Helena Huhta

Etnisyys muurien sisällä

Vankilatutkimus oli pitkään värisokeaa

James Jacobs kirjoitti Crime and Justice -tiedelehdessä vuonna 1979, että yhdysvaltalainen vankilatutkimus oli 1970-luvulle saakka jättänyt lähes täysin huomiotta kysymyksen rodusta. Vankilaa oli lähestytty tutkimuksissa kuin sen asukkaat muodostaisivat yhden eheän ryhmän. Vankikulttuurin odotettiin olevan yhtenäinen ja vankilan aiheuttamat kärsimykset ja kärsimysten seuraukset oletettiin samoiksi. Esimerkiksi vankikulttuurin klassikkotutkijoihin kuuluva Gresham Sykes tutki 1950-luvun lopulla vankien keskinäisiä sääntöjä, niihin sopeutumista ja vankien välisiä rooleja. Hän ei kuitenkaan raportoinut mitään etnisten ryhmien välisistä suhteista, vaikka tuolloin puolet vankilan asukkaista oli tummaihoisia. Sosiologisen vankilatutkimuksen ensimmäistä 40 vuotta (1930–1970) vaivasi pahanlaatuinen värisokeus.

Kysymyksiin etnisten ryhmien välisistä suhteista herättiin Yhdysvalloissa vasta, kun etniset vähemmistöt (afroamerikkalaiset, meksikolaiset, puertoricolaiset jne.) muodostivat suuremman osuuden vankipopulaatiosta kuin maan valkoinen valtaväestö. 1970-luvun tutkimusten tulokset ovat kiinnostavia. Ensimmäisenä kyseenalaistui yleiseksi kuviteltu sääntö, jonka mukaan jokaisen on suoritettava tuomionsa omassa yksinäisyydessään. Mustat muslimit olivat jo 1950-luvulla näyttäneet kykynsä organisoitua ja vaatia oikeuksiaan ryhmänä. He olivat myös muodostaneet uskonnollisen ja ideologisen yhteisön, jossa huolehdittiin omista. Samalla ymmärrettiin, että vangit eivät muodostaneet yhtenäistä joukkoa, vaan vankien välinen solidaarisuus vastakkainasettelussa vartijoita kohtaan oli ennemmin etnisten ryhmien sisäistä solidaarisuutta. Suurimmilla etnisillä ryhmillä (mustilla, latinoilla ja valkoisilla) oli vankilassa omat kulttuurinsa ja sääntönsä, joita noudatettiin. Monet kulttuuripiirteet siirtyivät vankilaan sen ulkopuolisista emokulttuureista. Etniset ryhmät kamppailivat keskenään hallitsevan ryhmän asemasta. Jopa niiden käyttämä vankilaslangi oli eriytynyt. Värisokeudestaan selvinneet kriminologit joutuivat toteamaan, että etnisyys oli monissa vankiloissa kaikkein merkittävin sosiaalisesti erotteleva tekijä.

Myös Suomessa vankien etninen tausta muuttunut

Suomen vankipopulaatiossa on tapahtunut raju muutos viime vuosikymmenten aikana. Vuonna 1990 Suomen vankiloissa tuomiota suoritti 20 ulkomaan kansalaista. Tällä hetkellä ulkomaalaisia vankeja on lähes 500, eli noin joka kuudes vanki, ja eri kansalaisuuksia on noin 60. Näihin lukuihin eivät sisälly kansalaisuuden saaneet maahanmuuttajat, niin sanotut toisen polven maahanmuuttajat, romanit, saamelaiset tai tataarit. Etnisten vähemmistöjen määrä vankiloissamme on kaikesta päätellen suuri. Ja muutos on tapahtunut nopeasti.

Yhdysvaltalaistutkijoiden löydökset 1970-luvulla piirtyvät jännittävällä tavalla vasten suomalaista kehitystä. Voi kysyä, että tiedämmekö enää, mitä vankiloissamme tapahtuu, minkälaiset vankien väliset suhteet ovat ja mitä tapahtuu vankikulttuurille vai onko niitä jo useampia. Tärkeää olisi tietää myös, minkälaisia haasteita henkilökunta kohtaa työssään ja minkälainen vankilakokemus on esimerkiksi valtakieltä taitamattoman vangin näkökulmasta. Pelkääjävankeihin liittyvää tutkimusta lukuun ottamatta aihetta ei ole Suomessa tutkittu.

Kun yhdysvaltalaiset vankilatutkijat avasivat 1970-luvulla silmänsä rodullisille suhteille, elettiin jo tilanteessa, jossa vangit olivat eristäytyneet etnisiin ryhmiinsä ja nämä ryhmät olivat avoimessa konfliktissa keskenään. Useimmissa kartoitetuissa vankiloissa jokin etninen ryhmä, yleensä afroamerikkalaiset, oli hallitsevassa asemassa muihin vankeihin nähden. Olisiko tähän tultu, jos kysymys rodusta ja etnisyydestä olisi osattu ottaa ajoissa huomioon? Olisiko tilanteeseen voitu vaikuttaa ennen sen kärjistymistä, vai oliko tilanne jo lähtökohtaisesti kärjistynyt Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen ja historiallisen tilanteen vuoksi?

Vaikka sosiologisissa vankilatutkimuksissa on osoitettu useita piirteitä, jotka näyttävät hämmästyttävän hyvin kuvaavan vankiloiden elämää eri vuosikymmeninä ja eri (länsi)maissa, vankilakulttuurilla on samanaikaisesti kiinteä yhteys historialliseen ja paikalliseen ympäristöön. Suomalaisten vankiloiden kehitykseen vaikuttavat muun muassa suomalaisen yhteiskunnan maahanmuuttohistoria, yhteiskunnan henkinen ilmapiiri ja rikollis(t)en alakulttuuri(e)n sisällä tapahtuvat asennemuutokset. Eroja on siis oletettava yhteiskunnan sisällekin. Suuri merkitys on myös herkkyydellä, jolla vankeinhoidossa etnisyyden tuomiin haasteisiin vastataan.

Miten tutkia etnisyyttä vankilassa?

Vankilan sisäistä – lähtökohtaisesti suljettua – maailmaa on lähestytty monin erilaisin tutkimusmenetelmin. Kun tutkimuksen kohteena ovat sellaiset sosiaalisen todellisuuden muodot, joista on vain vähän tietoa ja jotka pitää ennen kaikkea löytää, on turvauduttava laadullisiin menetelmiin. Olen väitöskirjatutkimuksessani päätynyt hyödyntämään osallistuvaa havainnointia ja haastatteluja voidakseni tarkastella vankilan arkea sisältä käsin. Tavoitteenani on ymmärtää vankila-arkea mahdollisimman syvällisesti ottaen huomioon vankilan fyysiset puitteet, instituution käytäntöjen tuomat reunaehdot ja sosiaalisen maailman kaikkine ristiriitoineen. Tehtävä ei ole helppo mutta sitäkin jännittävämpi.

Keräsin tutkimukseni aineistoa reilun kahdeksan kuukauden aikana kahdessa suljetussa miesten vankilassa. Osallistuin näiden vankiloiden arkeen työtoiminnoissa, osastoilla, ruokaloissa, vartijatoimistoissa, liikuntasaleissa, käytävillä, portaikoissa ja niin edelleen. Kuljin ja puuhailin mukana, juttelin halukkaiden vankien ja henkilökunnan jäsenten kanssa ja kirjoitin kaikesta tarkkaa päiväkirjaa. Osallistuvan havainnoinnin lisäksi haastattelin vankeja eri etnisistä taustoista ja henkilökunnan jäseniä. Monipuolisen haastatteluaineiston avulla pyrin eri osapuolet huomioivaan kuvaukseen siitä, mitä vankilassa tapahtuu ja miksi.

Osallistuvaa havainnointia hyödyntävien eli etnografisten tutkimusten kysymyksenasettelu on usein löyhä siksi, että tutkija toivoo löytävänsä jotain, mitä ei osaa ennakoida. Tavoitteenani on vastata kysymyksiin siitä, millä tavoin etnisyys ilmenee vankilassa, miksi, minkälaisissa tilanteissa ja minkälaisin seurauksin. Tutkimuksessani selvitetään lisäksi vankien välisiä sekä vankien ja henkilökunnan välisiä suhteita, kokemuksia vankeusrangaistuksen täytäntöönpanosta ja vankilassa selviytymisen keinoja.

Etnisyys osana vankila-arkea

Koska kenttätyöni vankilassa päättyi vasta hiljan, on liian aikaista antaa näihin kysymyksiin tarkkoja vastauksia. Tässä vaiheessa voin todeta, että etnisten vähemmistöjen asemassa vankiyhteisössä on eroja eri vankiloissa. Ryhmäytyminen etnisyyden perusteella on vankiyhteisössä tavallista ja sille on monia käytännön syitä, kuten kielitaito, kulttuuriset tavat, joissain tapauksissa uskonto ja jopa sukulaisuus. Ryhmäytyminen ei kuitenkaan ole vain vapaaehtoista ja käytännöllistä. Etnisten ryhmien välisissä suhteissa on joitakin suhteellisen pysyviä rakenteita, kuten etnisten ryhmien asettuminen hierarkian eri askelmille. Samalla nämä suhteet ovat kiinnostavalla tavalla muutoksen tilassa.

Olosuhteet suljetun instituution sisällä muodostuvat useista komponenteista ja niiden välisistä suhteista. Henkilökunnan toimintaa määrittelevät lait ja määräykset mutta myös työn kautta hankittu ammattitaito ja ihmistuntemus sekä vankiloiden historiassa ja joskus myös suvuissa kulkeutuva tieto ja käytännöt. Toisaalta vankilan olosuhteet ja sen sosiaalinen ympäristö muotoutuvat vankien välisten suhteiden ja sääntöjen kautta. Nämä ulottuvuudet kietoutuvat yhteen niin, että sinänsä loogisilta vaikuttavat institutionaaliset järjestelyt yhdessä vankien välisten suhteiden kanssa aiheuttavat toisinaan epätasa-arvoisia olosuhteita.

Maahanmuuttajataustaisten vankien määrän lisääntymiseen liittyy paljon ennakoimattomia asioita. Tiedämme esimerkiksi hyvin rajallisesti siitä, mitkä etniset ryhmät tulevat vankiloissamme kasvamaan. Maailmanpoliittiset tapahtumat ovat osoituksia siitä, että nopeat muutokset ovat mahdollisia. Vankiloiden sisäinen tilanne on monin tavoin kytköksissä yhteiskunnallisiin muutoksiin ja yleisemmän ilmapiirin kehittymiseen. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus voi tuoda vastauksia kysymyksiin, mutta se on samalla liian hidasta, jotta muutoksiin reagoimisen tai varautumisen voisi jättää sen varaan. Vankeinhoito on tosiaan haasteiden edessä.

Kirjoittaja on tohtoriopiskelija Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja Nuorisotutkimusseurassa. Hän tekee Suomen kulttuurirahaston rahoittamaa etnografista väitöskirjaa etnisyydestä vankila-arjessa.

 
Julkaistu 16.12.2016
Sivun alkuun |