Mika Sutela

Rattijuopumusta pidetty käytännössä aina vakavana ongelmana

Lyhyt katsaus rattijuopumusrikollisuuden ja sen sääntelyn historiaan

Tutisee ja vapisee kuin Anderssonin automopiili (Tampere vuonna 1906).

Suomessa ensimmäinen automobiiliksi luokiteltu ajoneuvo nähtiin liikenteessä Tampereella vuonna 1902. Seuraavien vuosikymmenten aikana nämä ihmekapistukset ottivat paikkansa katukuvassa – hitaasti, mutta varmasti. Vuonna 1907 kirjattiin ylös ensimmäinen rattijuopon aiheuttama onnettomuus Suomessa. Tästä rattijuoppoustapauksesta kirjoitti sanomalehti Uusi Suometar 16.7.1908. Lehdessä todettiin:

"Erotettu automobiilin kuljettaja. Automobiilin n:o 7 kuljettajan, V. A. Krönbergin, joka juopuneena ajoi niin huolimattomasti, että hän aiheutti onnettomuustapauksen, jossa muuan nainen vahingoittui pahoin, erotti maistraatti ainaiseksi automobiilin kuljettajan toimesta."

Automobiili oli tullut huimaavaa vauhtia rautatientorille ja törmännyt lyhtypylvääseen.

Autoilun alkuaikoina humalassa ajamista ei paheksuttu. Varsin yleisesti otaksuttiin, että ajo sujuu paremmin, jos on jonkin verran hutikassa. Varsin nopeasti kuitenkin todettiin, että päihtyneenä ajaminen vaarantaa liikennettä. Sen kriminalisointiin ryhdyttiinkin varsin vähäisen autokannan olosuhteissa. Suomessa humalassa ajaminen kriminalisoitiin moottoriajoneuvoliikenteestä annetulla lailla vuonna 1926. Kyseisen lain 12 §:n mukaan moottoriajoneuvon kuljettamisesta juopuneena rangaistuksena oli sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi. Ensi alkuun rikos oli ensisijaisesti sakolla rangaistava.

Juopuneena ajamisen rangaistukset ankaroituvat monessa vaiheessa

Aikaa ennen vuotta 1932 voisi nimittää alkoholikieltojen ajaksi. Suomalaiset yrittivät vakavissaan poistaa alkoholia ja sen aiheuttamia haittoja pysyvästi. Pyrkimys ratkaista alkoholiongelmat huipentui vuosina 1919–1932 voimassa olleeseen kieltolakiin. Kieltolaki edisti autoliikenteen kasvua, sillä salakuljetettu alkoholi oli kuljetettava rannikolta sisämaahan nopeasti. Vuonna 1932 eduskunta kumosi kieltolain äänin 120–45. Tämä lisäsi moottoriajoneuvon kuljettamista juopuneena. Laissa väkijuomista valtion omistamalle Oy Alkoholiliike Ab:lle annettiin lailla yksinoikeus tuoda, viedä, valmistaa ja myydä alkoholijuomia. Ensimmäiset 58 liikettä avattiin huhtikuussa 1932.

Autokirjoituksissa hevosmiehille ja jalankulkijoille autot olivat usein uhkaavia "piruja ja sielunvihollisia" tai "paholaisen keksintöjä". Autoilijan Ääni -lehden ensimmäisessä näytenumerossa maaliskuussa 1937 oli autoilijan kymmenen käskyä. Näistä kolmas käsky varoitti ajamasta juopuneena, "sillä juopunut auton ratissa on kuin irtipäässyt peto". Samana vuonna kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri oli huolestunut moottoriajoneuvojen kuljettamisesta väkijuomien vaikutuksen alaisena. Ministeri katsoi sen olleen ilmeisesti "tärkein" liikennekuolemien syy. Vuonna 1926 säädettyä rattijuopumussäännöstä ankaroitettiinkin vielä myöhemmin vuonna 1937. Lakia muutettiin siten, että rangaistusalaa laajennettiin kuljettamiseksi juopuneena tai väkijuomien vaikutuksen alaisena. Myös rangaistuksia ankaroitettiin siten, että vankeutta oli mahdollista saada jopa kaksi vuotta, mutta sakkoja ainoastaan poikkeustapauksissa, erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa.

Päihtyneenä ajamisen rangaistusalaa laajennettiin edelleen vuonna 1950, jolloin rikosnimikkeeksi tuli kuljettaminen juopuneena tai alkoholin tai muun huumaavan aineen vaikutuksen alaisena. Rangaistusmaksimiksi tuli tällöin neljä vuotta vankeutta tai kolme vuotta kuritushuonetta. Sakkorangaistusta käytettiin erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa ja milloin yleiselle liikenteelle ei ole aiheutunut vaaraa. Vuonna 1950 lakiin kirjattiin myös erillisinä, rangaistavina tekoina rattijuopon aiheuttama kuolemantuottamus sekä vaikea ruumiinvamma. Kuolemantuottamuksesta rattijuopolle voitiin määrätä kolme vuotta vankeutta tai jopa seitsemän vuotta kuritushuonetta ja vaikean ruumiinvamman aiheuttamisesta vuosi vankeutta tai kuusi vuotta kuritushuonetta. Vuonna 1957 kuolemantuottamuksen rangaistusmaksimi nostettiin kahdeksaan vuoteen.

Kova kriminaalipoliittinen linja ei tehonnut ongelmaan

Rattijuoppoudesta tuomitut "istuivat" 1950- ja 1960-luvulla tuomionsa Seutulan lentokentän työmaalla. Kuvassa miehiä tuodaan työmaalta asuntolaan. (Kuva: Reino Lappalainen/ Lehtikuva)

Päihtyneenä ajamisesta mahdollinen maksimirangaistus oli nelinkertaistunut 25 vuodessa. Muista rikosmuodoista Suomessa ainoastaan huumausainerikoksien rangaistusuhkaa on nostettu näin voimakkaasti lyhyellä aikavälillä. Rattijuopumuksesta tuomitut rangaistukset ankaroituivat edelleen 1950- ja 1960-luvulla. Kriminaalipoliittinen keskustelu rattijuopumuksesta jatkui koko 1960-luvun ajan. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen esitti rattijuopumusrangaistusten koventamista puheessaan vuonna 1967. Samoihin aikoihin myös oikeuskansleri kehotti syyttäjiä valittamaan kaikista alioikeuden päätöksistä, joilla rattijuopoille oli määrätty ehdollinen vankeusrangaistus. Oikeusministeriö muutti rangaistusten täytäntöönpanoa siten, että pidemmät vankeustuomiot sovitettiin työsiirtolan sijaan vankilassa. Vuosina 1951–1967 ehdottomien vankeusrangaistusten osuus kasvoi 60 prosentista 90 prosenttiin. Samaan aikaan rikosten määrä kasvoi nelinkertaiseksi, 1500:sta noin seitsemään tuhanteen.

Tästä linjasta seurasi muun muassa se, että rangaistavuuden alaraja nousi melko korkealle. Alle promillen humalatila johti käytännössä harvoin rangaistuksiin. Harkinnanvaraisuus oli jo tuolloin laajaa, minkä vuoksi oikeuskäytäntö muuttui epäyhtenäiseksi. Rangaistukset muodostuivat ongelmaksi myös vankeinhoidossa, sillä lähes puolet ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomituista oli rattijuopumukseen syyllistyneitä.

Ajoneuvokannan kasvun myötä rattijuopumusrikosten määrä lisääntyi, mikä johti rangaistusasteikkojen korotuksiin vuosina 1950 ja 1957. Rattijuopumuksen normaalirangaistuslajiksi muodostui ehdoton vankeus 1950-luvulla. Vuonna 1963 oikeuskansleri lähetti syyttäjille kirjeen, jossa kehotettiin hakemaan muutosta aina kun tekijälle on tuomittu ehdollinen vankeusrangaistus. Presidentti Kekkonen vaati vuoden 1967 uudenvuoden puheessaan oikeuslaitokselta päättäväisempiä toimia rattijuoppousongelmaa vastaan. Viimeisinä 1960-luvun vuosina 90 prosenttia rattijuopoista saikin ehdottoman vankeustuomion.

Poliisin tietoon tulleet liikennerikokset viisinkertaistuivat 1950- ja 1960-luvuilla. Rattijuopumusten määrä liki kuusinkertaistui tuona aikana. Samalla ajanjaksolla moottoriajoneuvokanta kahdeksankertaistui. Autoistuminen alkoi kiihtyä olympiavuonna 1952, mutta autojen määrä lähti huimaan nousuun erityisesti 1960-luvun lopulla henkilöautojen kaupan vapautumisen myötä. Tämän kehityksen haittapuolena myös rattijuoppojen määrä kasvoi räjähdysmäisesti.

Liikennejuopumuslaki muutti rattijuoppouden luonteen

Hallitus esitti eduskunnalle liikennejuopumuslainsäädännön uudistamista vuonna 1975. Tämän seurauksena huhtikuun alussa 1977 tuli voimaan liikennejuopumuslaki, joka sijoitettiin rikoslain 23 lukuun. Käyttöön otettiin kiinteät promillerajat ja alcometer-mittarit. Liikennejuopumus jaettiin rattijuopumukseen (kuljettajan veren alkoholipitoisuus 0,5–1,5 promillea) ja törkeään rattijuopumukseen (veren alkoholipitoisuus yli 1,5 promillea). Siirtämällä säännökset tieliikennelaista rikoslakiin rattijuopumuksen rikollinen luonne saatiin esiin. Liikennejuopumussäännökset haluttiin siirtää rikoslakiin muun muassa "moraalisen tuomittavuuden painottamiseksi". Liikennejuopumuslain avulla haluttiin korostaa alkoholin käytön aiheuttamia vakavia häiriöitä liikenneturvallisuudelle. Rattijuopumuksesta epäilty oli tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään 3 kuukaudeksi. Törkeän rattijuopumuksen tapauksessa enimmäisrangaistus oli kaksi vuotta vankeutta.

Poliisin tietoon tullut rattijuopumus kaksinkertaistui 1970-luvulla. Vuonna 1970 poliisin tietoon tuli 9 289 rattijuopumusta, kun vuonna 1980 määrä oli 20 436. Liikennesuoritteeseen suhteutettuna rattijuopumusrikosten määrä kuitenkin vain 1,5-kertaistui. Ennen vuotta 1977 alle 1,0 promillen humalatila johti jokseenkin harvoin rangaistukseen. Myöskään 1,5 promillen humalan ei katsottu välttämättä merkitsevän alkoholin vaikutuksen alaisuutta lain tarkoittamassa mielessä. Humalatilan arvioinnin epämääräisyys sai osakseen paljon arvostelua.

Kansalaisten ohella niin tasavallan presidentti, oikeusministeri kuin myös eduskunta ilmaisi huolestumisensa rattijuopumusrikollisuuden kehityksestä 1980-luvulla. Vallinnut käsitys oli, että vakava rattijuopumusongelma on jatkuvasti pahentunut. Vuoden 1987 uudenvuodenpuheessaan silloinen tasavallan presidentti Mauno Koivisto lausui:

"Ei ole syytä antaa myöten yleistymään pyrkivälle piittaamattomuudelle kanssaihmisten hyvinvoinnista. Väkivalta on kasvanut, vastuuttomuus lisääntynyt liikenteessäkin, jossa vakavat onnettomuudet ovat voimakkaasti lisääntyneet. Rattijuoppous on pelottava ilmiö, jota vastaan on ponnella kamppailtava."

Siitä asti kun autoistuminen alkoi, on yhteiskunta pitänyt myös liikenteen turvallisuutta keskeisenä päämääränä. Rattijuopumus on vuosikymmenten ajan säilynyt eräänä vakavimmista tieliikenteen turvallisuusongelmista. Sellaisena se säilynee myös tulevaisuudessa.

Kirjoittaja työskentelee tutkijana Itä-Suomen yliopistossa oikeustieteiden laitoksella

***

Kirjallisuus:

Aitamäki, Kaarlo (toim.): Autoilu ennen ja nyt. Tie, liikenne, liikennevälineet, autot, kuorma-auto ja autoilijain yhteistoiminta. Suomen Kuorma-autoliitto ry. Mänttä 1977.

Bergholm, Tapio: Suomen autoistumisen yhteiskuntahistoriaa. Teoksessa Toiskallio, Kalle (toim.): Viettelyksen vaunu. Autokulttuurin muutos Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 841. Helsinki 2001, s. 65−92.

Försti, Teija : Vauhtikausi. Autoilun sukupuoli 1920-luvun Suomessa. Turun yliopiston julkaisuja Sarja C, osa 371. Turku 2013.

Heinonen, Jukka: Rattijuoppojen hoidon mahdollisuuksista. Valtion painatuskeskus. Helsinki 1991.

Jaakkola, Risto – Takala, Hannu: Rattijuoppous 1951–1970. Kriminologinen tutkimuslaitos, Sarja M:13. Helsinki 1971.

Koivisto, Tuomo: Liikenteen viikatemies. Tampereen Liikenneraittiusyhdistys ry 1952−2002. Tampereen liikenneraittiusyhdistys, 2002.

Lappi-Seppälä, Tapio: Vuoden 1994 liikennejuopumusuudistus ja rattijuopumusrangaistusten mittaaminen. Lakimies 6/1994, 742–767.

Liikennejuopumustyöryhmän mietintö. Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 5/1985. Helsinki 1985.

Mäki, Martti: Rattijuopumuksen alueellinen jakautuminen ja sen yhteys sosiaaliekologiseen ympäristöön. Liikenneturva. Tutkimusosaston julkaisuja 65/1984.

Pajuoja, Jussi – Ross, Laurence H.: Rattijuoppous, tyypillisesti suomalainen ongelma? Defensor Legis 7–8/1988, s. 446–454.

Törnudd, Patrik: Rattijuoppouden suhdannevaihtelut. Teoksessa Peltoniemi, Teuvo (toim.): Moni ottaa ja ajaa: rattijuoppous Suomessa. Helsinki 1991, s. 101–109.

 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |