Riikka Kostiainen

Huumehoidon resurssit eivät vastaa tarvetta

A-klinikka Oy:n toimitusjohtaja ja johtava ylilääkäri Kaarlo Simojoki painottaa huumehoidon resurssien olevan riittämättömät tarpeeseen nähden. Muitakin ongelmia päihdehoitojärjestelmässä on. Huumepoliittinen keskustelu kaipaa hänen mielestään moniulotteisuutta.

Johtava ylilääkäri Kaarlo Simojoki taustoittaa huumehoidon tilannetta THL:n tuoreen huumekyselyn tuloksilla: suomalaisten huumeiden käyttö ja kokeilu on lisääntynyt edelleen. Kokeilijoiden ja satunnaiskäyttäjien määrän kasvun myötä yhä useammalle kehittyy ajan kanssa huumeista ongelma, joten myös ongelmakäyttäjien määrä on viiveellä kasvussa. Myös rekisteritutkimukset kertovat amfetamiini- ja opioidiriippuvaisten määrän kasvusta. Vuonna 2012 heidän määräkseen arvioitiin vähintään 18 000, mikä oli kolminkertainen määrä 2005 tutkimukseen verrattuna, ja määrä on olettavasti yhä kasvanut.

– Huumehoidon resurssit sen sijaan eivät ole moninkertaistuneet vuodesta 2005. Hoitojärjestelmän perushaaste on se, että kunnat ovat järjestämisvastuussa, mutta suurimmat kustannukset kohdentuvat järjestykseen ja turvallisuuteen sekä oikeusjärjestelmään, joista vastaa mm. valtiovalta. Järjestelmä ei siten tue hoidon lisäämistä. Ehkä sote harvempine toimijoineen tuo aikanaan jotain muutosta, mutta toistaiseksi nämä asiat eivät ole olleet suunnitelmissa paljon esillä.

Simojoki harmittelee tilannetta, koska tehokkaita hoitoja huumeriippuvuuteen on olemassa ja päihdehoidosta on hyvä käypä hoito -suositus, jota tosin noudatetaan melko huonosti. Eri huumeet ovat eri asemassa hoidon suhteen. Kannabikseen, stimulantteihin ja muuntohuumeisiin ei ole erityistä suunnattua lääkehoitoa, vaan hoito perustuu pääosin psykososiaaliseen tukeen. Opioidiriippuvuuteen on puolestaan olemassa spesifi hoito, lääkkeellisesti tuettu korvaushoito, jolla on selkeät kriteerit.

– Korvaushoidon väitetään syövän muiden hoitojen resursseja, mutta tämä on tilastollinen harha. Kun korvaushoito kasvaa koko ajan hitaasti, se syö isomman osuuden pienistä päihdehoidon voimavaroista. Koska vastuu on kunnilla tai kuntayhtymillä, hoidon saatavuudessa on valtavat alueelliset erot. Kunnalla ja myös yksittäisellä työntekijällä on suuri ohjausvalta. Jossain kunnassa voi saada hyvinkin hoitoa amfetamiinin käyttöön, mutta on vaikea päästä korvaushoitoon. Jossakin taas pääsee korvaushoitoon, mutta ei oikeastaan muuhun, Simojoki kertoo.

– Näin ollen hoitopalveluita voi olla sinänsä tarjolla, mutta oikea potilas ei välttämättä pääse oikeaan hoitoon. Joku haluaisi lääkkeetöntä hoitoa ja toinen taas hyötyisi intensiivisestä lääkkein tuetusta hoidosta, mutta heille tarjotaan jotain muuta. Väärä hoito myös vääristää kuvaa hoitojen tuloksellisuudesta.

Simojoen mukaan huumehoidossa on myös asenne- osaamis- ja stigmaongelmia. Suomalainen päihdekulttuuri ja hoitojärjestelmä ovat edelleen alkoholiperustaisia, mikä näkyy myös päätöksenteossa ja ohjaa resursseja tarpeiden sijaan. Niin monen ammattilaisen kuin päättäjän ennakkoluulot huumeidenkäyttöä kohtaan ovat suuret.

Nuoret ja naiset tarvitsevat uudenlaisia palveluita

Kaarlo Simojoki on erityisen huolissaan kahdesta ryhmästä: naisista ja nuorista. Nuorten osalta ennaltaehkäisyssä voitaisiin tehdä enemmän.

Hän korostaa, ettei puhu sellaisesta vanhanaikaisesta valistuksesta, että "jos poltat tänään kannabista, huomenna olet narkkari". Suomessa täytyy laajemmin ja uudella tavalla päästä mukaan digitaaliseen maailmaan. Hyviä pilotteja on ollut, mutta toiminta ei oikein ole muuttunut.

– Erityisesti nuorten ja aikuistuvien kohdalla näen organisaatiorajojen haasteen. Huumehoitoihin tulevat ihmiset ovat aloittaneet päihteidenkäytön alkoholilla keskimäärin 13-vuotiaana ja suonensisäinen käyttö on alkanut noin 18-vuotiaana. Näin ollen olisi monta vuotta aikaa päästä kiinni päihteidenkäyttöön, mutta silti niiden määrä kasvaa, jotka kulkevat huumesairauden tien opioidien piikittämiseen asti. Meillä on palveluja niin lapsille, nuorille kuin aikuisille sekä psykiatrian, somatiikan että sosiaalihuollon puolella. Tässä kohtaa ei välttämättä ole aitoa yhteistyötä. Ehkäpä myöskään kaikki eivät koe tehtäväkseen toteuttaa ennaltaehkäisyä.

Hän painottaa, että yhdenkin sukupolven pelastaminen on tärkeää, koska nyt näemme kolmannen ja neljännen polven päihdeongelmaisia. Tämä suuntaus pitää pysäyttää.

Naisista ja erityisesti nuorista naisista Simojoki on huolissaan sen takia, että päihdekulttuurin muutoksen myötä on näkyvissä, että joissakin nuorissa ikäryhmissä naisten huumeidenkäyttö on kasvussa.

– Huumeita käyttävä nuori nainen on aivan eri asemassa ja tilanteessa kuin huumeita käyttävä nuori mies. Naisten asema huumemaailmassa on todella kova ja he voivat kohdata monenlaista, vakavaakin hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. Monissa maissa on nuorille naisille suunnattuja yksiköitä, joissa heidän erityisyyttään voidaan ottaa huomioon. Pääkaupunkiseudulla oli aikaisemmin pelkästään naisille suunnattu korvaushoito-ohjelma, mutta se lopetettiin. Siinä meillä on selvä aukko järjestelmässä.

Riippuvuutta ei nähdä sairaudeksi

Suomessa on yhä hyvin tiukka linja ja huumausaineet nähdään enemmän oikeusjärjestelmän kuin hoidon haasteena. Kaarlo Simojoen mukaan valvova ulottuvuus näkyy turhan paljon myös hoitopuolella.

– Huumehoidossa korostuu esimerkiksi se, miten voidaan huolehtia, ettei lääkkeitä valu katukauppaan tai niitä väärinkäytetä ja annettuja aikatauluja noudatetaan säntillisesti. Alkoholinkäytön osalta löytyy enemmän joustoa retkahtamisen kohdalla, mutta huumepuolella se johtaa herkästi hoidon katkaisemiseen, hän kertoo.

– Olen tutustunut Yhdysvaltain oikeusjärjestelmän ja hoitojärjestelmän rajapintoihin ja yhteistyöhön. Siellä tuomareilla on yllättävän vahvana ajatus, että hoito on tavallaan palkinto ja että huumeriippuvaiset on parempi laittaa vankilaan lukkojen taakse vierottautumaan. Se kuvastaa ymmärryksen puutetta sairauden luonteesta. Luulen, ettei meidänkään yhteiskuntamme ole vapaa tällaisista ajatuksista.

Simojoki korostaa, ettei ole uransa aikana nähnyt yhtään päihdeongelmaista, joka haluaa olla sellainen. Riippuvuus ei ole enää päihtymyksen hakemista vaan elimistöllä on kaiken ohittava pakko saada ainetta. WHO:n mukaan päihderiippuvuus on yksi eniten kärsimyksiä aiheuttavista sairauksista maailmassa, koska sillä niin laajat sosiaaliset, terveydelliset ja psyykkiset ulottuvuudet verrattuna pahimpiinkaan somaattisiin sairauksiin.

– Joskus esitetään, että hoitojärjestelmämme on vahvasti haittojen vähentämiseen orientoitunut, mutta oikeastaan se on jopa liiaksi kuntoutusorientoinut. Meillä on kuitenkin ryhmä huumeidenkäyttäjiä, joilla kuntoutus ei ole sillä hetkellä ajankohtainen. Silloin pitää pyrkiä estämään yksilön ja yhteiskunnan haittoja mahdollisimman tehokkaasti. Potilaiden ei pidä ottaa kuntoutumisesta liikaa paineita, koska he muutenkin häpeävät sairauttaan ja tekemisiään eivätkä pidä itseään hoidon arvoisena. Voimavarat ovat monella myös vähäiset ja he tarvitsevat paljon tukea selvitäkseen edes arjesta. Silti heille on pidettävä aina portti auki tiiviimpään kuntoutukseen ja lisättävä heidän valmiuksia kyetä siihen.

Korvaushoito vähentää rikollisuutta

Simojoen mukaan Yhdysvalloissa kuitenkin ymmärretään ja hyödynnetään sitä, että oikeusjärjestelmä ja päivystys ovat keskeisimpiä pisteitä yhteiskunnassa, jossa seulotaan, arvioidaan ja ohjataan huumeriippuvaisia palveluiden piiriin. Suomessa yli 80 prosenttia vangeista kärsii jonkinlaisesta päihdehäiriöstä.

– Toivoisin päihdehoidon järjestämisessä paljon suurempaa integraatiota vankiloiden ja ympäröivän yhteiskunnan välillä. Kaikki osapuolet menevät vähän sen taakse, että kuntia on paljon ja yhteistyö ei onnistu. Muut maat ovat löytäneet ratkaisuja siihen. Monessa maassa esimerkiksi opioidiriippuvuuden korvaushoito on laajentunut vahvasti, koska on laskettu päihdehoidon tuomia säästöjä pitkällä aikavälillä. Meillä pitäisi satsata paljon enemmän vankiloiden ja muiden rikosseuraamusten eri vaiheessa olevien hoitopolkuun. Kunnat eikä valtiokaan ota siitä riittävästi vastuuta, hän painottaa.

Suomalaistakin tutkimusnäyttöä on siitä, että asianmukaisen korvaushoidon ansioista uuden rikoksen ja vankilaan joutumisen riski pienenee. Joidenkin tutkimusten mukaan huumesidonnainen rikollisuus vähenee jopa 95 prosenttia korvaushoidon ansiosta. Lisäksi viikon vankilareissu maksaa saman verran kuin kuukauden korvaushoito, Simojoki vertaa.

– Meilläkin on hyviä yksittäisiä yhteistyökokemuksia, joiden perusteella Suomessa olisi paljon saavutettavissa. Uusin, lähiaikoina käynnistyvä pilotti on, että A-klinikka Oy tarjoaa vankiloihin verkkoterapiaa. Se liittyy Rikosseuraamuslaitoksen uuteen älykäs vankila -konseptiin.

Huumepoliittista keskustelua pitää nyt käydä

Kuluneen syksyn aikana huumepoliittinen keskustelu on pyörinyt kannabiksen käytön rangaistavuuden poistamista esittäneen kansalaisaloitteen ympärillä. Kaarlo Simojoki pitää keskustelua yleisellä tasolla tervetulleena.

– Jossain vaiheessa huumepolitiikassamme on ison muutoksen paikka, koska maailma ympärillä muuttuu niin paljon. Suhtautuminen muuttuu ensinnäkin sen kautta, että nuoret sukupolvet äänestävät ja ottavat kantaa. Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten Yhdysvalloissa vain 30 prosenttia kannatti kannabiksen dekriminaalisaatiota, nyt kannatus on jo 60 prosenttia. Ja jos Norja päättää aloittaa dekriminalisoinnin, meillä on myös lähimaa, joka niin tekee.

Simojoen huoli on, että jos Suomessa jatketaan tiukkaa linjaa samalla kun suhtautuminen kannabikseen muuttuu koko ajan myönteisemmäksi, syntyy niin iso ristiriita ja paine poliittiseen järjestelmään, että saattaa tulla äkillinen muutos. Näin kävi Kanadassa, jossa laillistaminen oli yksi nykyisen pääministerin vaalilupauksia. Hän ei haluaisi nähdä, että Suomessa mentäisiin muutokseen, johon ei ole valmistauduttu, koska silloin yleensä kärsivät heikossa asemassa olevat.

– Yhdysvalloissa ei enää niin paljon kiistellä siitä, oliko kannabiksen laillistaminen hyvä asia, koska se on jo eriasteisesti tapahtunut 11 osavaltiossa. Nyt näissä osavaltioissa pohditaan, miten korjataan nopean muutoksen seurauksia. Etukäteen ei ollut paljon mietitty, mitä laillistaminen tarkoittaa mm. terveydenhuollon, oikeusjärjestelmän, työelämän ja koulun näkökulmasta, hän kertoo.

Sen vuoksi Simojoen mukaan Suomessa olisi hyvä aika tehdä viisivuotis- tai kymmenenvuotissuunnitelma siitä, miten dekriminalisointi tehdään, jos siinä edetään. Pitää miettiä, miten valitaan oma tie, joka olisi mahdollisimman tasapuolinen huomioiden niin yksilön kuin yhteiskunnan tarpeet ja oikeudet ja toisaalta pyrkisi mahdollisimman suureen haittojen ehkäisyyn.

– Minua häiritsee se, miten Portugalin esimerkkiä Suomessa käytetään. Pääasiahan mallissa ei ollut dekriminalisaatio vaan toimivan hoitoonohjaus- ja hoitojärjestelmän rakentaminen. Sillä muutos saatiin aikaan; dekrimininalisaatiolla vain poistettiin syy olla hakeutumatta hoitoon rangaistuksen pelon vuoksi. Pelkkä dekriminalisaatio ilman muuta muutosta olisi mielestäni huono ratkaisu. On käytävä keskustelua, paljonko olemme valmiita muutokseen satsaamaan. Ei Portugalikaan ilmaiseksi selvinnyt, mutta kun esimerkiksi heroiinin käyttäjien määrä ja Hiv-kuolemat tippuivat merkittävästi, uudistus alkoi maksaa itsensä takaisin.

Simojoki toivoo kannabiskeskustelussa myös erotettavan, puhutaanko dekriminalisaation tai vastaavan hyödyistä ja haitoista nuorille, aikuisille, satunnaiskäyttäjille vai jo valmiiksi syrjäytyneille. Esimerkiksi täytyy muistaa, että ihmisen neurologinen järjestelmä kehittyy jopa 26-vuotiaaksi asti, jolloin päihteen vaikutukset nuoreen ovat erilaiset. Myös heikossa asemassa olevien ääni jää kuulumatta, kun keskustelu painottuu sosiaalisesti pärjäävien satunnaiskäyttäjien näkökulmaan. Lisäksi keskustelua käydään yhä viime vuosisadan argumentein syvistä poteroista käsin – joko kaikki on sallittua ja turvallista tai kaikki on kiellettyä ja vahingollista.

– On myös muistettava, että muutokset päihdekulttuurissa voivat olla isoja ja nopeita. Tupakkaa käytettiin yhteen aikaan paljon enemmän kuin nykyään tai esimerkiksi 60-luvulla käytettiin paljon LSD:tä ja nykyään sitä nähdään harvoin. Voihan olla, että 15 vuoden kuluttua kannabis ei enää kiinnosta. Kysymys on hyvin moniulotteinen ja huumepolitiikan tien valinnassa on otettava monenlaisia asioita huomioon, Simojoki pohtii.

 
Julkaistu 5.12.2019
Sivun alkuun |