teoria ei ollut vain väärässä, vaan se oli myös äärimmäisen julma ja aiheutti suurta kärsimystä viime vuosisadalla. Nyt tiedämme, että ongelma on vain geneettinen. Sama koskee eräitä muita käyttäytymiseen ja oppimiseen liittyviä ongelmia, kuten lukihäiriöitä. Niissä kiteytyy hyvin koko kysymys geenien ja ympäristön vuorovaikutuksesta. Ongelma ei aina muuten ole kovin suuri, ellei se sosiaalisen ympäristön paineen vuoksi sellaiseksi muutu. Leima ja halveksunta voi tuhota elämämme.

Rikollisuuden geeniä ei ole jo senkään vuoksi, koska ei ole olemassa yhtä yhtenäistä ilmiötä nimeltä rikollisuus. On tärkeää muistaa usein unohdettu mutta perustavanlaatuinen erottelu. Alttius johonkin käyttäytymiseen on eri asia, kuin tuon käyttäytymisen toteutuminen tietyssä ympäristössä. On olemassa suurempaa tai vähäisempää geneettistä alttiutta alkoholismiin, mutta alkoholistiksi tulee vain, jos alkaa "korkata". Tarvitaan otolliset ympäristö- ja tilannetekijät.

Sama koskee väkivaltarikollisuutta. Lienee kiistatonta, että serotoniini-nimisen aivojen välittäjäaineen vajaatuotto on yhteydessä masennukseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen päihteiden käytön yhteydessä. Tässä suhteessa on geneettisiä eroja. Mutta on kokonaan toinen asia se, miten nämä erot toteutuvat, kun yksilöt joutuvat erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin. Jos väkivalta olisi vain geeneistä kiinni, olisi hyvin vaikeaa selittää väkivallan määrällisesti hyvinkin suurta ajallista ja alueellista vaihtelua geeneiltään "samanlaisen" populaation puitteissa. Geenit muuttuvat niin hitaasti, että väkivallan määrän tulisi olla jokseenkin vakio.

X

Geeni on jokseenkin selvä käsite, mutta mitä tarkoitetaan ympäristöllä? Onko se isä, äiti, koulu, armeija, urheiluseura, työyhteisö vai mikä? Entä kohtu, jossa sikiö aloittaa elämänsä? Vastaukseksi ei riitä, että kaikki vaikuttavat, koska on perusteltua olettaa, että jotkut vaiheet ovat persoonallisuutemme kehityksen kannalta ratkaisevampia kuin toiset. Tämä koskee myös rikollista käyttäytymistä. Esimerkiksi Sigmund Freud oli sitä mieltä, että ikäkausi, joka sijoittuu peruskoulun kuuden ensimmäisen luokan aikaan, on suhteellisen merkityksetön latenssivaihe. Nykyään ollaan täysin toista mieltä.

Erossa kasvaneita identtisiä kaksospareja tutkineet ovat päätyneet yleistykseen, jonka mukaan noin 50 % persoonallisuudesta on geneettisesti ja 50 % sosiaalisen ympäristön kautta määräytyvää. Tarkat prosenttiluvut eivät tietenkään ole tärkeitä, vaan perusajatus. Mikä on sitten ratkaisevaa tämän jälkimmäisen puolikkaan kannalta?

Judith R. Harris on kirjoittanut aiheesta varsin tärkeän ja hauskan (!) kirjan, joka on suomeksi julkaistu nimellä Kasvatuksen myytti. Siinä hän haastaa sen laajalle levinneen uskomuksen, jonka mukaan vanhempien kasvatustapa muovaa lapsen persoonallisuuden. Kodilla toki on merkitystä. Mutta jos perusasiat (läheisyys, turvallisuus) ovat kohtalaisessa kunnossa, muun merkitys onkin jo sitten hyvin vähäistä. Harris kysyy, mistä siirtolaislapset oppivat uuden maan kielen ja kulttuurin. Eivät vanhemmiltaan. Hän kysyy myös, mistä englantilainen yläluokan poika oppii yläluokan miehen tavat. Ei isältään, jonka hän tapaa pari kertaa vuodessa.

Harrisin mukaan vertaisryhmä on se vaikuttava ympäristö. Samanikäiset tai ehkä hieman vanhemmat lapset on se kohde, johon luomme katseemme persoonallisuuden kehityksen kannalta oleellisessa vaiheessa. Pojat eivät opi aseleikkejään isältään eivätkä tytöt pukeutumistapojaan äidiltään. Ja jos vertaisryhmä halveksii ja hylkii meitä, siitä voi olla vakavia mielenterveydellisiä seurauksia. Lapsi ei pohdi sitä, miten hänestä tulisi vanhempiensa kaltainen, vaan sitä, miten hän selviytyisi "hengissä" vertaisryhmässään.

X

Kriminologiassa, jos missä, vertaisryhmän merkitystä on korostettu. Mutta useimmiten vain pahassa. Arkiajattelun mukaisesti on sanottu, että kodista saadaan kaikki hyvä ja vertaisryhmistä ("jengeistä") kaikki paha. Mutta rikollisen käyttäytymisen kannalta onkin järkevää pohtia juuri sitä, mitä hyvää (status, rooli, kunnia) saamme vain vertaisryhmän kautta. Vertaisryhmä määrää usein sosiaalisen asemamme.

Sosiaalinen asemamme ja varsinkin siinä tapahtuneet negatiiviset muutokset ovat koko elämämme kannalta äärimmäisen tärkeitä. Perinteiset uskomukset ja väittämät kääntyvät lähes päälaelleen. Biologia ei determinoikaan, vaan sosiaalinen vaikuttaa ratkaisevalla tavalla biologiaamme (kortisoli, serotoniini). Sosiaalisen statuksen heikentyminen aiheuttaa monenlaista pahaa: sydänsairauksia, masennusta, itsemurhia ja väkivaltaa. Näin tapahtuu ihmisten lisäksi myös muilla kädellisillä. Näyttäisi siltä, että heikko ja aliarvostettu asema työyhteisössä tuottaa suuremman infarktiriskin kuin tupakointi, alkoholi tai liikalihavuus. Tärkeää on korostaa, miten tästä avautuu myös positiivisia mahdollisuuksia: asioihin voidaan vaikuttaa. Aivokemiaa voidaan muuttaa muutenkin kuin kemiallisesti.

Tästä seuraa tietty ennuste. Mitä enemmän yhteiskunnassa on huonon sosiaalisen statuksen omaavia yksinäisiä miehiä, sitä enemmän esiintyy monia ongelmia: vakavia väkivaltarikoksia, tuhopolttoja ja itsemurhia. Ja sitä enemmän käytämme pitkiä vankeusrangaistuksia. Siksi tämän ryhmän sosiaalisen aseman parantaminen tulisi olla yhteinen, ei vain Ilkka Taipaleen huoli.

 
Julkaistu 17.12.2001
Sivun alkuun |