Jukka Kekkonen

Voiko historiasta oppia?

Mitä historiasta oppiminen voisi tämän päivän näkökulmasta tarkoittaa erityisesti oikeushistoriaa mutta muutakin ihmistieteellistä tutkimusta ajatellen?

Mahdollisuus oppia historiasta on omien juurien tuntemisen ja yleissivistyksen lisäämisen ohella klassinen perustelu historiankirjoituksen ja historiantutkimuksen tarpeelle ja välttämättömyydelle. Näin on ollut antiikin ajoista lähtien, vaikka niin sanotusti tieteellisen historiantutkimuksen katsotaan syntyneen monen muun tieteenalan tavoin 1800-luvun puolimaissa. Historiasta oppimisen ideaa ei kuitenkaan ole eri aikakausina ymmärretty samalla tavalla.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen, mitä historiasta oppiminen voisi tämän päivän näkökulmasta tarkoittaa erityisesti oikeushistoriaa, mutta muutakin ihmistieteellistä tutkimusta ajatellen. Näkemykseni on se, että oppimisen ajatus – myöhemmin esitettävällä tavalla ymmärrettynä – on erittäin tärkeä myös tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskuntapoliittisia ratkaisuja tehtäessä.

Historia sivistyksen perustana

Antiikin ajan historiankirjoitusta leimasi suurmiesten toiminnan kuvaaminen ihailevassa valossa. Voitot taisteluissa ja aluevalloitukset olivat tarkastelun ytimessä. Historiankirjoituksella perusteltiin myös tietynlaisten hallitsijoiden ja hallitsemisen tapojen paremmuutta muihin verrattuna. Ylistystä, mutta myös kritiikkiä, varhaisilta historian kirjoittajilta saivat osakseen niin Rooman imperiumin kuin Ateenan ja muiden kaupunkivaltioiden johtajat.

Antiikissa myös tragedioiden kuvaamista käytettiin kansalaisten kasvattamisen välineenä. Esimerkiksi näytelmissä kuvattiin sitä, miten epäoikeudenmukaisen ja ennalta arvaamattoman kohtalon uhriksi ihminen voi joutua.

Historiankirjoitus ei ollut kuitenkaan pelkkää apologiaa tai elämänviisautta, vaan siinä saattoi olla myös hämmästyttävän moderneja piirteitä. Esimerkiksi Polybios (k. 118 eaa.) nosti esille lähdekritiikin välttämättömyyden ja korosti modernilla tavalla sitä, kuinka historian tarkastelun kautta löytyvät säännönmukaisuudet voivat auttaa ymmärtämään yhteiskunnan muutoksia ja antaa osviittaa myös tulevaisuutta koskevalle päätöksenteolle.

Varsinkin klassisen sivistysihanteen kulta-aikana 1800-luvulla erityisesti eliitin koulutukseen liittyi vahvasti historiasta oppimisen ajatus aikaisempien suurten hallitsijoiden ratkaisujen esittelyjen avulla. Pohdittiin esimerkiksi Ceasarin Rubicon joella tekemän päätöksen merkitystä ja sitä, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi päätynyt toimimaan toisin. Koulutuksen laajeneminen ja rakentaminen kaikille kuuluvaksi demokraattisen hyvinvointivaltion perusperiaatteeksi johti historian opetuksen tavoitteiden ja oppisisältöjen muutoksiin.

Historiasta oppimisen ajatusta ei suinkaan hylätty, mutta se rinnalleen entistä vahvemmalle painoarvolla muita tavoitteita, joilla historian opetuksen merkitystä perusteltiin. Tällaisia olivat erityisesti kansallisen identiteetin rakentaminen, joka liittyi 1800- ja 1900-lukujen valtion muodostumiseen ja teki historiasta omalla tavallaan hyvin poliittisen tieteenalan, kun uusille valtioille luotiin komeaa ja kunniakasta menneisyyttä. Sittemmin historian ja muiden humanististen tieteiden yleissivistävä funktio on nostettu keskeisesti esille oppiaineen tarpeellisuuden perustelemisessa.

Juuri yleissivistys ja oman maan ja maanosan historian tunteminen ovat nousseet Berliinin muurin kaatumisen (1989) jälkeen etualalla historian opetuksen merkitystä pohdittaessa. Euroopan integraation tiivistymisen myötä ja ansiosta esimerkiksi kiinnostus roomalaiseen oikeuteen eräänä "yleisen" eurooppalaisen identiteetin rakennuspuuna on lisääntynyt.

Historian merkitys kontrollipolitiikassa

Edellä esitettyjä kysymyksiä voidaan asettaa täsmällisemmin eri tieteenalojen näkökulmasta. Mitä historiasta oppiminen voisi tarkoittaa esimerkiksi yleisen oikeushistorian, rikosoikeuden historian tai kriminologian historian näkökulmasta?

Kysymykseen vastaamiseen ei ole tarjolla yhtä selvästi ylitse muiden nousevaa perustelua. Vastaukset vaihtelevat myös koulukunnittain. Koulukuntaisuuden ytimessä on se, miten tutkija hahmottaa historiallista muutosta, yksilön, yhteiskunnan rakenteiden ja kulttuurin osuutta siinä. Mikä muuttaa yhteiskuntaa ja sen eri ilmiöitä ja mitkä tekijät selittävät muutosta?

Tärkeä erottava tekijä on se, näkeekö tutkija historian kulussa toistuvuutta ja paralleelisuuksia, joiden perusteella voidaan päätyä yleistyksiin ja jopa teorian muodostukseen. Vai ovatko historian ilmiöt tutkijalle sillä tavoin uniikkeja, että vertailuille ei jää sijaa? Suhtautuminen vertailevan tutkimusotteen mahdollisuuksiin on todellakin usein merkittävä vedenjakaja. Vertailujen mahdollisuuksiin uskovat tutkijat näkevät historiasta oppisen mahdollisuuden suurempana kuin historiallisten prosessien ainutkertaisuutta alleviivaavat tutkijat.

Julkaisimme vuonna 1982 Heikki Ylikankaan kanssa suppean, mutta kohdealueeltaan laajan tutkimuksen Vapausrangaistuksen valtakausi. Siinä kävimme läpi kontrollipolitiikan ja rikosoikeuden historiaa suuria muutoslinjoja antiikista 1970-luvulla. Tutkimuksen metodi oli olennaisesti vertaileva. Analysoimme laajan tutkimuskirjallisuuden ja muun aineiston valossa sitä, mitkä tekijät ovat selittäneet kontrollipolitiikan muutoksia yhtäältä0 ankaraan ja toisaalta lievään suuntaan eri aikoina. Analyysi toi meidät 1980-luvun maailmaan saakka.

Keskeinen tuloksemme oli se, että ankara kontrollipolitiikka julmine rangaistuksineen ja tiukkoine alaluokan valvonnan keinoineen liittyy yhteiskunnallisten valta- ja varallisuuserojen suuruuteen. Mitä eriarvoisempi yhteiskunta ja mitä keskitetympi sen valtarakenne on, sitä ankarammaksi muodostuu rangaistusjärjestelmä. Euroopassa absolutismin (yksinvallan) kausi 1500- ja 1600-luvuilla merkitsi ankaran järjestelmän huippukautta.

Vastaavasti yhteiskunnallisten erojen kaventuminen valistuksen kaudelta (1700-luvun jälkimmäinen puolisko) ja siihen liittyvä demokratisoituminen lievensi ja lieventää rangaistuksia. Osoitimme näiden yleistysten pitävyyden vankilukuja analysoimalla myös 1900-luvun osalta. Korkeat vankiluvut ja esimerkiksi kuolemanrangaistuksen laajamittainen käyttö kertoivat valtarakenteen keskittymisestä. Vastaavasta alhaiset vankiluvut liittyivät demokratian, kansalaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksien laajuuteen.

Tulostemme kanssa linjassa ovat myös havainnot tämän päivän maailmasta. Alhainen repression taso liittyy demokraattisen oikeus- ja hyvinvointivaltion vahvuuteen, kuten Tapio Lappi-Seppälä on eri yhteyksissä vakuuttavasti osoittanut.

Voidaan hyvällä syyllä kysyä, mikä on tällaisten tulosten käyttöarvo? Minusta on selvää, että osoitetut säännönmukaisuudet ovat jo sellaisenaan merkityksellisiä yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa. Niitä voi lukea myös käänteisesti siten, että kysytään, mistä kertoo esimerkiksi vankilukujen kasvu tai siihen liittyen entistä ankarampi rangaistuskäytäntö?

Jos tällaista havaitaan, on aiheellista kysyä, onko yhteiskunnallinen eriarvoisuus kasvussa? Tämä kysymys on pelottavan ajankohtainen ja relevantti tämän päivän maailmassa. Itse asiassa trendi on ollut nähtävissä ja useiden vuosikymmenten aikana.

Historiasta opiksi ottaminen

Lopuksi on syytä huomauttaa siitä, että historiasta oppimisessa kysymys on aina oppimisen mahdollisuudesta, ei sen enemmästä. Se seikka, otetaanko tutkijan tuottama oppi vastaan, on toinen kysymys. Lisäksi tutkijat voivat päätyä samojen lähteiden perusteella erilaisiin tuloksiin ja tuottaa siten ristiriitaista aineistoa päätöksentekijöille. Opin ottaminen ei tämänkään vuoksi ole yksinkertaista ja itsestään selvää.

On myös aiheellista alleviivata, että demokraattisessa yhteiskunnassa on sellainen työnjako, jossa demokraattisesti valitut päättäjät tekevät yhteiskuntapoliittiset perusratkaisut.

Muutosten lokasointi ja analysointi on tärkeä osa ihmistieteiden tehtäväkenttää. Kiinnostus tutkimukseen, tutkijoihin ja yliopistoihin on muuttunut viime vuosikymmenten aikana. Harwardin yliopiston historian professori David Armitage (The Guardian 7.10.2014: Why policymakers need historians?) on terävästi ja ilmeisen osuvasti huomauttanut, kuinka päätöksentekijöiden halu käyttää pitkän aikavälin muutoksista kertovaa aineistoa on radikaalisti vähentynyt. Politiikkaa tehdään entistä lyhemmän aikavälin perspektiivistä ja tällöin väistämättä sellaisen tiedon varassa, joka ei tavoita yhteiskunnan laajempia muutostrendejä. Tällä muutoksella voi olla – ja on – laajat seurausvaikutuksensa, jotka näkyvät muun muassa konsulttien ja ajatuspajojen lisääntyvänä käyttönä ja akateemisen perustutkimuksen syrjäyttämisenä ja vähättelynä.

Tämä seikka ei puolestaan voi olla heijastumatta siihen, mikä on yliopistojen asema ja rooli yhteiskunnassa. Yhä lukuisammaksi käyvät esimerkit meiltä ja muualta viittaavat valitettavasti siihen, että yhteiskunta- ja humanististen tieteiden asema myös demokraattisissa valtioissa käy yhä ahtaammaksi. Valitettavasti.

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa.

Lähteitä:
Jukka Kekkonen: Mitä on kontekstuaalinen oikeushistoria? Forium Iuris 2013.

Jukka Kekkonen: Vertailevan tutkimuksen haasteita. Tieteessä tapahtuu 2008, s. 32–37.

Jukka Kekkonen – Heikki Ylikangas: Vapausrangaistuksen valtakausi. Nykyisen seuraamusjärjestelmän historiallinen tausta. Oikeuden yleistieteiden laitoksen julkaisu 1/1982.

Antero Heikkinen: Vallan tulkit. Historiallinen ajattelu Euroopassa antiikin päivinä ja varhaiskeskiajalla. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2009.

Heikki Ylikangas: Mitä on historia ja mitä on sen tutkimus? ArtHouse 2015.

 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |