Markus Okkonen

Välähdyksiä alaikäisten turvapaikanhakijoiden arjesta

Artikkelissa kuvataan nuorten turvapaikanhakijoiden elämää ja sitä millaisena suomalainen yhteiskunta heille näyttäytyy.

Työskentelin vuosien 2015 ja 2016 aikana yhteensä kymmenen kuukautta turvapaikanhakijoiden tuetun asumisen yksikössä, jonka asiakaskunta koostui alaikäisistä, yksin Suomeen saapuneista miespuolisista turvapaikanhakijoista. Tänä aikana julkinen keskustelu turvapaikanhakijoista kävi kuumana, millä oli vaikutuksia myös työhöni. Työtä tehtiin kolmessa vuorossa, ja siihen liittyi ohjaamisen ohella tulkin avustuksella käytyjä intensiivisiä keskusteluja nuorten kanssa. Niissä puhuttiin nuorten elämästä, arkisista kuulumisista sekä yleensä heidän hyvinvointiinsa liittyvistä kysymyksistä. Tämän työkokemuksen myötä minulle muodostui uskoakseni varsin tarkka kuva näiden nuorten arjesta, kuten myös siitä, millaisena suomalainen elämä ja yhteiskunta heille näyttäytyi.

Hankala alku ja luottamuksen vähittäinen rakentuminen

Alku uudessa työssä oli sekavaa: nuoret olivat levottomia ja työmenetelmät olivat vielä muotoutumassa. Kulttuurien väliset kohtaamiset toivat arkeen omat vaikeutensa, vaikka toisinaan oli hankalaa arvioida, mitkä ongelmat johtuivat kulttuurisista eroista ja mitkä taas nuorten vaikeista kokemuksista. Toisinaan kulttuurisiin eroihin vetoaminen tuntui työntekijän itsesuojelulta: nuorten ongelmallista käyttäytymistä tai ajatusmalleja tuntui houkuttelevalta selittää vetoamalla kulttuurisiin eroihin. Osa ongelmista johtui myös siitä, että nuoret elivät hyvin vahvasti hetkessä: he olivat varautuneita siihen, että voivat joutua tyhjän päälle hetkenä minä hyvänsä. Tämä taas ilmeni tietynlaisena itsekkyytenä: nuoret haalivat itselleen irtaimistoa, näpistelivät tavaroita toisiltaan ja ottivat ruokalassa valtavia määriä ruokaa piittaamatta siitä, jäikö linjaston viimeisille mitään. Kaiken tämän lisäksi nuorten kesken oli jännitteitä, jotka olivat helposti aistittavissa kielimuurista huolimatta. Niihin puuttuminen oli aluksi mahdotonta, sillä nuoret eivät suostuneet puhumaan niistä pelätessään leimautumista lavertelijaksi.

Vähitellen nuoret alkoivat uskoa siihen, että he voivat jäädä yksikköön asumaan pidemmäksi aikaa. Arjen vakiintumisen myötä myös käyttäytymisongelmien määrä väheni. Yhä useammat alkoivat kiinnostua yksikön ulkopuolisesta maailmasta, vaikka muutamat olivatkin jo tutustuneet lähiympäristöönsä pelottomasti alusta lähtien. Nuoret pitivät monia suomalaiseen kulttuuriin liittyviä asioita omituisina, lähes käsittämättöminä, mutta he olivat silti uteliaita. Kulttuurisista eroista keskusteleminen heidän kanssaan oli erityisen kiintoisaa ja antoisaa. Asiat, kuten suomalaisten hiljaisuus, ujous, siisteys, täsmällisyys ja byrokraattisuus, koettiin erikoisena. Pitkien keskustelujen kautta he alkoivat jossain määrin ymmärtää suomalaisen kulttuurin piirteitä.

Henkilökohtaisesti pyrin erittelemään kulttuuristen tapojemme hyviä sekä huonoja puolia sen sijaan, että olisin esittänyt ne oikeana ja parhaana tapana toimia. Tällainen lähestymistapa tuntui toimivan näiden nuorten poikien kanssa. He kertoivat meille kokeneensa hyvänä asiana esimerkiksi ohjaajien dialogisen työotteen ja jäykän hierarkian puuttumisen yksiköstä. Monien mukaan ylempiarvoisen sanaa ei voinut kyseenalaistaa heidän kotimaassaan, oli kyseessä sitten vanhempi, opettaja, poliisi tai joku muu valta-asemassa oleva henkilö. Erityisen suuren arvon nuoret antoivat uskonnonvapaudelle. Ramadanin yhteydessä saimme tästä erityisen paljon kiitosta. Emme kieltäneet sen viettämistä tai pakottaneet siihen. Jokainen sai päättää osallistumisestaan oman jaksamisensa mukaan ja työntekijöinä pyrimme luomaan puitteet huolehtimalla, että nuorilla oli välineet ja raaka-aineet, joista valmistaa itselleen ruokaa iltaisin ja öisin.

Kohtaamisia suomalaisten nuorten kanssa

Monen muun yksikön tavoin tukiasumisyksikkömme sijaitsi pienehköllä paikkakunnalla, jonka asukkaat eivät olleet kovin innoissaan kotiseudulleen sijoitetuista turvapaikanhakijoista. Nuoret kertoivat usein, kuinka paikalliset ihmiset huutelevat negatiiviseen sävyyn nuorten käydessä kaupassa. Odotusteni vastaisesti kyseinen käytös ei ollut siirtynyt ainakaan kaikkiin paikallisiin nuoriin, vaan monet ottivat ulkomaalaiset ikätoverit avoimesti vastaan. Muutamat yksikön nuorista saivat paikallisista nuorista itselleen jopa ystäviä. Näillä turvapaikanhakijanuorilla oli kuitenkin etunaan kohtuullinen englannin kielen taito, jolloin kielimuuri ei muodostunut ongelmaksi. Lisäksi paikallisiin nuoriin tutustuneet pojat olivat näkemykseni mukaan muita talon nuoria sosiaalisempia ja avoimempia, mikä edesauttoi sosiaalisten suhteiden luomisessa. Tokihan minulla ei ole kattavaa kuvaa paikallisten suhtautumisesta nuoriin turvapaikanhakijoihin: on todennäköistä, että erilaisia asennoitumistapoja löytyi kaikista ikäryhmistä. En myöskään tiedä kovin paljon siitä, miten yksikössä asuneet pojat hyödynsivät sosiaalista mediaa suhteiden luomisessa. Se kuitenkin kävi selväksi, että jokainen käytti sosiaalista mediaa erittäin aktiivisesti.

Vaikeita kokemuksia ja toiveikkuutta

Nuorten kertomat tarinat elämästään entisessä kotimaassa tai sieltä pakenemisesta eivät olleet kovin ruusuisia: niihin sisältyi runsaasti väkivaltaa, köyhyyttä, laitonta oleskelua naapurivaltioissa, epävarmuutta ja syrjivää kohtelua viranomaisilta. Jokainen nuorista oli kertomansa mukaan menettänyt jonkun lähiomaisen tai muutamassa tapauksessa koko perheensä. Kovista kokemuksista johtuen myös huomattavan usea nuori kertoi kärsivänsä painajaisista. Paremman puutteessa monet käyttivät melatoniinia unen saannin helpottamiseksi.

Väkivallan lisäksi nuorten kertomuksia väritti myös yleinen niukkuus. Tämä oli omalla tavallaan myös mielenkiintoista, sillä kulttuuriset käsitykset vaikuttivat köyhyyden määrittelemiseen. Länsimaisesta näkökulmasta tarkasteltuna jokainen nuorista oli elänyt köyhyydessä. Silti esimerkiksi yksi pojista kertoi tulevansa rikkaasta perheestä, koska hänen perheensä omisti pienen kaupan ja kolme asuntoa, joista kahta he vuokrasivat. Hänen lähtökohtansa eivät olleet kaikkein huonoimmat, mutta meidän mittareillamme rikkaasta perheestä tuskin voidaan puhua.

Oli yllättävää, miten motivoituneita pojat jaksoivat olla rankoista kokemuksistaan huolimatta. He kertoivat kokevansa olonsa Suomessa turvalliseksi ja hyväksi, vaikka heillä ei ollut juuri muuta omaisuutta kuin puhelin, vaatteet ja niukka vastaanottoraha. Lähes kaikilla oli vahva halu oppia suomen kieli, opiskella ammatti ja siirtyä työelämään. Vaikea historia antoi myös perspektiiviä elämään ja siihen, mikä on oikeasti tärkeää.

Turvapaikanhakijanuorilla on vielä varmasti paljon opittavaa meidän kielestämme, kulttuuristamme, tavoistamme ja elämästä täällä, mutta samaan aikaan me voisimme oppia heiltä monia asioita. Työntekijänä poikien tapa kääntää vastoinkäymiset voimavaroiksi oli parhaimmillaan ihailtavaa ja inspiroivaa seurattavaa, varsinkin kun ottaa huomioon, että kyse oli vielä alle 18 vuotiaista nuorista.

Kirjoittaja on nuorisotyön ja nuorisotutkimuksen maisteriopiskelija Tampereen yliopistossa. Hän on koulutukseltaan yhteisöpedagogi, ja hän on työskennellyt myös lastensuojelun kentällä.

 
Julkaistu 16.12.2016
Sivun alkuun |