Jukka-Pekka Takala

Steven Pinker ja väkivallan historiallinen laskutrendi

Rikoksentorjunta-palstalla käsitellään maailmanlaajuisia väkivallan vähenemisen kehityskulkuja Steven Pinkerin teoksen pohjalta.

Harvardin yliopiston psykologian professori Steven Pinker ei ole varsinaisesti historioitsija eikä kriminologi, mutta hän kirjoitti yli 1000-sivuisen kirjan väkivallan vähenemisestä ihmiskunnan historiassa (The Better Angels of Our Nature: A History of Violence and Humanity, 2011).

Jo aikaisemmin Pinker on käsitellyt väkivaltateemoja, kuten orjuuden, despoottisen yksinvallan ja kidutuksen ja julmien rangaistusten vähenemistä länsimaissa. Ja kun Edge.org vuonna 2007 kysyi jäseniltään, mihin he suhtautuvat optimistisesti, Pinker vastasi: "väkivallan vähenemiseen". Moni historiallisen kriminologian ja kansainvälisten suhteiden tutkija otti häneen yhteyttä ja kertoi olemassa olevasta empiirisestä aineistosta. Tässä näytti olevan liian vähälle huomiolle jäänyt tarina, joka odotti kertomistaan.

Yhtäältä Pinker tekee tunnetuksi kriminologien löydöstä läntisen Euroopan henkirikollisuuden romahduksesta viimeisten runsaan 500 vuoden aikana. 1300–1700-luvulla monissa Euroopan kaupungeissa tapettiin väestöön suhteutettuna jopa kymmeniä kertoja enemmän ihmisiä kuin nykyään. Mutta Pinkerin näkökulma on pitempi ja laajempi. Hän yrittää katsoa vielä kauemmas historiaan ja tarkastelee monenlaisia yhteiskuntia. Kirja käsittelee väkivallan mitä moninaisimpia muotoja – lasten hakkaamisesta kansanmurhiin. Pinker yrittää myös koko ajan hahmottaa, minkälaisiin psykologisiin mekanismeihin väkivalta liittyy.

Ehkä Pinkerin kirjan keskeisin ansio on se, että hän on koonnut laajan määrän kiinnostavia tietoja yksiin kansiin – ja enimmäkseen hyvin luettavassa muodossa. Hän esittää kiinnostavia ryhmittelyjä ja pohtimisen arvoisia ajatuksia siitä, mitkä yhteiskuntien rakenteelliset tekijät ja ihmisen mielen valmiudet vaikuttivat väkivallan vähenemiseen.

Kuusi kehityskulkua

Pinker ryhmittää väkivallan vähentymisen historian kuuteen kehityskulkuun. Ensimmäinen alkoi 5000 vuotta sitten. Sitä Pinker kutsuu rauhoittamiseksi, pasifikaatioksi, järjestyksen rakentamiseksi ja ylläpitämiseksi. Keskeinen muutos oli metsästykseen, keräilyyn ja puutarhatalouteen perustuvasta elämänmuodosta siirtyminen kohti maataloutta ja kaupunkikulttuuria. Sen myötä syntyi myös jonkinlaista järjestynyttä hallintoa. Pinkerin keskeinen tietolähde ovat eräänlaiset arkeologiset kuolemansyytutkimukset. Väkivaltaisten kuolemien osuutta voi arvioida siitä, missä määrin muinaisten luulöytöjen joukossa on murskattuja kalloja tai luuhun uponneita nuolenkärkiä. Lisäksi valtioiden ulkopuolella vielä äskettäin eläneiden heimojen jäsenten kuolinsyistä on olemassa etnografien kokoamaa tietoa. Pinkerin aineisto tuntuu näyttävän, että noin 15 % esivaltiollisten yhteiskuntien asukkaista kuoli väkivaltaan, kun taas ensimmäisissä valtioissa siihen kuoli enää 3 %.

Toinen väkivallan vähentymisprosessi alkoi viime vuosituhannen alkupuolella. Myöhäiskeskiajan ja 1900-luvun välillä Euroopan maissa nähtiin 10–50-kertainen henkirikollisuusasteen romahdus. Tätä Pinker nimittää Norbert Eliasia (1939) seuraten sivilisoitumisprosessiksi. Ällistyttävän suuren vähenemisen takana oli Eliasin mukaan feodaalisten alueiden kokoaminen laajemmiksi kuningaskunniksi, jolloin keskusvalta ja kaupankäynnin infrastruktuuri kehittyivät. Keskusvalta otti myös yhä suuremman vastuun rikosoikeudesta. Kaupankäynnin myötä kehittyi kaikille osapuolille edullisia toimintamuotoja aikaisempien nollasummapelien sijaan. Tämä suosi toimintatapoja, joissa ihmiset entistä enemmän hillitsivät aggressiivisia impulssejaan ja pyrkivät yhteistoimintaan naapuriensa kanssa.

Kolmas kehityskulku, humanitaarinen vallankumous, käynnistyi valistuksen aikakaudella. Syntyivät ensimmäiset liikkeet, jotka pyrkivät lakkauttamaan eräät yhteiskunnallisesti hyväksytyt ja jopa suositut väkivallan muodot, kuten despoottisen yksinvallan, kaksintaistelut, kidutuksen oikeudenkäytön välineenä ja sadistiset rangaistusmuodot. Monissa maissa kuolemanrangaistus poistettiin sadoista rikostyypeistä.

Neljäs iso siirtymä tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Keskeistä on, että suurvallat eivät ole käyneet keskenään sotia – ja suuressa määrin sodattomuus koskee kaikkia kehittyneitä valtioita. Tätä tilannetta on kutsuttu pitkäksi rauhaksi. Usein väitetään, että 1900-luvu olisi ollut kaikkien aikojen verisin vuosisata. Tämä jättää kuitenkin huomiotta vuosisadan rauhallisen jälkipuoliskon – ja jos sodissa kuolleiden määrä suhteutetaan maailman väestöön, tuskin edes 1900-luvun alkupuoli on historian verisin. Myönteisen kehityksen taustalla on monia tekijöitä, jotka tilastojen perusteella vähentävät sotien puhkeamisen riskiä: demokratian eteneminen, kaupankäynti ja kansainvälisten organisaatioiden lisääntyminen.

Neljännesvuosisadan takaista kylmän sodan päättymistä on seurannut uusi kehityskausi, jota Pinker nimittää uudeksi rauhaksi. Sisällissodat, kansanmurhat, itsevaltaisten hallitusten sorto ja terrori-iskut ovat vähentyneet kautta maailman. Kehityskulku ei ole yhtä selväpiirteinen ja vakuuttava kuin edelliset. Sen olemassaolosta todistavat kuitenkin tilastot, jotka osoittavat monenlaisten väkivaltaisten konfliktien vähentyneen. Niissä kuolleiden määrä on esimerkiksi Syyrian sodan aiheuttamasta noususta huolimatta yhä alemmalla tasolla kuin ennen uuden rauhan kautta, kuten Pinker kirjoitti vastikään The Guardianissa.

Väkivallan vähenemisen kehityskulun merkkipaalu on Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1948 antama ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus. Toden teolla 1950-luvulta alkaen voimistuvaa kehitystä Pinker nimittää (ihmis-, kansalais- ja muiden) oikeuksien vallankumoukseksi. Sille tyypillistä on yleistyvä vastenmielisyys kaikenlaista syrjivää aggressiivisuutta vastaan: Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliike sai lynkkaukset loppumaan. Naisten oikeuksia puolustava liike on keskeinen tekijä naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisessä. Lasten oikeuksien puolustaminen on vähentänyt lapsiin kohdistuvaa kuritus- ja muuta väkivaltaa. Suomen laaja lapsiuhritutkimus osoittaa, että suomalaisiin lapsiin kohdistuva väkivalta väheni huomattavasti vuosien 2008 ja 2013 välillä. Homoseksuaalien oikeuksia puolustava liike on johtanut homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin yhä useammassa maassa.

Pinker yhdistää väkivallan esiintymisen ja sen vähenemisen ihmisten psyykkisiin valmiuksiin ja mekanismeihin. Meillä on sekä "sisäiset demonimme" että "luontomme paremmat enkelit". Toiset tarjoavat valmiuksia väkivaltaan, toiset sovintoon, yhteistoimintaan ja väkivallattomuuteen. Jälkimmäisiä ovat esimerkiksi empatia, itsekontrolli, moraalitaju ja järki.

Kirjassa tarkastellaan myös lyhyesti sitä, olisiko ihmisen biologinen evoluutio tehnyt hänestä rauhanomaisemman. Muutamilla geeneillä on havaittu tilastollinen yhteys väkivaltaisuuseroihin yksilöiden välillä. Suuri osa merkittävistä väkivallan tason muutoksista on kuitenkin tapahtunut aivan liian nopeasti, jotta niitä voisi selittää geenifrekvenssien muutoksilla.

"Parempia enkeleitämme" tukevat historialliset tekijät

Pinker esittää viisi historiallista tekijää, jotka suosivat rauhanomaisia taipumuksiamme ja ovat ehkä väkivallan vähenemisen takana. Ensimmäinen on valtio, jolla on legitiimin voimankäytön monopoli. Tämä on omiaan vähentämään yrityksiä ryöstelyyn ja rötöstelyyn. Se hillitsee myös yksityisen koston haluja. Tehokkaamman oikeuden ja järjestyksen leviämisen vaikutus näkyy keskiajan Euroopan kehityksessä. Filmi kelautuu toisinaan myös taaksepäin, kun väkivalta äkkiä laajenee paikoissa, joissa on syntynyt valtatyhjiö.

Toinen tekijä on kaupankäynti, joka luo pohjan plussummapelille, jossa kaikki osanottajat voivat voittaa.

Kiinnostava on Pinkerin kolmas ehdotus: naisellistuminen, feminisoituminen. Väkivalta on valtaosin miesten toimintaa. Kulttuurit, joissa naisilla on vahvat oikeudet ja asemat, eivät ole yhtä alttiita ihannoimaan väkivaltaa kuin ne, joissa naiset on alistettu. Niissä ei myöskään kasva yhtä helposti juurettomien nuorten miesten vaarallisia alakulttuureita. Toisaalta, kuten Pinker myöntää, on vaikea tehdä ehdottomia päätelmiä syysuhteiden suunnasta: rauhanomainen tilanne voi sekä suosia naisten oikeuksien edistymistä että hillitä väkivallan ihannointia nuorten miesten parissa.

Neljänneksi kosmopoliittisuus, johon Pinker liittää monipuolisen lukutaidon, liikkuvuuden ja maailmanlaajuisen viestinnän, sallii ihmisten tutustuvan toisenlaisista kulttuureista olevien ihmisten ajatteluun ja tapoihin. Tämä voi mahdollistaa sen ihmisten piirin laajenemisen, jota kohtaan tuntee empatiaa ja altruismia. Ja lopuksi järjen käyttö kansainvälisten ja muiden asioiden käsittelyssä helpottaa väkivallan vähentämistä.

Kritiikkiä ja kiitoksia

Kirja on tietenkin herättänyt paljon huomiota ja keskustelua. On selvää, että väkivallan väheneminen ei ole ollut tasainen prosessi. Suomen henkirikollisuus nousi 1900-luvun alussa kaksin–kolminkertaiseksi 1800-luvun tasosta ja Ruandassa surmattiin vain parikymmentä vuotta sitten 10 % koko väestöstä. Mutta keskimäärin väkivalta näyttää vähentyneen ainakin Euroopassa. Epävarmempaa on, miten hyvin se pätee ja ajoittuisi niissä osissa maailmaa, jotka ovat olleet viimeisen puoli vuosituhatta etäämpänä maailman valtakeskuksista.

Myös Pinkerin ensimmäinen kehityskulku, järjestyneen valtiollisuuden kehittymisen rauhoittava vaikutus on herättänyt ymmärrettävää kritiikkiä. Esimerkiksi antropologi Brian Fergusonin (2013) mukaan Pinker liioittelee esihistoriallisten sotien kuolleisuutta. On selvää, että asiaan ei täyttä varmuutta saada. Arkeologinen aineisto on väistämättä katkelmallista ja loputtomasti voidaan väitellä siitä, mitä löytyneet jäänteet merkitsevät. Lisäksi joidenkin mielestä Pinker sekoittaa metsästäjä-keräilijät ja alkavan puutarhatalouden sekä maatalouden. Monet katsovat juuri maanviljelyn lisänneen väkivaltaisuutta. On kuitenkin huomattava, että Pinkerin keskeinen teesi ei liity elinkeinoihin vaan korostaa jonkinlaisen "julkisen vallan" syntymistä väkivaltaa vähentävänä tekijänä. Myös Eisnerin ja Nivetten havaintojen mukaan legitiimi valtiovalta näyttää olevan väkivaltaa vähentävä tekijä.

Ja tähänastinen väkivallan mutkitteleva laskutrendi ei takaa, että trendi jatkuisi.

LÄHTEITÄ:
Eisner, Manuel. “Long-term historical trends in violent crime." Crime and Justice, 2003, 83–142.

Eisner, Manuel. “Modernization, self‐control and lethal violence. The long‐term dynamics of European homicide rates in theoretical perspective." British Journal of Criminology 41, no. 4 (September 1, 2001).

Elias, Norbert. Über den Prozeß der Zivilisation: Soziogenetische und psychogenetische Untersuchungen. Suhrkamp, 1976.

Ferguson, R. Brian. “Pinker’s List: Exaggerating Prehistoric War Mortality." In War, Peace, and Human Nature: The Convergence of Evolutionary and Cultural Views, edited by Douglas P Fry. Oxford University Press, 2013.

Nivette, Amy. “Legitimacy and Crime: Theorizing the Role of the State in Cross-National Criminological Theory." Theoretical Criminology 18, no. 1, 2014.

Pinker, Steven. The Better Angels of Our Nature: A History of Violence and Humanity. New York: Viking; London: Allen Lane, 2011.

Pinker, Steven. “Now for the Good News: Things Really Are Getting Better." The Guardian, September 11, 2015.

Ylikangas, Heikki, Petri Karonen, Martti Lehti, and Mirkka Lappalainen. Five Centuries of Violence in Finland and the Baltic Area. Academy of Finland, 1998.

 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |