Tapio Lappi-Seppälä

Vankilukujen historiaa

Yksi historian kriminaalipoliittinen pääopetus on, että ovat kriminaalipolitiikalla aikaansaadut rikollisuusmuutokset suunnaltaan millaisia hyvänsä, mittaluokaltaan ne tapaavat jäädä vähäisiksi, kun vertailukohteena ovat rikollisuuteen vaikuttavat rakennetason tekijät.

Kriminaalipoliittinen keskustelu vankien määrästä alkoi Suomessa 1960-luvulla. Aiheen nosti keskusteluun vuoden 1967 marraskuussa perustettu Marraskuun liike. Sen näkyvästi julkistama kontrollipolitiikan epäkohtien luettelo nimesi vankiloiden yliasutuksen, vankien määrän sekä vankeinhoidon kehnon tason keskeiseksi yhteiskuntapoliittisia toimenpiteitä vaativaksi ongelmaksi. Vaatimusta tukivat näihin aikoihin julkaistut ensimmäiset pohjoismaiset vankilukuvertailut (Christie 1968). Yleispoliittista painoa vaatimukset saivat niiden tultua kirjatuiksi vuonna 1968 julkistettuun SDP:n kriminaalipoliittiseen ohjelmaan.

Vankiluvusta tuli suomalaisen kriminaalipoliittinen ongelma, johon ryhdyttiin etsimään ratkaisua myös lainsäädännön keinoin. Kolmessa vuosikymmenessä vankiluku putosi vajaaseen puoleen. Kun vielä 1970-luvulla Suomen vankiluku oli läntisen Euroopan korkein, oli määrä laskenut 1990-luvun puolivälissä EU:n alimmalle tasolle. Sellaisena se on sittemmin pysynytkin – yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa.

Suomen vankilukupiikit

Puoli vuosisataa kestäneen vankiluvun alenemisen syyt ovat monet, ja vaihtelevat eri aikoina. Pohdinnat vankilukujen laskun syistä tulisi luonnollisesti aloittaa kysymällä, miksi vankilukumme alun alkaen olivat muita Pohjoismaita korkeammalla tasolla? Vastaus löytyy Suomea 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla koetelleista poliittisista, sotilaallisista ja taloudellis-sosiaalisista kriiseistä. Kuviosta 1 ilmenee vankilukujen kehitys Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa lähes kahdensadan vuoden ajalta.

Kuvio. 1. Päivittäinen vankiluku (/100 000 as) Suomessa (1843–2010), Ruotsissa (1835–2010) ja Norjassa (1814–2010). (/ 100 000 as).

Lähteet: Aho & Karsikas 1981, Vuorela 2014, von Hofer 2011, Christie 1968

1800-luvun lopulla Suomen, Ruotsin ja Norjan vankiluvut vastasivat toisiaan. Erkaantuminen alkoi jo vuosisadan lopulla, paljolti vuoden 1889 rikoslain ankarien varkausasteikkojen ansiosta. Varsinainen irtiotto muiden Pohjoismaiden linjasta tapahtui kuitenkin heti sisällissodan jälkeen. Syksyllä 1918 vankeinhoitolaitoksen alaisuuteen oli siirretty 25 000 vankileireille sijoitettua punavankia. Armahdus- ja vapauttamiskäytäntöjä muuntelemalla ja laajentamalla uutena rangaistusmuotona käyttöön otetun ehdollisen rangaistuksen soveltamista luku saatiin vuoden loppuun mennessä laskettua 6500:een. Väestöön suhteutettu keskivankiluku oli vuonna 1919 historian korkein, 350 vankia 100 000 asukasta kohti.

Toinen nousuvaihe ajoittuu 1920- ja 30-lukujen taitteen molemmin puolin. Nousun alkuvaiheen aiheuttivat sakkovangit, loppuosan kasvanut omaisuus- ja väkivaltarikollisuus. Väestöön suhteutettu vankiluku kohosi enimmillään 250 vangin vaiheille.

Kolmas piikki ajoittuu jatkosodan loppuvaiheeseen sekä sotien jälkeisiin vuosiin. Taustalla on osin kenttäoikeuksien ankara rangaistuskäytäntö sekä heti sotien jälkeen kasvanut rikollisuus. Vankimäärä ylitti enimmillään niukasti 1930-luvun alun tason. Tästä alkoi vuosituhannen loppuun jatkunut laskuvaihe, jonka loppuun sijoittuu lyhyt nousun ja lyhyt laskun kausi.

Jyrkät nousuvaiheet jäivät lyhytkestoisiksi kahdesta syystä. Niiden taustalla olevat ilmiöt olivat poikkeusluontoisia ja lyhytkestoisia; toiseksi vankilukuja alennettiin tehokkain vastatoimin. Vankilukujen nousuvaiheet eivät kuitenkaan johtuneet pelkästään poikkeusolojen synnyttämistä vankiryhmistä tai kasvaneesta rikollisuudesta. Taustalla oli myös politiikkamuutoksia. Asetelman voi tiivistää siten, että viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla aina 1960-luvulle saakka kriminaalipoliittista järjestelmää muovattiin ensisijassa vankilukujen ja rikollisuustilanteen ehdoilla. Reagointi oli suunnittelematonta, lyhytjännitteistä ja nojasi vankkaan uskoon rangaistusjärjestelmän tehosta. Rikosten määrän kasvaessa rangaistuksia kovennettiin preventiovaikutusten toivossa, lievennyksiä taas tehtiin milloin vankiloiden tilanahtaus näin vaati. Lainsäädännöllä tavoiteltiin vuoroin rikollisuusvaikutuksia, vuoroin vankilukuvaikutuksia – ja joissain tapauksissa näitä molempia.

Vankilukujen normalisoituminen

Vankiluvut kääntyivät välittömästi sotien jälkeen laskuun. Ensivaiheessa muutosta vauhditti kenttäoikeuksien lakkauttamisen myötä lieventynyt oikeuskäytäntö ja sota-ajan poikkeusvankien poistuminen laitoksista. Myös yleiset tuomioistuimet lievensivät rangaistuksiaan kautta 1950-luvun ilman suoranaista lainsäädännöllistä perustetta. Itse asiassa lainsäätäjä kiristi säädöksiä vielä sotien jälkeisen kovan kriminaalipolitiikan ilmapiirissä muun muassa löyhentämällä pakkolaitokseen eristämisen edellytyksiä sekä kiristämällä rattijuopumuksen sekä lapsiin kohdistuvien siveellisyysrikosten rangaistuksia. Vastakkaiseen suuntaan vaikuttivat vuorostaan vankiloiden tilanahtautta helpottamaan säädetyt laajennukset vankisiirtoloiden käytössä.

Ensivaiheessa rangaistuskäytäntöjen lieventyminen perustui pikemminkin järjestelmän itsesääntelyyn kuin vallinneen peloteprevention ja eristämisteholle pohjaavaan kriminaalipoliittisen ajattelun kritiikkiin. Syvempiään kriminaalipolitiikan tavoitteiden ja rangaistusjärjestelmän roolin uudelleenarviointiin ryhdyttiin vasta 1960-luvun jälkipuoliskolla. Muutos oli osa laajempaa yhteiskunnallista reformiliikettä, ei vain Suomessa, vaan myös muualla Pohjoismaissa. Arvostelu ei myöskään rajautunut vankiloihin, vaan se koski kaikkea tahdonvastaista laitoshoitoa (mm. koulukodit, mielisairaalat, alkoholiparantolat ja työlaitokset). Yhtäkaikki, vankiluvusta tuli suomalaisen kriminaalipolitiikan ongelma, ja merkittävä osa vuosina 19671995 toteutetuista rikoslain uudistuksista asetti yhdeksi – ei ainoaksi – tavoitteeksi vankimäärän alentamisen.

Tässä nuo uudistukset myös onnistuivat. Vielä 1950-luvun alussa vankilukumme oli lähes neljä kertaa muita Pohjoismaita korkeampi. Väkilukuun suhteutettu (/100 000 as.) vankimäärämme oli lähes 200, kun muissa Pohjois¬maissa lukemat liikkuivat 40:n ja 80:n välillä. Vankimäärämme oli vielä 1960- ja 1970-luvuillakin läntisen Euroopan korkein ja yli kaksinkertainen muihin Pohjoismaihin verrattuna. 1990-luvun alussa vankimäärämme oli laskenut muiden Pohjoismaiden tasolle (noin 70). Vuosikymmenen lopussa tuo luku oli laskenut jo alle 60:n.

Vankiluvut ja rikollisuusmuutokset

Kuinka vankimäärien muutos sitten heijastui rikollisuuteen? Alustavaa valaistusta asiaan saa vertaamalla vankilukujen ja tilastoidun rikollisuuden kehitystä neljässä Pohjoismaassa. Tulokset ilmenevät kuviosta 2.


Kuvio 2. Päivittäinen vankiluku 1950–2010 ja poliisin tietoon tulleet rikoslakirikokset (/100 000 as) neljässä pohjoismaassa 1950–2010.

Lähteet: von Hofer et al 2012.

Vaikka vankiluvut eroavat, rikosprofiilit ovat yhtenevät. Suomen oli mahdollista alentaa vankimääräänsä murto-osaan aikaisemmasta ja säilyttää samalla rikollisuuskehityksensä yhtenevänä muiden Pohjoismaiden kanssa.

Tuloksesta ei voi päätellä, ettei vankilan käytöllä olisi rikoksia yleisesti ehkäisevää merkitystä. Se sillä on, mutta tuo vaikutus mitä ilmeisimmin on pienempi kuin usein otaksutaan. Vertailu ei myöskään väitä, ettei Suomen rikollisuuskehitys olisi saattanut yksityiskohdissaan olla toisenlainen, jos vankimäärämme olisi säilytetty vaikkapa 1960-luvun tasolla. Mutta sen se kertoo, että vankimäärän radikaalista alentamisesta huolimatta rikollisuutemme kehittyi pääosiltaan lähes identtisesti kuin niissä meihin rinnastettavissa maissa, jotka pitivät vankimääränsä jotakuinkin ennallaan. Ja mikä merkittävintä, samaan havaintoon päädyttäisiin, jos vankilukujen ja rikollisuustilanteen välisten yhteyksien tarkastelu laajennettaisiin muualle Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan.

Yksi historian kriminaalipoliittisista pääopetuksista lieneekin, että olivat kriminaalipolitiikalla aikaansaadut rikollisuusmuutokset suunnaltaan millaisia hyvänsä (rikollisuutta lisääviä vai laskevia), mittaluokaltaan ne tapaavat jäädä vähäisiksi, kun vertailukohteena ovat rikollisuuteen vaikuttavat rakennetason tekijät. Tämä ei tee kriminaalipolitiikasta yhdentekevää puuhastelua. Vaikka rangaistusjärjestelmän hienosäädöt eivät tulisikaan näkymään maan rikostilastoissa, voi niillä olla merkittäviä yksilötason vaikutuksia, niin hyvässä kuin pahassakin. Ne vaikuttavat mm. toimeentuloon, työllisyyteen, hyvinvointieroihin ja sosiaaliseen selviytymiseen.

Artikkeli perustuu pitkälti Lappi-Seppälän artikkeliin "Historian tutkimus ja kriminaalipolitiikan analyysi", joka on julkaistu Lakimies 4/2013 -lehdessä.

Kirjoittaja on Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin johtaja Helsingin yliopistossa.

***

Lähteet:

Aho T & Karsikas V (1981) Vankien taustaan ja vankilukuun liittyviä tilastoja 1881−1978. Vankeinhoidon historiaprojektin julkaisu 3/1980. Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto, Helsinki.

Christie N (1968) Changes in Penal Values. In Scandinavian Studies in Criminology 2. Universitetsforlaget, Oslo.

Hannula I (2004) Rikosoikeudellinen järjestelmä kriisissä. Tutkimus kansalaissodan ja 1930-luvun alun kriisin vaikutuksesta vankilukuun, rikoslainsäädäntöön ja oikeudenkäyttöön. Vammalan kirjapaino oy, Vammala.

Lappi-Seppälä T (2003) Muuttuuko kriminaalipolitiikka – ja mihin suuntaan? Teoksessa rikosoikeudellisia kirjoituksia VII Pekka Koskiselle 1.1.2003 omistettu (toim. R Lahti & T Lappi-Seppälä) s. 155−180. 10.

Lappi-Seppälä T (2008) Trust, Welfare and Political Culture. Explaining National Differences in Penal Severity. In Crime and Justice: A Review of Research, vol 37, edited by Michael Tonry. Chicago: The University of Chicago Press.

Lappi-Seppälä T (2011) Vaikuttivatko lainmuutokset? Pohdintoja rikosoikeudellisen järjestelmän muutosvaikutuksista. Teoksessa Lainvalmistelu, tutkimus, yhteiskunta. Jyrki Talan juhlakirja, Turun yliopisto.

Lappi-Seppälä T (2012) Penal Policies in the Nordic Countries 1960−2010. Journal of Scandinavian Studies in Criminology and Crime Prevention 13: 85−111.

Lappi-Seppälä T (2013a) Kriminaalipolitiikan muutostrendejä. Teoksessa Pekka Koskisen muistojulkaisu (toim. Raimo Lahti). Helsingin yliopisto.

Lappi-Seppälä T (2013b) Historiantutkimus ja kriminaalipolitiikan analyysi – tapausesimerkkejä ja historian opetuksia. Lakimies 4/2013.

Lappi-Seppälä T & Lehti M (2015) Cross-Comparative Perspectives on Global Homicide Trends. “Crime Trends", Crime and Justice (ed. Michael Tonry, Chicago University Press), vol. 43.

von Hofer H & Lappi-Seppälä T & Westfelt L (2012) Nordic Criminal Statistics 1950−2010. Summary of a report. 8th revised edition. Stockholms universitet. Kriminologiska institutionen. Rapport 2012:2.

von Hofer H & Lappi-Seppälä T (2013) The Development of Crime in light of Finnish and Swedish Criminal Justice Statistics, ca. 1750−2010 European Journal of Criminology.

Vuorela M (2014) Prokuraattorin kertomukset kriminologian lähteenä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonantoja 127/2014, Helsinki.

 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |