Tuija Hietaniemi

Poliisitoiminnan historia, liike ja rajattomuus

Lainvalvonnan uusimpien toimintamallien ja organisaatioratkaisujen asetelmia on löydettävissä jo vuosikymmenten takaa. Ihmisten liikkuvuus pakotti poliisin rajat ylittävään yhteistyöhön ja tiedonvaihtoon jo kauan sitten. Liikkuvuus ja rajattomuus eri muodoissaan asettavat yhä reunaehdot lainvalvontaorganisaatioiden kehitykselle.

Historioitsija Reinhard Koselleck on sanonut, että historia tutkii menneitä tulevaisuuksia. Historia on eteenpäin katsomista menneisyydestä, tulevaisuuden hahmottamisen väline. Nykyhetki on liiketila, joka ei ole reunaehdoitta ohjattavissa. Myös rikollisuusuhkien ja viranomaisten kehityspaineiden hahmottamiseksi on tunnistettava toimintaympäristössä ja itse toimijoissa vaikuttavat historialliset voimat.

Poliisi on liikkuvan, teollistuvan ja kansanvaltaistuvan yhteiskunnan instituutio. Järjestysvoimaa tarvittiin torjumaan joukkolevottomuuksia ja liikkuvaa rikollisuutta. Rautatien avaaminen synnytti Helsinkiin rikospoliisin ja 1900-luvulle tultaessa anarkistien matkustelu maasta toiseen pakotti poliisipäälliköt kautta Euroopan tunnistamisjärjestelmien kehittämiseen ja kansainväliseen yhteistyöhön.

Poliisitoiminnan kehitysvaiheet Suomessa kytkeytyvät lujasti maamme poliittiseen ja yhteiskuntahistoriaan. Kun poliittinen valta kaatui vuonna 1917, kaatui myös järjestysvalta. Kansalaissodan jälkeen poliisia rakennettiin voittajien näköiseksi eteläpohjalaisvaltaisesta miesaineksesta. 1930-luvulla poliisissa tehtiin vähin äänin uudistuksia, jotta kommunismin leviämisen uhkaan vedonnut äärioikeisto ei saisi voimannäytöillään yliotetta kansanvaltaisesta yhteiskunnasta. Poliisista tehtiin entistä puolueettomampi laillisuuden valvoja kohdistamalla rekrytointia entistä tarkemmin ja suojaamalla mielenilmausten torjuntaan perustettu "poliisinyrkki" ääriajatusten leviämiseltä majoittamalle se kasarmiolosuhteisiin. Äärioikeiston väkivallantekojen tutkinta oli silti vaikeaa ja jopa mahdotonta, sillä ääriajatusten laaja kannatus ja kostotoimien pelko vaiensivat todistajat.

Valtakunnalliset yksiköt piirien tueksi

Suomen periferisen rauhan varmisti pitkään läpipääsemätön itäraja. Poliisin piiriajattelu lääneineen, nimismiespiireineen ja aluevastuineen toimi staattisessa yhteiskunnassa, jossa vieraita nähtiin harvoin. Paikallisyhteisöjen vaikutus säilyi pitkään niin lujana, että siihen oli valtionhallinnonkin mukauduttava. Vielä viime sotien jälkeen nimismiespiirejä pilkottiin, kun yhä useampiin taajamiin piti saada "oma poliisi". Yhteistyön puutetta korvattiin poliisitoimessa aluksi valtakunnallisilla yksiköillä, jotka ovat tukeneet paikallispoliisia sen tavanomaisissa tehtävissä.

Syrjäisyydestä huolimatta suomalainen yhteiskunta kehittyi yhä liikkuvammaksi, kun teollisuus ja taajamat sekä liikenne lähtivät kasvuun. 1940- ja 1950-lukujen taitteessa rikospoliisin kehittämistyössä tunnistettiin koko maata kattavan rikostiedustelun ja tutkinnan tarve. Rikospoliisin neuvottelupäivillä vuonna 1950 komisario Eino Kettunen totesi, että vuonna 1938 aloittaneet lääninrikospoliisit olivat ensimmäinen vakava askel kohti liikkuvien rikollisten aisoissa pitämistä, mutta rikostutkintaa tuli yhä keskittää nopeuden ja joustavuuden vuoksi. Rikostutkimuskeskuksen tiedotuskortisto kokosi jo ajankohtaista rikostietoa koko maasta, mutta rikospoliisipäälliköt olivat yhtä mieltä siitä, että kokonaiskuvan muodostamiseksi ja toiminnan yhteensovittamiseksi tarvittiin rikostutkinnan johtokeskus. Kettunen kuvaili, miten paikallispoliisit tutkivat liikkuvien tekijöiden rikoksia toisistaan tietämättä:

"Näin karuselli pyörii ilman yhtenäistä johtoa … Emme aina huomaa, kuinka tärkeätä olisi pyrkiä selvittämään jopa kaikella tarmolla kaikki suurempiin rikoksiin viittaavat vähäisemmätkin teot ja siten ehkäistä törkeimpien tapahtuminen".

Keskusrikospoliisi muodostettiin vuonna 1955 jo valtakunnallisia tutkintatehtäviä hoitaneesta Uudenmaan läänin rikospoliisikeskuksesta ja tiedustelutiedon kokoamisesta ja rikosteknisistä tutkimuksista huolehtineesta rikostutkimuskeskuksesta. 1960-luvun lopulta lähtien uudenlaiseen toimintaympäristöön vastattiin koko poliisitoimessa yhteistoimintajärjestelyillä, joiden pohjalta hahmottuivat 1990-luvulla suuremmat kihlakuntien poliisilaitokset.

Kansainvälistä yhteistyöstä tärkeä osa poliisitoimintaa

1990-luvulla poliisin toimintaympäristö muuttui suuresti: Neuvostoliiton hajoamisen, eurooppalaisen integraation ja kommunikaatioteknologian kehityksen myötä poliisin oli toimittava ympäristössä, jossa ihmiset, omaisuus ja tieto liikkuvat ennennäkemättömän nopeasti. Kehitys kohti entistä yhtenäisempää lainvalvontaa oli väistämätöntä. Poliisiylijohtaja Olli Urponen luonnehti ajan vaatimuksia 1992:

"Kansainvälistyvässä tilanteessa meidän olisi pystyttävä säilyttämään poliisin organisaatio yhtenä kokonaisuutena. Poliisia ei voi pilkkoa osiin eri lääneihin. Emme ole 11 erillistä hallinnollista yksikköä vaan yksi yhtenäinen organisaatio."

Ammattimainen ja liikkuva rikollisuus vahvistui Suomessa hitaasti. Poliisin organisaatioratkaisut on synnytetty budjettiohjauksen keinoin; niukkuus on ollut siedettävä perustelu toiminnan tehostamiselle ja keskittämiselle, jotka muuten herättivät epäluuloja ja vastustusta. Silti perimmäinen syy on toimintaympäristön perustavanlaatuisissa muutoksissa. Entisiä laajemmat poliisitoimintayksiköt, kihlakunnat ja suurläänit saatiin aikaan 1990-luvun lopulla, mutta hengähdystauko poliisiorganisaation tiivistämistyössä jäi odotetusti lyhyeksi.

Rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus sai jalansijaa täälläkin 1990-luvun loppupuolella, kun virolaiset ja vironvenäläiset rikollisryhmät tulivat Suomen huumausainemarkkinoille. Kun vapaan liikkuvuuden alue laajeni, Suomesta tuli entistä otollisempi toimintakohde ja reittivaihtoehto rajat ylittävälle organisoidulle omaisuusrikollisuudelle. Rikollisorganisaatioiden suunnitelmallinen toiminta levittäytyi yhä useampiin maihin, eikä sitä voinut enää torjua yksittäisen valtion omin voimin. Jo rikollisten toiminnan ulottuvuuksien hahmottaminen kävi mahdottomaksi ilman kansainvälistä yhteistyötä. 1990-luvulla toimintansa aloittaneesta EU:n rikostorjuntavirasto Europolista on tullut elintärkeä rikostorjuntayhteistyön, nopean rikostiedonvaihdon ja toiminnallisen koordinaation foorumi. Poliisin kansainvälinen toimintakenttä oli jo 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla poliisijohtaja Kari Rantaman sanoin "hengästyttävän laaja". Rantaman mielestä poliisin kansainvälinen toiminta ei enää voinut olla muusta poliisitoiminnasta irrallinen erikoisalue, vaan kyse oli koko lainvalvonnan kehittämisestä ja tehostamisesta yli rajojen.

Tietoverkottuminen on yhä laajentanut toimintaympäristöä

Vuonna 2010 poliisihallinto tiivistyi poliisihallitukseen ja poliisilaitoksia oli enää 24. Suurläänienkin tultua lakkautetuiksi uutisoitiin, että poliisin hallintorakenteen uudistus olisi saatu päätökseen. Seuraavan uudistuksen valmistelut käynnistyivät kuitenkin pikaisesti: vuonna 2014 poliisilaitoksia oli enää 11, saman verran kuin läänejä aikoinaan.

Uudenlaiseen, yhteistoimintaa ja tiedon jakamista tukevaan johto- ja ohjausryhmätyöskentelyyn totuteltiin jo yhteistoiminta-alueiden aikana. Tähän toimintatapaan nojautuu kansainvälisestikin edistyksellinen poliisin, tullin ja rajavartioinnin PTR -yhteistoiminta, joka on edennyt pitkin askelin etenkin 2000-luvun alkuvuosista lähtien. Torjuntatoimien yhteensovittamisedellytysten parantamiseksi muodostettiin vuoden 2010 alussa yhteinen tilannekeskusorganisaatio. Lainvalvontaviranomaisten rajat ylittävän yhteistyön ytimessä on yhteinen tilannekuva, jonka kehittämisajatukset muistuttavat erehdyttävästi vuonna 1950 esitettyjä argumentteja.

Rajat ylittävä tiedon jakaminen ja yhteinen, nopealiikkeinen lainvalvonta on välttämätöntä, jotta tietoverkottuvassa maailmassa kehittyvän, rakenteiltaan joustavan "rikollisen palveluteollisuuden" etenemistä voidaan torjua ja ehkäistä. Etenkin tietoverkottuminen on laajentanut rikollisuuden ja lainvalvonnan toimintaympäristöä niin, että maailmanlaajuisesti verkkoa hyödyntäen toteutettuja rikoksia on torjuttava yhä enemmän myös ennaltaehkäisyn keinoin. Rikollisuuden ennaltaehkäisyn ajatus on poliisitointa vanhempi. Sen sisällöksi on hahmottunut eri viranomaisten ja muiden tahojen laajentuva yhteistyö, monialainen vaikuttaminen rikollisuuden toimintaedellytyksiin. Lainvalvontaviranomaisten on kyettävä toimimaan ennen kaikkea rikosriskien ja niiden välttämisen asiantuntijana.

Viime kuukausina pakolaiskriisi on näyttänyt, että uudet olosuhteet eivät perimmältään ole aivan niin uusia kuin voi aluksi näyttää. Esimerkiksi maahanmuuttovastaisten ääriainesten reaktiot ja kovasanainen keskustelu löytävät vertailukohtansa historiasta. 1930-luvulla asetelma hahmottui hieman eri tavoin, mutta traditio ja toimintaperiaatteet jatkavat elämäänsä tietoverkon laajentamassa nopealiikkeisessä maailmassa. Poliisi on laillisuuden vartiossa.

Kirjoittaja työskentelee strategiseen analyysiin keskittyvänä erikoistutkijana Keskusrikospoliisissa.

 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |