Matti Laine

Arkirutiinit ja rikollisuus

Haaste 2/2003 – Kriminologia-palstalla esitellään tällä kertaa arkirutiiniteorioita.

Kriminologiassa on perinteisesti tarkasteltu rikoksentekijää ja hänen motivaatiotaustaansa. Tämä on usein johtanut ongelmiin, kun on etsitty selityksiä rikollisuuden määrän muutoksiin niin ajan kuin paikankin suhteen. Läntisissä maissa törmättiin viimeistään 1970-luvulla ns. sosiologiseen paradoksiin. Alempien sosiaaliryhmien elämän paraneminen sodan jälkeen ei johtanutkaan rikollisuuden vähenemiseen vaan kävi aivan päinvastoin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosina 1960-70 alimmalla tulotasolla olevien ihmisten määrä väheni 44 prosentilla ja työttömyysaste peräti 186 prosentilla. Samaan aikaan rikollisuuden kasvukäyrä saattoi olla erittäin jyrkkä.

Pelkkä talouden tai hyvinvoinnin lukujen tuijottaminen ei riittänyt selittämään rikollisuudessa tapahtuneita muutoksia. Jo aiemmin kriminologian historiassa oli viitattu ekologisiin ja alueellisiin tekijöihin ja ihmisten ajankäytön rytmityksiin. Tunnettiin myös historiallisia kuvauksia siitä, miten tavaraliikenteessä tapahtunut kehitys on voinut näkyä myös rikollisuuden rajuna kasvuna. Kokonaisvaltaisemman selitysteorian asialle esittivät kuitenkin vasta Lawrence Cohen ja Marcus Felson (1979) esitellessään "arkirutiinitoimintoihin liittyvän lähestymistavan" (routine activity approach). Teoriassa keskeistä osaa näyttelee sosiaalisen rakenteen ja siinä tapahtuvien tilaan ja aikaan liittyvien suurten muutosten tarkastelu.

x

Cohenin ja Felsonin mukaan suuri osa rikoksista edellyttää kolmea välttämätöntä tekijää: todennäköistä rikoksentekijää, sopivaa rikoksen kohdetta ja sellaisen kyvykkään valvojan poissaoloa, joka voisi ehkäistä rikoksen. Mikään näistä ei yksin riitä tuottamaan rikoksia ja yhdenkin puuttuminen ehkäisee rikostapahtuman.

Yhteiskunnan rakenteissa tapahtuu jatkuvasti muutoksia, jotka muuttavat arkielämäämme. Nämä muutokset saavat aikaan myös sellaisia rutiinitoimintojen muutoksia, jotka vaikuttavat erityisesti rikoksen kohteiden määrään ja valvojien olemassaoloon. Cohen ja Felson määrittelevät rutiinitoiminnot seuraavasti: "Määrittelemme sellaisiksi mitkä tahansa toistuvat ja yleiset toiminnot, jotka vastaavat perustaviin väestön ja yksilöiden tarpeisiin, oli niiden biologinen tai kulttuurinen alkuperä mikä tahansa. Siten rutiinitoiminnot pitävät sisällään virallisen työn, kuten myöskin perusruoan, asumisen, seksuaalisen tyydytyksen, vapaa-ajan, sosiaalisen vuorovaikutuksen, oppimisen ja lastenkasvatuksen hankkimisen."

Rutiinitoiminnat tapahtuvat yleensä joko kodissa, työpaikoilla tai muissa toiminnoissa kodin ulkopuolella. Teorian esittäjät väittävätkin, että toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa tapahtui suuri käänne arkielämässä: ensimmäisestä tapahtumapaikasta siirryttiin kahteen jälkimmäiseen. Tämä muutos johti siihen, että yhä useammin potentiaalinen rikollinen ja sopiva kohde kohtasivat tilassa ja ajassa eikä kyvykästä valvojaa ollut. Kehitystä edisti myös rikoksentekovälineiden ja kohteiden teknologinen muutos. Rikollisten määrä ei välttämättä kasvanut, rikosten kylläkin. Monet sinänsä myönteiset asiat, kuten naisten työssäkäynti, autoistuminen ja kulutuselektroniikan kehitys loivat myös mahdollisuuksia rikolliseen toimintaan aivan uudessa mittakaavassa.

x

Cohen ja Felson loivat myös empiirisen muuttujan, jolla testasivat hypoteesiaan. He kutsuivat sitä "kotitalousaktiivisuudeksi". Se sisälsi arvion siitä, miten kotitaloudet ovat rikosriskin kohteena vuoden aikana liikkuessaan kodin ulkopuolella sekä myös millä todennäköisyydellä kotitaloudet omistavat sellaisia erityisiä hyödykkeitä, jotka muodostavat uhriksi joutumisen riskin. Tässä muuttujassa tapahtuneita muutoksia he vertasivat useiden rikostyyppien kehitykseen 1960- ja 1970-luvuilla. Korrelaatio oli positiivinen ja merkittävä kaikkien rikostyyppien kohdalla, oli sitten kyse väkivalta- tai omaisuusrikoksista.

Esimerkiksi murtorikoksissa tapahtui selkeä siirtymä liikemurroista kotimurtoihin. Teorian mukaan tämä johtui "kyvykkäiden valvojien" poistumisesta esikaupunkialueiden kodeista eli naisten työssäkäynnin huomattavasta laajenemisesta USA:ssa 1960- ja 1970-luvuilla. Ihmisten laajempi liikkuminen kotien ulkopuolella altisti heidät myös ryöstöille ja tuntemattomien toimesta tehdyille väkivalta-, jopa henkirikoksille.

Yksi keskeinen elementti oli myös se teknologinen muutos, joka nosti omaisuusrikosten kohteena olevien tuotteiden arvoa suhteessa niiden painoon. Mitä kevyempiä ja arvokkaampia tavaroita ihmisillä ja heidän kodeissaan on, sitä suuremman riskin ne muodostavat. Tällaiset tuotteet on helpompi anastaa ja realisoida ja niiden "tuotto" on suurempi. Keskeinen vaikuttava taustatekijä tässä on transistorin keksiminen,;1940-luvun "putkitelevisioita" oli lähes mahdotonta varastaa. Tämän päivän matkapuhelimet ovat hyvä esimerkki tästä kehityksestä; "sopivia kohteita" on yhä enemmän.

Vieraillessaan Suomessa vuonna 1991 Felson muistutti myös kauppojen aukioloaikojen merkityksestä. Pidempi aukiolo lisää myös rikostilaisuuksia. Erityinen amerikkalainen "perusrikoskohde" on myöhään illalla tai yöllä avoinna oleva liike, jossa on vain 1-2 myyjää ja kohtalainen kassa. Kohde on ryöstölle erityisen sopiva ja valvojat vähemmän kyvykkäitä.

x

Felson (1987) on kiinnittänyt myös huomiota siihen, miten suurkaupunkien sisäinen rakenne voi monella tavalla suosia tai estää rikollisuutta. Perinteinen kaupunki koostui erillisistä, usein pienistäkin yhteisöistä. Ihmiset liikkuivat lyhyitä matkoja ja pääosin jalan. Rikollisuutta oli suhteellisen vähän. Paljolti auton käyttöönoton myötä syntyi metropoli tai Felsonin mukaan erityinen "metroriutta" (metroreef), suurkaupunkirakenne, jossa ihmiset liikkuvat moottoriteitä pitkin työn, kodin ja vapaa-ajan tarpeissa hyvinkin pitkiä matkoja. Pahimmillaan, kuten Los Angelesissa, julkinen liikenne on olematon ja kaikki, jotka haluavat liikkua, tarvitsevat auton. Tällainen rakenne luo sellaiset arkirutiinitoiminnot, jotka lisäävät valtavasti rikollisuuden kolmen ehdon kohtaamista. Autostereoita ei varasteta Sonyn tehtailta vaan eri puolille metroriuttaa pysäköidyistä autoista.

Rikokset eivät ole mitään satunnaisia tapahtumia, vaan niitä voidaan kutsua "systemaattisiksi onnettomuuksiksi", koska niiden esiintyvyys voidaan päätellä, kun tarkastellaan ihmisvirtojen liikkumista ajan ja tilan suhteen. Esimerkiksi jonkin suuren massatapahtuman välitön rikollisuusvaikutus läheiseen ympäristöön niin varkauksien, vahingontekojen kuin väkivallankin osalta on suhteellisen helppoa arvioida.

Uusin kaupunkikehitys saattaa Felsonin mukaan kuitenkin kääntää rikoskehityksen toiseen suuntaan. On syntymässä uudenlainen metropoli, "metrotilkkutäkki" (metroquilt), jonka rakenne vähentää rikostilaisuuksia. Siinä keskeistä osaa näyttelevät monentyyppiset laitokset (facility). Ensimmäinen tällainen oli ostoskeskus, joka tarjosi monipuoliset ja turvalliset palvelut, mm. pysäköintialueet. Sen lisäksi on syntynyt erilaisia teknologia- ja teollisuuskyliä, oppilaitoskokonaisuuksia, vapaa-ajan keskuksia yms., joiden toiminnassa ja suunnittelussa myös turvallisuusaspektit otetaan huomioon. Niiden sisällä rikostapahtuman ehdot eivät täyty niin helposti kuin muualla. Ihmiset liikkuvat autoilla vain tällaisten "turvalaitosten" ja kodin välejä. Tästä kehityksestä seuraa välttämättä yksityisten turvapalvelujen yhä lisääntyvä kysyntä, mikä ei kaikilta osin ole toivottavaa. Se voi johtaa myös siihen, että rikokset kohdistuvat yhä enemmän niihin väestöryhmiin, joilla ei ole varaa suojautua ja oleskella "turvalaitoksissa".

Cohenin ja Felsonin analyysia voidaan soveltaa myös poikkeusolojen rikollisuuteen. Esimerkiksi sota on tilanne, jossa potentiaalisten tekijöiden ja sopivien kohteiden määrän voidaan olettaa kasvavan. Samalla sekä virallisen että epävirallisen sosiaalisen kontrollin mekanismit, siis "kyvykkäät valvojat" romahtavat. Oliko tällainen tilanne Bagdadissa keväällä, kun koalition joukot marssivat kaupunkiin ja ryöstelyaalto alkoi? Voitaisiinko sotien ja sisällissotien aikaisia raiskauksia ja muitakin julmuuksia selittää tämän ajattelutavan kautta? Poikkeusolot ja virallisen kontrollin romahtaminen eivät kuitenkaan aina johda rikollisuusvyöryyn. Tämä on nähty mm. eräiden luonnonkatastrofien kohdalla. Tätä on selitetty Donald Blackin (1976) ajatuksella, että virallinen kontrolli, "laki" on aina kääntäen verrannollinen muun sosiaalisen kontrollin kanssa. Laki on silloin vahva, kun epävirallinen sosiaalinen kontrolli on heikkoa, mutta myös päinvastoin, kun laki romahtaa, muu kontrolli tulee tilalle. Poikkeuksellisissa oloissa ihmiset luovat itse "kyvykkäät valvojansa".

Viime sotien jälkeinen rikollisuuden kasvu on siten "normaali" seuraus yhteiskunnan rakenteen ja ihmisten arkikäyttäytymisen muutoksista. Cohen ja Felson päättävät tutkimusartikkelinsa seuraavasti: "Mieluummin kuin että olettaisimme saalistavan rikollisuuden olevan yksinkertaisesti sosiaalisen romahduksen indikaattori, voimme tarkastella sitä sivutuotteena vapaudesta ja vauraudesta, siten kuin ne ilmenevät arkielämän rutiinitoiminnoissa".

 
Julkaistu 9.6.2003
Sivun alkuun |