Riikka Kostiainen

Aika on nyt kypsä uudenlaiselle yhteistyölle

Haaste 1/2002 – Kriminaalipolitiikan vaikuttajia -sarjassa haastateltavana on poliisiylijohtaja Reijo Naulapää. Hän sanoo, että kriminaalipolitiikassa eletään nyt kokonaisvaltaista arviointikautta. Poliisi, syyttäjä, oikeuslaitos ja vankeinhoito pyrkivät tosissaan löytämään yhteistä linjaa ja yhdessä kehittämään toimintaansa.

Poliisiylijohtaja Reijo Naulapää arvioi nykyisen kriminaalipolitiikan olevan huomattavasti parempaa kuin viitisen vuotta sitten, jolloin kukin toimi omassa lokerossaan. Peruslinjat olivat silloinkin pääasiassa oikeita, mutta poliisi näki ongelmia uhrien asemassa, uusintarikollisuudessa, vankeinhoidossa, seuraamusjärjestelmän hitaudessa ja nuorten asemassa. Naulapään mukaan uhrin ja nuorten asemaan onkin tullut selviä parannuksia ja tällä hetkellä pohditaan, miten oikeusprosessin nopeutta voitaisiin parantaa.

– Oikeusministeriössä ja poliisissa on alettu tuoda voimakkaasti esille logistiikka-ajatusta. Poliisin, syyttäjän, tuomioistuinlaitoksen ja vankeinhoidon pitäisi paikkakuntatasollakin pystyä toimimaan yhteisten linjausten mukaan. Kunnissa puolestaan on alettu tehdä turvasuunnitelmia ja luoda rikoksentorjuntayhteistyötä, jossa kunnan eri viranomaiset ovat verkostoituneet yhteen. Kaikki tämä on sitä yhteistoimintaa, joka on tulevaisuuden kriminaalipolitiikan pohja, Naulapää toteaa.

– Tällä hetkellä elämme kriminaalipolitiikassa kokonaisvaltaista kehitys- ja arviointikautta. Kun resursseja ei saada lisää, yhteistyö on myös ainoa selkeä mahdollisuus.

Oikeusministeriön vastuu aika suuri

Kriminaalipoliittisen vallan ja vastuun Naulapää näkee kuitenkin olevan oikeusministeriöllä, jonka toimialuetta ovat rikoslainsäädäntö, oikeuslaitos, syyttäjä ja vankeinhoito.

– Yhdessä ne pystyvät linjaamaan ja tarkkailemaan toimenpiteitä, kun muut kriminaalipolitiikan toimijat enemmän vain tukevat politiikkaa omalla toiminnallaan. Poliisilaki määrittelee, että poliisi torjuu ja tutkii rikollisuutta eli roolimme kriminaalipolitiikassa on aika selkeä.

Suomessa poliisi ja oikeuslaitos ovat eri ministeriöissä, kun taas esimerkiksi muissa pohjoismaissa ne ovat samassa. Siinä on Naulapään mukaan hyvät ja huonot puolensa.

– Jos poliisin tutkimustoiminta, syyttäjä ja tuomioistuin olisivat samassa järjestelmässä, toimintaa olisi varmaan helpompi linjata ja ohjata. Toisaalta erillinen organisaatio on rikkaus ja siinä on aina oma luotettavuutensa. Toinen viranomainen pystyy paremmin arvioimaan toisen toimintaa ja toisaalta kumpikin pystyy vahventamaan omia toimintojaan.

Naulapää ei olekaan kokenut järjestelmän kaksinapaisuuden aiheuttavan haittoja poliisin kannalta. – Olemme kuitenkin saaneet vaikuttaa lainsäädäntötyöhön ja ottaa omia näkökohtia esiin. Oikeusministeriö on sitten arvioinut niiden merkittävyyden ja tarpeellisuuden omalta kannaltaan.

Poliisilla tiukka linja huumeisiin

Naulapää löytää kriminaalipolitiikassa kuitenkin vielä asioita, joita poliisi katsoo eri kantilta kuin muut toimijat.

– Huumerikollisuus ja siihen suhtautuminen on yksi ongelma. Poliisissa olemme halunneet pitää kiinni lievien huumeiden rankaistavuudesta ja torjua voimakkaasti huumeita, mikä ei ole saanut kaikkien osapuolten ymmärtämystä. Meillä jälkikäteiskontrolli ja hoitavat toimenpiteet ovat enemmän toissijaisia, kun toiset viranomaiset tietysti katsovat ongelmaa vähän eri kannalta. Haluamme kuitenkin säilyttää aika tiukan linjan huumeisiin ja miksi emme käyttäisi lain suomia välineitä mahdollisimman tehokkaasti, kun olemme niin pystyneet torjumaan huumerikollisuutta, Naulapää linjaa.

– Kuitenkin huumausaineen käyttörikos on kannaltamme hyvä uudistus. Pystymme puuttumaan asiaan ja samalla keskittymään törkeimpiin huumerikoksiin. Tämä on voimavarojen suuntaamiskysymyskin.

Yksi ongelma Naulapään mukaan on myös, että omasta mielestään poliisi tekee aika lailla turhaa työtä: saa kovan työn tuloksena ratkaisuja ja sitten syyttämättäjättämispäätöksiin menee jopa neljännes jutuista.

– Poliisi ja syyttäjä eivät varmaankaan keskustele, onko oikea linjaus jättää jotkut rikokset viemättä eteenpäin. Myös tuomioiden lievyys on ollut monesti ongelma. Kenttämiehestä tuntuu kohtuuttomalta, että joistain pahoinpitely- tai henkirikoksista voi päästä jopa ehdollisella tai pienellä rangaistuksella. Nämä ovat kuitenkin tällaisia kentän, ei niinkään ylätason, turhautumia, jotka eivät välttämättä vaikuta kriminaalipolitiikkaan, Naulapää arvioi.

Käytännön työn kannalta Naulapää pitää ongelmana erityisesti uusintarikollisuutta, joka on nykyään yli 60 prosenttia, eräissä rikoksissa jopa 70–80 prosenttia. Hänen mielestään oikeusministeriön pitäisi jollain tavoin pystyä puuttumaan korkeaan uusintarikollisuuteen ja kehittää korjaavia toimenpiteitä: vankiloiden päihdeohjelmat saavatkin Naulapäältä kiitosta.

– Poliisille taas on olennaista, että aktiivisimmat uusijat ovat vankilassa. Tilastoista näkyy, että mitä enemmän väkeä on vankiloissa, sitä vähemmän tehdään rikoksia. On jopa laskettu, että jos esimerkiksi Tampereelta saadaan pari sataa rikollista vankilaan, rikollisuus laskee siellä jyrkästi. Vankiluku onkin viime aikoina kasvanut, mutta tietysti vankilassa pitäisi olla oikeat henkilöt, ei poliisi sakkovankeja sinne halua.

Painopiste talous- ja huumerikosten tutkinnassa

Kriminaalipoliittiseksi ongelmaksi Naulapää nostaa myös massarikollisuuden. – Julkisuudessa on keskusteltu selvitysprosentin jyrkästä alenemisesta. 1980-luvulla selvitysprosentti esimerkiksi varkausrikoksissa oli yli 30 prosenttia, ensin se väheni 90-luvun alkuun mennessä 20 prosenttiin ja on nyt koko maassa noin 14 prosenttia. Tavallinen kansalainen varmasti kokee, että kriminaalipolitiikka ei ole oikein onnistunut.

Hallituksen talousrikostorjuntaohjelma ja huumerikollisuusohjelma painottavat poliisin ja muidenkin viranomaisten toimintoja. Näin nämä tavallisia kansalaisia eniten koskettavat rikokset, vahingonteot, autoihin kohdistuvat ja muut, ovat vähän jääneet huume- ja talousrikostutkinnan jalkoihin, Naulapää harmittelee.

– Parempaan massarikosten selviämiseen pyrittiin aikanaan viemällä lähipoliisitoimintaa voimakkaasti. Mutta valitettavasti sillä, että poliisi on lähellä ja tuntee ihmiset ja alueen, ei tilastollisesti ole kovin näkyvää vaikutusta. Nyt olemme perustaneet projektin selvittääksemme, mistä massarikollisuuden huono selvitysaste johtuu ja mitä sille voi tehdä. Pyrimme ottamaan siihen mukaan myös yhteistoimintaviranomaiset.

Tämän hetken painottamisen ongelma Naulapään mukaan on, miten poliisipalvelut saadaan säilytettyä maaseudulla. – Ongelmat keskittyvät asutuskeskuksiin ja maakunnissa tärkein tehtävämme on pitää yllä hälytysvalmiutta. Kuitenkin pikku paikkakunnillakin on suuria ongelmia huumeiden kanssa, ja jos siellä on yksi poliisipartio, ei valistustyötä ja kenttävalvontaa paljon pystytä harjoittamaan. Helsingissä ja suuremmissa laitoksissa partioita on saatavissa enemmän sekä hälytys- että ehkäisevään toimintaan.

Kansalaisten luottamuksen säilyttäminen haasteena

Reijo Naulapää pelkääkin, että massarikosten huono selviäminen ja se ettei poliisi ehdi paikalle, alkaa pikku hiljaa nakertaa kansalaisten uskoa poliisin luotettavuuteen ja tehokkuuteen. Kuitenkin vielä kansalaisten luottamus poliisin on eri kyselyjen mukaan varsin korkealla. Lisäksi viimeisimmässä tutkimuksessa Euroopan maiden poliisiorganisaatioista, Suomi sijoittui ykköseksi sekä luotettavuudessa että tehokkuudessa.

– Olemme rakentaneet luottamusta voimakkaasti 1970-luvulta lähtien ja panostaneet ennaltaehkäisevään toimintaan. Poliisi on laajalti kaikessa mukana, jopa kunnallispolitiikassa ja urheiluseuroissa, ja on tehty laillisuuskasvatusta kouluissa ja suojausneuvontaa. Luulen luottamuksen rakentuneen vuosien varrella siihen, että poliisi on tullut niin tutuksi, Naulapää pohtii.

– Luottamuksen korkeana säilyttäminen on meille myös yksi haaste. Haittapuolia korkeassa luottamuksessa on vaikea kokea. Toisaalta pelkään vähän, etteivät kyselyt kuitenkaan ihan kuvaa todellisuutta. Taustallahan on myös se, että poliisi on paljon esillä julkisuudessa. Poliisin toimia myös kritisoidaan ja toisaalta poliisi itsekin ottaa ongelmansa esille, ja tällainen avoimuus on perusta myönteiselle julkisuuskuvalle. Tietysti myös julkisuuskuvan säilyttäminen on ongelmallista. Siinä on pelko, että joku yksittäinen tapahtuma voi vaikuttaa siihen jyrkästi.

Naulapää kertoo tuoreimman turvallisuusbarometrin vuodelta 2001 osoittavan, että poliisin pitää tarkastella tulevaisuutta yhä huolellisemmin. ¬Esimerkiksi kun on kysytty, miten hyvin poliisi on onnistunut tehtävissään, aikaisempiin kyselyihin verrattuna tulos on huolestuttavampi. Poliisin turvallisuusbarometri tehdään joka toinen vuosi.

– Ennen kaikkea ihmettelen ilmoitusaktiviteettia: vain 40 prosenttia rikoksista ilmoitetaan poliisille. Ilmoitusaktiviteetti on kautta aikojen ollut huono ja Euroopan alhaisempia, mikä sekin on kriminaalipoliittinen ongelma. Tutkimuksessa kysytään esimerkiksi, ilmoititko poliisille jouduttuasi viimeksi seksuaalisen väkivallan tai ahdistelun kohteeksi. Vain 12 prosenttia ilmoitti. Aseellisesta uhkauksesta ilmoitti 26 prosenttia, omaisuusvahinkojen kohteeksi joutuneista 54 prosenttia ja autovarkaudesta 75 prosenttia.

Tutkimuksessa onkin kysytty, mistä syystä et ole ilmoittanut.

– Vastaajista suuri osa kertoo, ettei pitänyt rikosta kyllin vakavana; ehkä ajattelee vakuutuksen korvaavan joka tapauksessa. Kuitenkin liian suuri osa ajattelee, ettei poliisi kuitenkaan pysty selvittämään tapausta, Naulapää painottaa.

– Vastaajissa on myös valitettavan paljon sellaisia, jotka eivät ole ikinä nähneet poliisin partioivan asuinalueellaan (14 prosenttia) tai ovat nähneet harvemmin (28 prosenttia). Lisäksi kysymykseen tunnetko olosi turvattomaksi kulkiessasi yksin pimeällä kaupungilla, lähes kolmannes vastasi tuntevansa. Sekin on merkki siitä, ettei poliisi välttämättä ole pystynyt luomaan tyydyttävää turvallisuuden tunnetta.

 
Julkaistu 11.3.2002
Sivun alkuun |