Sari Vesikansa

Koulujen työrauhaongelmat – ratkaisuun mallia Yhdysvalloista?

Keskustelupuheenvuoro

Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa luotiin tasa-arvo- ja ihmisoikeuspoliittisia pyrkimyksiä toteuttavia hyvinvointivaltiollisia rakenteita. Tämä aikakausi päättyi ensimmäisenä Yhdysvalloissa vuonna 1971, kun Richard Nixon voitti presidentinvaalit. Konservatiivisen oikeiston valta on sittemmin vahvistunut kaikissa läntisissä demokratioissa. Vahvinta taloudellisen eliitin ote valtiosta on Yhdysvalloissa, missä kriitikot ovat pitkään puhuneet "yhtiöiden vallasta" (corporate power). Sen merkittävimpiä ilmenemismuotoja on ollut tieteellisen tiedon ja ihmisoikeuksien arvon ja valtion yhteiskuntapoliittisen arvon kyseenalaistaminen, julkisten toimintojen arvostelu "tehottomana" ja "vanhoillisena" byrokratiana, pyrkimykset supistaa valtion toimintaa ja kaapata verovarat yksityisen pääoman kiertoon erilaisin julkisten palvelujen markkinoistamisen keinoin. Lisäksi työehtoja, sosiaaliturvaa ja julkisten palvelujen rahoitusta on heikennetty ja eliitin maksamien veroja alennettu. (Wacquant 2008)

Uusliberalistiseksi luonnehditun politiikan väistämättömänä seurauksena on ollut yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntyminen ja kasvavat vaikeudet sosiaalisen järjestyksen hallinnassa. Tehokkaan järjestyksenhallinnan turvaamiseksi Yhdysvaltain eliitti on lisännyt erityisesti poliisien valtuuksia ja voimavaroja. Tähän strategiaan liittyy olennaisesti Yhdysvalloissa ideoitu "nollatoleranssi" rikollisuuden torjunnan ja sosiaalisen järjestyksen hallinnan strategiana. Sen keskeisimpiä piirteitä on alhainen puuttumiskynnys ja rikkeiden uusimisesta seuraava nopeasti koveneva rangaistuasteikko sekä rikkeiden tekemiseen liittyvien taustojen ja tilannetekijöiden huomioimatta jättäminen, eräänlainen "pulinat pois" -ajattelu. (Korander 2014)

Nollatoleranssi koulujen järjestyksenhallinnassa

Nollatoleranssia alettiin Yhdysvalloissa 1990-luvulla soveltaa myös koulujen järjestyksenhallinnassa. Kehitys kohti tiukkenevia otteita kouluissa käynnistyi jo 1960-lukujen roturistiriitojen kärjistymisen yhteydessä ja on sittemmin saanut vauhtia erityisesti mediassa laajalti käsiteltyjen kouluampumistapausten synnyttämässä pelon ilmapiirissä. Seurauksena on ollut koulujen propagoiminen (todellisuudenvastaisesti) vaarallisina paikkoina, jolloin suurelle yleisölle on voitu perustella liittovaltion määrärahojen osoittamista turvallisuusteknologiaan ja koulujen poliisitoiminnan laajentamiseen. Tämä on johtanut kokonaisvaltaiseen, mutta samalla laajalti ja ankarasti arvosteltuun muutokseen koulujen järjestyksenhallinnassa: Aiemmin järjestyksen- ja kurinpidon hallinnan malli perustui koulunsisäiseen pedagogiseen harkintaan ja vaikeimmissa tapauksissa rehtorin auktoriteettiasemaan. Sen sijaan kouluissa on nykyään alettu tukeutua poliisien toteuttamaan oppilaiden käyttäytymisen valvontaan ja kontrolliin.

Keskeinen koulukurin oikeudellistamisen väline ovat olleet koulujen järjestyssäännöt. Näihin joskus kymmeniä sivuja sisältäviin sääntökokoelmiin alettiin sisällyttää tavanomaisten käyttäytymisvaatimusten lisäksi yleisiä rikoslakiin sisältyviä rikkomuksia. Tämä on ollut omiaan hämärtämään rajaa yhtäältä koulun perinteisesti sisäisesti valvomien käyttäytymissääntöjen ja toisaalta yleiseen lainsäädäntöön sisältyvien ja poliisin valvomien säädösten välillä. Jopa alakouluikäisten oppilaiden ei-toivottuna koetun käyttäytymiseen suhtaudutaan rikoksenkaltaisina tekoina. Kriitikot puhuvat jopa lapsuuden kriminalisoinnista. Erityisesti värillisten vähemmistöjen lasten alun perin vähäpätöisiin rikkeisiin puuttumisesta on voinut seurata joutuminen jo Yhdysvalloissa käsitteeksi muodostuneeseen "koulusta vankilaan" -putkeen. Puhutaan myös jopa "päiväkodista vankilaan" -putkesta. (Fabelo ym. 2011; Fowler ym. 2010; vastaavanalaisesta kehityksestä Iso-Britanniassa ks. Hayden & Martin 2011)

Nollatolenranssiajattelu Suomessa

Suomessa valtiolta edellytetään paljon, ja sen tuottamia palveluja on perinteisesti arvostettu mahdollisimman monelle hyvän elämän edellytykset turvaavana järjestelmänä. Tämä on se hyvinvointivaltiollinen yhteiskuntamalli, jota maailmalla laajalti ihaillaan. Siihen on keskeisesti sisältynyt kriminaalipolitiikka, jossa pyritään vankiluvun vähentämiseen sekä erilaisten vaihtoehtoisten seuraamusten hyödyntämiseen rikosasioissa (Lappi-Seppälä 2008). 1980-luvun lopulla toteutuneen oikeistopoliittisen suuntauksen vahvistumisen myötä Suomessa on kuitenkin koettu vastaavanlaista nollatoleranttisen puuttumisalttiuden vahvistumista kuin "meitä edistyneimmissä" länsimaissa. Tämän muutoksen kouriin joutui myös yhteiskunnan lapsiväestö, kuten Timo Harrikari (2008) on osoittanut.

Kehitys koulumaailmassa on kiinnostava ja tärkeä demokraattisten voimien valppauden kohde. Harrikarin kuvaamat puuttumistarvetta korostavat ja turvallisuusaiheiset keskustelut ketjuuntuivat 1990-luvulla myös kouluja koskevaan ongelmapuhuntaan erityisinä teemoinaan "jatkuvasti vaikeutuvat" työrauhaongelmat ja koulukiusaaminen. Peruskouluväki vannoo kuitenkin edelleen paljolti peruskouluajattelun mukaiseen kaikkien mukana pitämisen eetokseen ja sen edellyttämään koulujen pedagogiseen työhön. Järjestyksenhallinnassakin mennään mielellään "pedagogiikka edellä" (Pokka 2014). Poliiseihin on ainakin toistaiseksi turvauduttu lähinnä oikeuskasvatustehtävissä ja järjestyksenpidollisissa hätätilanteissa.

Suomalaisen yhteiskunnan eriarvoistumiskehitys alkoi kuitenkin 1990-luvulla (Taimio 2007), mistä on seurannut koulujen toimivuusongelmien pahenemista ja opettajien työkuntoisuuden heikkenemistä alimpien sosiaaliryhmien asuttamilla alueilla (Puustinen 2010). Oppilaathan kantavat habituksessaan kaikkia köyhyyden ja sosiaalisen turvattomuuden ilmenemismuotoja, jotka eivät varsinaisesti tee heistä helposti opetettavia. Ongelmana on, että opetusjärjestelmä itsessään on ollut altis oikeistolaisille yksilön vastuuta korostaville diskursseille. Kasvatustieteissä ja opettajanvalmennuksessa on vuosikymmeniä vallinnut vahvasti individualistinen metodologia, eikä opettajien ammatillisuuden tueksi ole kehitetty monitieteellistä asiantuntijuutta koskien koulua reaalisena todellisuutena (Simola 2015). Koulujen toimivuusongelmien syytekijäksi määrittyvät tällöin helposti eri tavoin oireilevat "häirikköoppilaat" ja heidän vanhempansa, joilta "puuttuu aikuisuutta" ja "kasvatusosaamista" (Jallinoja 2006; Vesikansa 2009, 1–13).

Kouluampumiset nollatoleranssin vahvistajina

Kontrollipoliittisten otteiden juridista perustaa on Yhdysvalloissa lujitettu erityisesti mediajulkisuudessa laajalti käsiteltyjen kouluampumisten yhteydessä. Näin myös meillä. Eräät kiusaamiseen liitetyt itsemurhatapaukset olivat 1990-luvulla laajalti esillä mediassa ja erityisesti Jokelan ja Kauhajoen ampumistapaukset vuosina 2007 ja 2008 virittivät keskustelua "kouluväkivallasta" (Kiilakoski 2009) ja työrauhaongelmista ja loivat samalla edellytykset koulujen turvallisuuskeskustelulle. Sisäministeriö asetti 2009 oppilaitosten turvallisuustyöryhmän, jonka tehtävänä oli laatia ohjeet koulujen turvallisuuden edistämisestä ja oppilaitosten pelastussuunnitelmien täydentämisestä niin, että ne ottavat huomioon myös Jokelan ja Kauhajoen kaltaiset tapahtumat (Turvallisuus perusopetuksessa 2012).

Vuonna 2012 joukko kasvatus- ja koulutuspoliittista kenttää laajalti edustavia järjestöjä (OAJ, Suomen Vanhempainliitto ry, Suomen Rehtorit ry. ja Opetus- ja sivistystoimen asiantuntijat OPSIA ry. ) jätti opetus- ja kulttuuriministeriölle esityksen koulujen työrauhatilanteen parantamisesta. Pontimena oli erityisesti opettajakunnan keskuudessa tehdyn selvitys, jonka mukaan työrauhakysymys kouluissa oli – jälleen – "entisestään pahentunut". Vuonna 2013 saatiinkin aikaan "koulujen työrauhalaki". Sen myötä rehtorit ja opettajat ovat saaneet oikeuden poistaa oppilaalta työrauhaa häiritsevä tai vaarallinen esine sekä käyttää harkiten voimakeinoja häiritsevän tai turvallisuutta uhkaavan oppilaan poistamiseksi luokasta.

Opettajien ja rehtorien suhtautuminen ko. lakiuudistuksiin on ollut osin ristiriitaista. Vaarana on, että tiukan talouden politiikka yhdistettynä koulujen toimivuuteen kohdistuviin ulkoisiin ja sisäisiin paineisiin johtaa opettajien työhön kohdistuvien vaatimusten jatkuvaan kasvuun, siitä seuraavaan työuupumukseen ja motivaation laskuun (Opetusalan Ammattijärjestö 2018). Tämä kehitys saattaa johtaa kurinpidollisten otteiden suosion kasvuun niin koulujen työntekijöissä kuin vanhemmissa ja ilmeisesti myös osassa oppilaita. Onkin oletettavaa, että koulujen työrauhaongelman ratkaisussa ja koulukiusaamisen ehkäisyn tiimoilta tullaan käymään jatkuvaa polemiikkia opettajakunnan keskuudessa ja että myös mediaa tullaan käyttämään mielipiteen muokkaajana. Toivoa sopii, että peruskoulun ammattilaisten hyvinvointivaltiollinen eetos järjestyksenpidossa vetää pidemmän korren tässä ideologisessa kamppailussa ja Suomessa vältytään etenemästä kurinpidollisuuden ja lasten "häiriökäyttäytymisen" kriminalisaation tielle.

Puheenvuoro perustuu kirjoittajan tekeillä olevaan koulujen järjestyksenhallinnan politiikkaa koskevaan tutkimukseen.

Kirjallisuusluettelo

Fabelo, Tony, Thompson, Michael D., Martha Plotkin, Martha, Carmichael, Dottie, Marchbanks III, Miner P., Booth, Eric A. 2011. BREAKING SCHOOLS' RULES: A Statewide Study of How School Discipline Relates to Students’ Success and Juvenile Justice Involvement. The Council of State Governors, Public Policy Research Institute.

Fagerström, V., Länsikallio, R. & Sipponen, J. 2015. Stop väkivallalle kouluissa ja päiväkodeissa. Väkivaltatilanteiden ilmoitus- ja käsittelylomakkeiden kehittäminen. Helsinki: Työterveyslaitos.

Fowler, Deborah, Lightsey Rebecca, Monger, Janis & Aseltine, Elyshia. 2010. Texas’ School-to-Prison Pipeline. Ticketing, Arrest & Use of Force in Schools. How the Myth of the “Blackboard Jungle" Reshaped School Disciplinary Policy. Austin, TX: Texas Appleseed. (www.texasappleseed.net. Read 9.4.2015)

Harrikari, Timo. 2008. Riskillä merkityt: lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa. Nuorisotutkimusverkoston julkaisuja 87. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Hayden, C. & Martin, D. (eds.) 2011. Crime, Anti-Social Behaviour and Schools. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Jallinoja, Riitta. 2006. Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Helsinki: Gaudeamus.

Kiilakoski, Tomi. 2009. Viiltoja. Analyysi kouluväkivallasta Jokelassa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, Verkkojulkaisuja 28.

Korander, Timo. 2014. Rikottujen ikkunoiden nollatoleranssi. Tutkimus New Yorkin rikoksentorjunnan uuskonservatiivi-mallista Suomessa. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja – ser, C osa tom.390.

Lappi-Seppälä, Tapio. 2008. Trust, welfare, and political culture: Explaining differences in national penal policies. Teoksessa: Monry, M. (toim.), Crime and justice: A review of research. Chicago: Chicago University Press: 313-387.

Opetusalan Ammattijärjestö (OAJ). 2018. Opetusalan työolobarometri 2017.

Pokka, Ari. 2014. HUIPPULUOKKA: Miten suomalaista koulua johdetaan?

Seppänen, P., Kalalahti, M., Rinne, R. & Simola, H. (eds.) 2015. Lohkoutuva peruskoulu. – Perheiden kouluvalinnat, yhteiskuntaluokat ja koulutuspolitiikka. FERA, Suomen kasvatustieteellinen Seura, Kasvatusalan tutkimuksia 68. Jyväskylä.

Simola, H., Kangasvuori, A., Kinnunen, K., Kolbe, L. & Pitkälä, A. 2013. Peruskoulu on vaarassa. Puheenaihe. Aamulehti 1.6.2013.

Simola, Hannu. 2015. Koulutusihmeen paradoksit. Esseitä suomalaisesta koulutuspolitiikasta. Tampere: Vastapaino.

Taimio, Heikki (toim.). 2007. Talouskasvun hedelmät – kuka sai ja kuka jäi ilman? Helsinki: Työväen sivistysliitto.


 
Julkaistu 14.12.2018
Sivun alkuun |