Susanna Hoikkala

Kontrollikäytännöt lastensuojelulaitoksissa harmaata vyöhykettä

Lastensuojelulaitosten kontrollikäytännöt ovat tänä syksynä herättäneet runsaasti julkista keskustelua. Nykykäytäntöihin liittyvät puutteet ovat lainsäädäntöuudistusten kohteina, mutta myös kontrollitoimenpiteiden konkreettinen ohjaus, tapausten tilastointi, valvonta ja vakiintuneet työkulttuurit kaipaavat ravistelua. Lapsen perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta ongelmallisten käytäntöjen tietoon tuleminen on edelleen sattumanvaraista.

Lastensuojelulaitokset vastaavat lapsen hoidosta ja kasvatuksesta tilanteessa, jossa vastuu lapsen huolenpidosta on siirtynyt yhteiskunnalle voimassa olevan lastensuojelulain (417/2007) perusteella. Kaikista vuoden 2017 lopussa huostassa olleista lapsista ja nuorista (8962) 26 prosenttia oli sijoitettuina erilaisissa laitosyksiköissä, kuten lastenkodeissa ja koulukodeissa (THL 2018, 6). Vuositasolla laitoksiin sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on huomattavasti suurempi.

Laitosten hoito- ja kasvatuskäytännöt ovat olleet viime aikoina julkisessa keskustelussa etenkin niissä paljastuneiden epäkohtien takia. Menneille vuosikymmenille ajoittuvista epäkohdista kertoo vuonna 2016 julkaistu raportti (Hytönen ym. 2016), kun taas eduskunnan oikeusasiamies on tuonut esiin nykykäytäntöihin liittyviä puutteita. Kokemuksistaan ovat kertoneet varsinkin sijoitettuina olleet lapset ja nuoret aikuiset. Toisaalta on kysytty, ovatko nykyiset käytännöt kaikilta osin riittäviä turvaamaan lapsen tarpeita vastaavan huolenpidon laitosympäristöissä.

Hyväksyttävänä ja ei-hyväksyttävänä pidettävien laitoskäytäntöjen välisen suhteen tarkastelu on erittäin tärkeää. Aivan uudesta asiasta ei kuitenkaan ole kyse; se on tunnistettu mm. aiemmassa tutkimuksessa.

Kontrollitoimet aikaansa sidottuja

Lastensuojelulaitosten keskeistä toimintaa ovat erilaisten lasten tarpeisiin vastaaminen, heidän elämäntilanteidensa huomioiminen ja turvallisen kasvuympäristön järjestäminen lapsen edun periaatetta kunnioittaen (LsL 417/2007; SopS 59–60/1991). Arkeen kuuluu tavanomainen kasvatus ja rajojen asettaminen. Työntekijöiltä edellytetään vankkaa ammattitaitoa ja kykyä huomioida lapsen oikeudet kaikissa toimissa.

Oikeusturvakysymysten punninta konkretisoituu varsinkin tavanomaisen kasvatuksen ja lastensuojelulain mukaisten rajoitusten välisen rajan vetämisessä. Tällä hetkellä lastensuojelulain 11 luvussa säädettyjä rajoituksia ovat yhteydenpidon rajoittaminen, aineiden ja esineiden haltuunotto, henkilöntarkastus, henkilönkatsastus, omaisuuden ja lähetysten tarkastaminen, omaisuuden ja lähetysten luovuttamatta jättäminen, kiinnipitäminen, liikkumisvapauden rajoittaminen, eristäminen ja erityinen huolenpito. Niiden käytön tulee perustua aina lapsi- ja tilannekohtaiseen harkintaan eikä niitä saa käyttää rangaistuksina.

Käytännössä lapsen suojeleminen edellyttää usein lapsen itsemääräämisoikeuteen puuttuvia toimia. Työntekijöiden velvollisuutena on puuttua lapsen itseään vahingoittavaan käyttäytymiseen, kuten terveyttä vaarantavaan päihteiden käyttöön. Tämä voi vaatia kajoamista lapsen yksityisyyteen esimerkiksi rajaamalla hänen liikkumisvapauttaan tai tarkistamalla hänen henkilökohtaisia tavaroitaan.

Lastensuojelulaitosten työntekijät operoivat usein ristiriitaisia odotuksia ja toiveita yhteen sovittaen. Esimerkiksi lapsen vanhemmat saattavat kritisoida sijaishuoltopaikkaa liian löysistä rajojen asettamisista ja vaatia tiukempia toimia. Oman ulottuvuutensa rajoitusten asettamiseen tuo laitoselämän vahva yhteisöllisyys. Tämä ominaisuus on otettava huomioon yksilökohtaisen tarkastelun rinnalla. (Esim. Hoikkala 2014; Pösö 2004.)

Laitoksissa vallitsevat käytännöt ovat aikaansa sidottuja ja työntekijät joutuvat mukauttamaan toimintaansa yhteiskunnalliseen kehitykseen. Esimerkiksi kännyköiden ilmaantuminen ja sittemmin sosiaalisen median vakiintuminen osaksi lasten arkipäivää ovat edellyttäneet uudenlaisia toimintatapoja yhteydenpitokysymysten hallinnassa. Laitosten käytännöt puhelinten ja sosiaalisen median käytön rajaamisessa vaihtelevat. Käytännössä laitokset ovat kuitenkin pakotettuja toimimaan ilman selkeitä ohjeita, mikä lisää lasten itsemääräämisoikeuden loukkaamisen riskiä.

Esimerkkinä päihdekontrollin harmaa alue

Yksi ajassa muokkautuva käytäntö on lastensuojelulaitoksissa toteutuva päihdekontrolli, jota olen itsekin tutkinut (Hoikkala 2011). Analysoin lasten kehoon kohdistuvien huumetestausten ilmaantumista lastensuojelulaitoksiin 1990-luvun alkupuolella ja niihin liittyvän sääntelyn kehittymistä. Testien käyttöönoton taustalla oli mm. lasten lisääntynyt huumeiden käyttö ja työntekijöiden keinottomuus sen hallinnassa.

Testausta toteutettiin pitkään harmaalla alueella, koska sitä koskevaa sääntelyä tai ohjeita ei ollut. Nykyisten lastensuojelulain mukaiset rajoitukset luonnosteltiin vuosituhannen vaihteessa ja niitä koskevat säädökset saatettiin voimaan vuonna 2006. Sääntelyssä huomioitiin myös huumetestauksen mahdollistava henkilönkatsastus.

Lastensuojelulaitosten päihdekontrolli on ajankohtainen tälläkin hetkellä. Esimerkiksi koulukotitoimijat ovat todenneet päihdeongelmien vaikeutumisen (Pekkarinen 2017, 27). Keskustelua on käyty lapsen kehoon kohdistuvasta riisuttamisesta, jonka tarpeellisuutta on perusteltu keskeisesti lasten päihteidenkäytön seurannalla ja kontrolloinnilla. Ei ole lainkaan tavatonta, että päihteitä teipataan kiinni vartaloon esimerkiksi raajojen sisäpinnoille tai alusvaatteiden alle. Riisuttamista on käytännössä toteutettu, vaikka nykyinen lainsäädäntö ei sen käyttöä salli.

Tätä kirjoittaessani eduskunnan käsiteltäväksi on annettu hallituksen esitys, jossa esitetään muutoksia voimassa olevaan lastensuojelulakiin tavoitteena selkiyttää sijaishuollossa olevan lapsen asemaa ja vahvistaa lapsen oikeusturvaa (HE 237/2018 vp). Esityksessä viitataan myös riisuttamiskäytäntöön, mutta sitä koskevia säädösehdotuksia ei ole vielä annettu. Asia tullee käsiteltäväksi jatkotyössä, jonka sosiaali- ja terveysministeriö on esityksen mukaan käynnistämässä (HE 237/2018 vp, 47). Sen sijaan selkiytystä ehdotetaan jo nyt lapsen tupakka- ja nikotiinituotteiden haltuunottoa koskevaan sääntelyyn.

Käytännöissä on kehittämistarpeita

Suomessa lastensuojelulaitokset ovat rajoitustoimivallan suhteen samalla viivalla: kaikilla julkisen ja yksityisen sektorin ylläpitämillä yksiköillä on yhtäläiset mahdollisuudet soveltaa lastensuojelulain mukaisia rajoituksia (Huhtanen & Pösö 2018, 219). Maassamme ei ole eriytetty palveluntuottajia esimerkiksi siten, että julkisen sektorin ylläpitämillä laitoksilla olisi enemmän toimivaltaa lapsen itsemääräämisoikeuden rajoittamisen suhteen kuin yksityisillä. Tältä osin tilanne poikkeaa mm. Ruotsista (emt. 228). Maidemme välillä on eroa myös rajoituksiin liittyvää päätöksentekoa koskien. Toisin kuin meillä, Ruotsissa osa rajoituksista päätetään muuten kuin tilannekohtaisesti. (Emt.)

Sijaishuoltoa koskevaan kansalliseen tiedontuotantoon on toistaiseksi suhtauduttu välinpitämättömästi eikä sitä ole resursoitu riittävästi. Yksi tietoaukoista koskee sijoitettuihin lapsiin kohdistuvia kontrollitoimia. Lastensuojelulain mukaisten rajoitusten käyttöä ei tilastoida, eikä siis tiedetä, millaisia lapsen itsemääräämisoikeuteen kajoavat toimet ovat määrällisesti, saati sitten laadullisesti. (Huhtanen & Pösö 2018, 224–227.)

Olin laatimassa kansallista sijaishuollon ohjausta ja valvontaa koskevaa mallinnusta, joka tuotettiin osana lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelmaa. Ehdotimme kansallisen sijaishuoltoyksikkörekisterin perustamista ja sen pohjaksi kaikkien sijaishuoltoyksiköiden tarkastamista yhdenmukaisin periaattein kokonaiskäsityksen saamiseksi (Hoikkala ym. 2017). Ehdotuksemme taustalla oli ajatus, että tätä kautta saisimme tietoa nykyisistä laitoskäytännöistä ja niitä koskevista ongelmakohdista. Jälkimmäinen ehdotus ei ole kuitenkaan edennyt.

Lapsen perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta kyseenalaisten käytäntöjen tietoon tuleminen on edelleen sattumanvaraista, vaikka laitoskäytäntöjen kehittämisessä on otettu merkittäviä askeleita lapsen oikeuksia kunnioittavaan suuntaan ja laitosvaltaan perustuneita menettelyitä on poistettu. Lapsen asioista vastaavilla sosiaalityöntekijöillä on tässä kehityksessä merkittävä asema niin nyt kuin tulevaisuudessa, koska heidän keskeisenä tehtävänään on varmistaa lapsen edun ja lainmukaisen sijaishuollon toteutuminen. Sosiaalityöntekijöiden työtä tuleekin resursoida riittävästi, jotta he voivat toteuttaa tämän tehtävän huolellisesti.

Kiitän tekstin kommentoinnista professori Tarja Pösöä (Tampereen yliopisto) ja ma. tutkimuspäällikkö Elina Pekkarista (Nuorisotutkimusverkosto).

Susanna Hoikkala on VTM, laillistettu sosiaalityöntekijä, mth, sosiaalityön jatko-opiskelija (HY). Hän työskentelee vuoden loppuun tutkijana Tampereen yliopistossa tutkimushankkeessa: Suostumus ja tahdonvastaisuus lastensuojelun päätöksenteossa: sosio-legaalinen tarkastelu (SA/308402).

Lähteet:

Eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisut: https://www.oikeusasiamies.fi/fi/ratkaisut-verkossa

HE 237/2018 vp Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi lastensuojelulain muuttamisesta

Hoikkala, S. (2014) Kiinnipito lastenkodissa. Helsinki: Pelastakaa Lapset ry.

Hoikkala, S. (2011) Ratsauksia ja kusitestejä. Päihde- ja huumekontrolli lastensuojelulaitoksessa. Teoksessa M. Satka & L. Alanen & T. Harrikari & E. Pekkarinen (toim.) Lapset, nuoret ja muuttuva hallinta. Tampere: Vastapaino, 243–278.

Hoikkala, S. & Kojo, R. & Tervo, J. & Aaltonen, T. (2017) Sijaishuollon ohjauksen ja valvonnan malli. Kohti lapsikeskeistä ja lapsenoikeusperustaista toimintatapaa. Työpaperi 19/2017. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Huhtanen, R. & Pösö, T. (2018) Restriktiva åtgärder i den finska barnavården. Teoksessa S. Enell & S. Gruber & M. A. Vogel (toim.) Kontrollerade unga. Tvångspraktiker på institution. Lund: Studentlitteratur, 213–234.

Hytönen, K.-M. & Malinen, A. & Salenius, P. & Haikari, J. & Markkola, P. & Kuronen, M. & Koivisto, J. (2016) Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita 2016:22. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Lastensuojelulaki 417/2007

Pekkarinen, E. (2017) Koulukoti muutoksessa. Selvitys koulukotien asemasta ja tehtävästä. Helsinki: Nuorisotutkimusseura & Nuorisotutkimusverkosto.

Pösö, T. (2004) Vakavat silmät ja muita kokemuksia koulukodista. Tutkimuksia 133. Helsinki: Stakes.

SopS 59–60/1991 YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista

THL (2018) Lastensuojelu 2017. Tilastoraportti 17/2018. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

 
Julkaistu 14.12.2018
Sivun alkuun |