Sasu Tyni

Vankeinhoidon vaikuttavuus

Onko kuntoutukselle tilastollisia perusteita?

Vankien uusintarikollisuuden alentaminen on yhteiskunnan, kansalaisten ja rikosten uhrien etu. Viime kädessä myös rikoksentekijät voivat hyötyä uusintarikollisuuden alentamiseksi tehtävästä työstä, koska suuri osa heistä pyrkii eroon rikoksista ja rikollisuutta ylläpitävästä elämäntavasta. Rikosseuraamuslaitoksen keskeisenä tehtävänä on vankien ja yhdyskuntaseuraamusasiakkaiden uusintarikollisuusriskeihin vaikuttaminen. Uusintarikollisuuden alentaminen tai laajemmin rikosten estäminen on kuitenkin nähtävä laajempana kokonaisuutena, ja siihen osallistuvat eri viranomaisten kuten poliisin, Rikosseuraamuslaitoksen ja ministeriöiden lisäksi useat muut toimijat kuten kunnat sekä erilaiset järjestöt ja säätiöt.

Artikkeli perustuu artikkeliväitöskirjani (Tyni 2015) tutkimustuloksiin. Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata empiirisesti vankien uusintarikollisuutta ja siihen liittyviä tekijöitä, uusimisriskin ennustamista sekä toimenpiteiden – erityisesti vangeille suunnattujen ohjelmien – vaikutuksia uusintarikollisuuteen.

Vankien uusintarikollisuuteen liittyvistä tekijöistä

Vankien uusimiseen yhteydessä olevat tekijät ovat Suomessakin olleet pidemmän aikaa selviä (taulukko 1). Keskeisimmät uusimista ennustavat tekijät ovat vapautuneen vangin rikoshistoria, ikä ja sukupuoli. Moninkertaisilla vangeilla riski syyllistyä uusiin rikoksiin on suuri. Nuoret palaavat vankilaan todennäköisem¬min kuin vanhat, ja miesten uusiminen on naisia yleisempää. (Esim. Hypén 2004; Tyni 2011.) Lisäksi esimerkiksi heikon itsekontrollin ja päihdeongelman on havaittu olevan yhteydessä uusimiseen (Kivivuori ym. 2012; Tyni 2014).


Rikosseuraamuslaitoksen strategian mukainen asteittainen vapauttaminen sekä järjestöjen ja säätiöiden tarjoamat tukipalvelut vapauttamisprosessin aikana ja sen jälkeen ovat ensisijaisen tärkeitä toimenpiteitä vähentämään vapautuneen vangin uusimisriskiä. Vankilakierteeseen päätyy harvempi vanki kuin mitä yleisesti oletetaan. Vankipopulaation keskimääräistä uusimisastetta korottavat tietyille urautuneille vangeille kasautuvat useat vankeusrangaistukset. Tutkimustulosten perusteella on syytä kiinnittää huomiota etenkin ensimmäisiin päiviin ja kuukausiin vapautumispäivän jälkeen, jolloin henkilön uusimisriski on suurin. (Tyni 2011.) Huolestuttavaa on etenkin se, että lyhytaikaisvankien toimintaan osallistuminen vankeusaikana on erittäin vähäistä tai lähes olematonta (Tyni & Blomster 2012). Vankeinhoidollisesti kysymys kuuluu täten, olisiko tarpeen suunnata voimavarat arvioinnin ja rangaistusajan suunnitelmien laatimisen sijasta nopeaan toimintasijoittamiseen ja vapautumisen valmisteluun (esim. mahdolliset kuntoutusjatkumot tai boosterit).

Vankeinhoidon vaikuttavuus?

Väitöskirjan osatutkimuksissa selvitettiin Cognitive Skills -yleisohjelman (Tyni ym. 2014) ja seksuaalirikollisille suunnatun STOP-ohjelman (Laaksonen & Tyni 2015) vaikutuksia vankien uusintarikollisuuteen. Molemmissa osatutkimuksissa havaittiin se, että ohjelmien suorittaneiden vankien uusiminen oli kontrolliryhmää matalampaa, mutta tulokset eivät olleet tilastollisesti merkitseviä.1

Vangeille suunnattujen toimenpiteiden, kuten erilaisten ohjelmien vaikutuksia, onkin monista syistä vaikea näyttää toteen. Kausaalisuhteiden selvittäminen luonnollisissa olosuhteissa on hankalaa: on tunnettava vähintäänkin toimenpiteen lähtötilanne, tavoitteet sekä aikaansaadut välittömät ja välilliset tulokset. Tutkimuskohteena on ihmisen (rikollinen) käyttäytyminen, johon vaikuttavat yksilötekijöiden lisäksi lukuisat latentit muuttujat kuten vapautumisen jälkeinen tilanne. Suomalaisissa vaikutustutkimuksissa jo liian pienet tutkimusaineistot ovat usein merkitsevyyden esteenä. Lisäksi on muistettava, että ohjelmat voivat sinänsä olla vaikuttavia, mutta niitä on toteutettu esimerkiksi puutteellisten resurssien tai epäonnistuneen osallistujarekrytoinnin takia väärin.

Mikä on riittävää vaikuttavuutta?

Ohjelmien vaikutuksiin kohdistetaan usein ylioptimistisia vaatimuksia. On jopa katsottu, että lyhyilläkin ohjelmilla voidaan vähentää uusintarikollisuutta ja katkaista rikosuria suurimmalla osalla ohjelman aloittaneista vangeista. Tärkeää on ymmärtää, että jos jonkin tietyn ohjelman läpikäymisen johdosta yksikin ryhmän vangeista ei enää syyllisty uusiin rikoksiin, niin tulos puoltaa jo sellaisenaan ohjelman käyttöä kuntoutusmenetelmänä. Vaatimattomalta näyttävä tulos voi olla vankeinhoidon, vangin ja yhteiskunnan näkökulmasta kustannustehokas.

Suomalaisen vankeinhoidon vaikuttavuutta on siis erittäin hankala arvioida. Vankien uusintarikollisuustasoon vaikuttavat lisäksi monet vangeista riippumattomat tekijät, kuten lainsäädännön ja vankirakenteen muutokset sekä rikosten selvitysaste ja poliisin resurssit, oikeusprosessien kestot, muutokset todellisen rikollisuuden tasossa sekä piilorikollisuuteen liittyvät haasteet. Toisaalta on huomioitava, että Rikosseuraamuslaitos on joutunut osallistumaan ja sopeutumaan valtion säästöohjelmiin, minkä yhtenä seurauksena vankitoimintojen osuus vankien kokonaisajankäytöstä on vähentynyt. Vastaavasti kuntien niukka rahallinen tilanne on vaikuttanut siihen, että vankien jatkokuntoutus sekä rangaistusaikaisten ulkopuolisten sijoitusten tarjonta ovat vähentyneet.

Vankien uusintarikollisuustasoa ei sellaisenaan voida pitää – ainakaan ainoana – Rikosseuraamuslaitoksen vaikuttavuuden mittarina. Esimerkiksi ohjelman vaikutukset voivat ilmetä uusintarikollisuuden vähenemisen lisäksi myös muilla ohjelman tehokkuutta kuvaavilla indikaattoreilla, kuten rikosten vakavuuden lievenemisellä. Vaikutukset voivat myös olla välillisiä, ajallisesti hitaita ja tai muuten hankalasti todennettavissa. Tuijotettaessa orjallisesti tilastollista merkitsevyyttä kuvaavia p-arvoja voi unohtua se, että vangeille järjestettyä toimenpiteitä voidaan tarkastella uusintarikollisuusfunktion lisäksi esimerkiksi vangin hyvinvoinnin ja terveydentilan, vangin läheisten tai vankilan laitosturvallisuuden näkökulmasta.

Kirjoittaja työskentelee erikoistutkijana Rikosseuraamuslaitoksessa.

***

1) Cognitive Skills –ohjelman suorittaneista vangeista 55 % ja kontrolliryhmän vangeista 59 % syyllistyi uusiin rikoksiin kolmen vuoden aikana. STOP-ohjelman suorittaneista vangeista 6 % ja kontrolliryhmän vangeista 11 % sai seuranta-aikana (keskim. 7,5 vuotta) uuden tuomion seksuaalirikoksista.

***

Lähteet:

Kivivuori, Janne & Linderborg, Henrik & Tyni, Sasu & Aaltonen, Mikko 2012. The Robustness of Self-Control as a Predictor of Recidivism. Research Brief 25/2012. Helsinki: National Research Institute of Legal Policy.

Laaksonen, Toni & Tyni, Sasu. Julkaisematon. Kognitiivis-behavioraalisen STOP-kuntoutusohjelman vaikuttavuudesta suomalaisilla seksuaalirikosvangeilla. Sosiaalilääketiede.

Hypén, Kimmo 2004. Vankilasta vuosina 1993−2004 vapautuneet ja vankilaan uudestaan palanneet. Rikosseuraamusviraston julkaisuja 1/2004. Helsinki: Rikosseuraamusvirasto.

Tyni, Sasu 2011. Rikosseuraamusasiakkaiden uusintarikollisuus. Teoksessa Lavikkala, Raino ja Linderborg, Henrik (toim.) Rikosseuraamustyön kehittämisen kysymyksiä. Vantaa: Rikosseuraamusalan koulutuskeskus, 150−71.

Tyni, Sasu & Blomster, Peter 2012. Vähentävätkö vankitoiminnot uusintarikollisuutta? Yhteiskuntapolitiikka 6/2012, 621−639.

Tyni, Sasu 2014. Rikosten uusimiseen vaikuttavista tekijöistä. Rikosseuraamusalan neuvottelukunnan seminaari 21.10.2014. Seminaariesitelmä.

Tyni, Sasu & Keinänen, Anssi & Kilpinoinen, Kristian 2014. Cognitive Skills -ohjelman vaikutukset vankien ajatteluun, motivaatioon ja uusintarikollisuuteen: tulokset, ongelmat ja mahdollisuudet. Edilex. Julkaisupäivä: Artikkelit 10.6.2014.

Tyni, Sasu 2015. Vankeinhoidon vaikuttavuus. Onko kuntoutuksella tilastollisia perusteita? Akateeminen väitöskirja. Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2015.



 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |