Tuomas Rimpiläinen

Messukylän veriteko ja Turun kylmä murha

Poliisin uskomaton tunarointi verisen kaksoismurhan tapahtumapaikalla sysäsi vauhtia Suomen rikospoliisin uudistamiselle vuonna 1924. Kun kolme vuotta myöhemmin Turussa murhajutun jäljet kylmenivät, tutkinnassa otettiin käyttöön upouudet rikostekniset apukeinot.

Rikostutkimuskeskukselle asetekniset tutkimukset olivat vuonna 1938 jo rutiinia. Kuva on rikostutkimuskeskuksen aseteknisistä tutkimuksista, joita tehtiin Tampereella vuonna 1938 tapahtuneen poliisimurhan tutkinnassa. (Kuva. Poliisimuseo)

Veritahrat erottuivat selvästi automobiilin tuulilasista valkenevassa elokuun aamussa vuonna 1924. Paavo Allonen kiersi autoa varovaisesti. Takapenkillä oli kaksi miestä. Toinen heistä oli pukeutunut autonkuljettajan asuun ja toisella oli yllään rautatieläisen univormu.

Autonkuljettaja makasi takapenkillä oudossa asennossa: hänen selkänsä oli penkillä mutta jalkansa etupenkin selkänojan päällä. Hänen otsansa ja paitansa olivat veren peitossa, ja hänen kätensä ojentuivat eteen aivan kuin hän olisi yhä pitänyt kiinni ohjauspyörästä. Molemmat miehet ja auton lattia olivat veren ja aivonesteen tahrimia.

Ojassa toisella puolen tietä telefoonipylvään lähellä näkyi auton renkaan kaivama kuoppa. Allonen päätteli, että autoa oli yritetty ajaa pois ojasta liian kovaa kaasuttamalla. Auton ratissa näkyi verisiä sormenjälkiä. Allonen kiinnitti huomiota siihen, että autonkuljettajalla oli käsissään ruskeat pitkävartiset käsineet.

Suomalaiselle rikospoliisille "Messukylän veriteko" muodostui käänteentekeväksi rikostutkinnaksi seuraavien vuosien aikana. Ensimmäinen rikostutkinnan ohjekirja oli ilmestynyt suomeksi jo vuonna 1922. Siinä selostettiin rikospaikkatutkinnan lähtökohdat tavalla, joka ei tähän päiväänkään mennessä ole perusteiltaan muuttunut.

Vakavasta rikoksesta piti viipymättä ilmoittaa rikospoliisille, jonka piti toimittaa siellä tutkimuksia, ennen kuin mitään on liikutettu, jälkiä tai merkkejä hävitetty, tai uusia sellaisia esim. syrjäisten taholta saatu aikaan. Ensimmäinen toimenpide, johon rikospoliisi saavuttuaan ryhtyy, on siis paikan eristäminen, jos tämä vain sopivasti käy päinsä, eikä aikaisemmin paikalle saapunut järjestyspoliisi vielä olisi eristämistä suorittanut.

Katkelma on vuonna 1932 painetusta oppaasta Rikospoliisi, joka on suomennos Rudolf von Schultzin teoksesta. Opas ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vihkosena 1922 ja juttusarjana Suomen poliisilehdessä 1920-luvulla.

Paavo Allosen tekemät havainnot olivat tarkkoja, ja jäivät lopulta ainoiksi käyttökelpoisiksi havainnoiksi koskemattomasta rikospaikasta. Allonen ei ollut poliisi vaan autonkuljettaja. Hän oli tuoreen olympiasankarin Ville Ritolan kanssa "huviajelulla", joka ei ehkä olisi kestänyt päivänvaloa kieltolain Suomessa. Kaksikko kuitenkin toimi velvollisuudentuntoisesti ja haki paikalle tamperelaisia passipoliiseja Tammelantorilta.

Rikospaikkatutkinta epäonnistuu

Ensimmäisenä paikalle tulleet tamperelaiset passipoliisit olivat toimialueensa ulkopuolella eivätkä olisi ilmeisesti omalla alueellaankaan tienneet, miten toimia. Pian paikalle pyöräili Kangasalan nimismiespiirin konstaapeli. Hän määräsi paikalle kerääntyneet sivulliset siivoamaan auton, jotta Allonen ilkeäisi istua kuljettajan paikalle ja voisi ajaa auton Messukylään. Paikallaolijoista ainoastaan teurastaja Kalle Hakanen uskalsi tarttua likaisimpaan työhön, vaikka häntä ihmetyttikin poliisin määräys. Paikallinen pehtorikin oli sitä mieltä, että rikospaikkaan ei saisi kajota, mutta maalaiskonstaapeli vakuutti tietävänsä, mitä teki.

Tampereen poliisilaitoksen etsivän osaston etsivät saivat hälytyksen tunteja myöhemmin ja pääsivät rikospaikalle vasta, kun ruumiit jo makasivat Messukylän leikkuuhuoneen pöydällä ja auto seisoi huoneen pihassa. Minkäänlaisia mahdollisuuksia kunnolliseen paikkatutkintaan ei enää ollut. Rikospaikan kymmenistä jalanjäljistä etsivät totesivat, että edes poliisikoiraa ei kannattanut enää rikospaikalle tuoda.

Messukylän kaksoismurha selvisi vasta syksyllä 1929, eikä poliisi voinut ottaa siitä kunniaa. Kaksoismurhaajaksi paljastui orimattilalainen viilaaja Yrjö Lintupää, joka oli muuttanut Helsinkiin ja kehuskellut pirtupäissään murhalla. Veriteko osoittautui alkoholipsykoosin vallassa tehdyksi hulluntyöksi, jonka aikana Lintupää oli nähnyt harhoja traumaattisista kokemuksistaan Viron vapaussodassa 1919.

Armoton lehdistö avittaa uudistuksia

Lehdistö kritisoi Messukylän kaksoismurhan rikospaikkatutkinnan epäonnistumista aluksi maltillisesti. Tutkintaa johtanut kruununnimismies keskittyi kuitenkin pakkomielteisesti yhteen ainoaan tutkintalinjaan, ja kun sekin ajautui umpikujaan, lehdistö ei tuntenut enää armoa arvostellessaan koko maan poliisin surkeaa tilaa.

Kaksoismurha paljasti valtavia ongelmia suomalaisen rikospoliisin organisoinnissa, kaupunkien etsivien osastojen roolissa maaseutupiirien rikosten selvittämisessä ja poliisin koulutuksessa. 1920-luvulla tapahtuneesta rakenneuudistuksesta antaa perinpohjaisen kuvan Tuija Hietaniemi kirjoittamassaan suomalaisen rikospoliisin historiassa Totuuden jäljillä. Kirjani Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta käsittelee tätä Suomen historian väkivaltaisinta rauhan aikaa mikrohistoriallisesti ja tarinallisesti.

Tekemässäni tutkimustyössä rikospoliisin ammattitaito 1920-luvulla osoittautui lopulta kuitenkin pikemmin jyrkän ailahtelevaksi kuin kauttaaltaan huonoksi. Nimismiehen virheitä paikkailivat Tampereen poliisimestari Gustaf Mauritz Luukanen ja etsivän osaston päällikkö Sakari Alanko, jotka selvittivät rikosta jopa kahdestaan kentällä. Pisimpään tapausta selvitti kuitenkin nuori etsivä Arvo Virtanen, joka kertyneen tutkinta-aineiston perusteella näyttää tehneen kaiken aivan oikein.

Lehdistön kritiikki oli silti pääosin aiheellista, ja siitä oli hyötyä Suomen rikospoliisille. Julkisuus antoi tarvittavan sysäyksen esimerkiksi rikostutkimuskeskuksen perustamiselle Helsinkiin. Sellaista tarvittiinkin kipeästi, sillä jo ennen kuin Messukylän veriteko oli selvinnyt, rikospoliisilla oli jälleen edessään vaikeasti selvitettävä ja suurta huomiota saava murha.

Näytön paikka: ruumis Vartiovuorenmäellä

Perjantaina 14. tammikuuta 1927 Turun Vartiovuorenmäellä makasi tunnetun turkulaisen kauppiaan ruumis. Päähän ammuttu mies makasi selällään silmät suljettuina. Paksu talvipalttoo oli napitettu ylös asti ja kaulaliina kiedottu huolellisesti kaulan ympärille.

Tällä kertaa eristys oli suoritettu mallikkaasti, ja Suomen vanhimman poliisilaitoksen etsivät pääsivät tutkimaan koskematonta rikospaikkaa. Etsivät löysivät lumesta useita nippuja Saksan markkoja, kaksi palanutta tulitikkua, puolikkaan konserttilipun samana iltana järjestettävään Wäinö Solan konserttiin ja kaksi 6,35-kaliiberisen taskupistoolin hylsyä.

Turun etsiväpäällikkö Yrjö Leman epäili alusta saakka oikeita henkilöitä, mutta ratkaiseva todiste puuttui. Epäillyt olivat Åbo Akademin kirjaston johtaja ja hänen morsiamensa, joka opiskeli samassa yliopistossa. Poliisi teki läpimurron vasta huhtikuussa, kun Leman kysyi neuvoa vasta perustetun rikostutkimuskeskuksen kriminaalilaboratorion johtajalta Väinö Turuselta. Turunen neuvoi keskittymään luodin sijaan hylsyihin.

Lopulta etsivät löysivät vertailuhylsyjä epäillyn kesähuvilan pihasta Paraisilta. Rikoslaboratoriossa pystyttiin mikrovalokuvauskoneen avulla osoittamaan, että rikospaikalta löydetyt hylsyt oli ammuttu samalla aseella kuin huvilan pihasta löytyneet. Tapaus lienee Suomen ensimmäinen rikos, joka selvisi aseteknisten laboratoriotutkimusten avulla.

Huimaa kehitystä 1930-luvulla

Vastaavaan tutkimukseen ei kolme vuotta aiemmin olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Edes sormenjälkiä ei taltioitu rikospaikoilta vielä Messukylän veriteon tapahtuma-aikaan. Kuitenkin Hietaniemi osoittaa, että jo vuonna 1926 taltioitiin Helsingissä rikospaikalta historiallinen sormenjälki. Se johti ensimmäiseen langettavaan tuomioon, jossa ainoana näyttönä oli sormenjälki.

Vaikka rikospoliisin koulutustaso pysyi matalana ja suoritukset ailahtelevina vielä vuosikymmeniä, kirjani tapauksista käy ilmi, että tekniset edellytykset ja keskimääräinen ammattitaito kokivat valtavan hyppäyksen 1930-luvulle tultaessa. Jo 1930-luvun alussa rikostutkimuskeskuksen lausuntoja pyydettiin sangen vähäpätöisistäkin rikoksista kuten vuonna 1932 Tampereella.

Tuolloin kuuluisa kantelemestari Olli Suolahti yllätettiin matkustajakodista harrastamasta seksiä nuoren tamperelaismiehen kanssa. Tätä 1930-luvulla kriminalisoitua tekoa tutkittiin muun muassa lähettämällä lakanasta taltioidut tahrat rikoslaboratorioon. Rikostutkimuskeskus pystyi lopulta näyttämään toteen vain sen, että Tampereen rikospoliisi oli onnistunut ajoissa estämään "luonnottoman" siemensyöksyn. Tahra osoittautui nimittäin kosteusvoiteeksi, vaikka kokenut rikosetsivä oli ollut täysin varma siitä, että tahra oli siemennestettä.

Kirjoittaja on Aamulehden rikos- ja oikeustoimittaja. Kirjoitus perustuu hänen tietokirjaansa Messukylän veriteko ja muita rikostarinoita Suomesta (Gummerus, 2015). Kirja kertoo tarinallisesti suomalaisesta rikollisuudesta ja poliisista 1920- ja 1930-luvuilla.

 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |