Riikka Kostiainen

Menneisyys ja nykyisyys linkittyvät toisiinsa

Emeritusprofessori Heikki Ylikangas on tutkinut monia Suomen historian solmukohtia ja usein saanut tulkinnoillaan aikaan vilkasta keskustelua. Yksi hänen keskeisistä tutkimusaiheistaan on ollut suomalainen väkivalta. Länsinaapureihin verrattuna edelleen synkkiä väkivaltatilastoja Ylikangas selittää pääasiassa sosiaalisen eristäytyneisyyden tuottamalla arkuudella.

Heikki Ylikangas (s. 1937) toimi Helsingin yliopistossa oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professorina 1978–1992 ja Suomen ja Pohjoismaiden historian professorina 1992–2000. Runsaan tieteellisen tuotannon lisäksi hän on kirjoittanut yleistajuisia teoksia ja jopa näytelmiä ja romaaneja. Ylikangas osallistuu edelleen yhteiskunnalliseen keskusteluun mm. kirjoittamalla blogia ja tänä vuonna hän on vielä julkaissut kirjan Mitä on historia ja sen tutkiminen.

Kriminaalipolitiikan alalla Ylikangas tunnetaan erityisesti väkivaltahistorian tutkijana. Tie rikoksen pariin ei kuitenkaan ollut suora, sillä hänen opiskeluaikanaan historian tutkimusaiheen piti olla "positiivinen". Hän oli tarjonnut väitöskirjansa aiheeksi kotiseutunsa Etelä-Pohjanmaan puukkojunkkareita, mutta aihe oli ohjaajan mielestä liian paikallinen. Lopulta Ylikankaan väitöskirja vuonna 1967 käsitteli 1734 lain naimiskaaren valmistelua – aiheeseen hän oli kylläkin päätynyt pienen väärinkäsityksen kautta. Suomen Akatemiaan siirryttyään hän sai sitten itse valita tutkimusaiheensa.

Väkivaltaiset kiistat maan omistuksesta

Ensimmäinen Heikki Ylikankaan väkivalta-artikkeli (1971) käsitteli väkivaltarikollisuuden motivaatiopohjaa Suomessa 1500-luvulla. Hän käytti lähteenään 1500-luvun sakkoluetteloita. Kruunun tileihin merkittiin tuolloin tuomituista sakoista kuninkaalle maksettu kolmannes.

– Suurimmassa osassa sakkoluetteloiden tapauksista oli kyse väkivaltarikoksesta, usein seurauksenaan yksi mustelma. Hämmästelin, miksi ihmiset näkivät mustelman takia käräjille haastamisen vaivan eivätkä sopineet, kun tuomitut sakot eivät olleet suuria tuon ajan mittapuullakaan. Suurkäräjät saatettiin pitää jopa 50 kilometrin päässä ja mukaan oli otettava myös todistajat.

Luetteloista ei selvinnyt väkivallan motiivi. Sitä Ylikangas yritti selvittää tilastollisesti monella lailla, esimerkiksi katsomalla paljonko oli takaisinlyöjiä ja olivatko osapuolet samasta vai eri kylästä. Ensin hän arveli kyseessä olevan kunniakysymys mutta päätyi siihen, että tapaukset olivat oikeastaan siviilijuttuja, maariitoja.

– Löysin tapauksiakin, että näin oli ollut. Käräjille mentiin siis siviilijutun takia, mutta muistoksi jäi vain tappelu, sillä muusta ei mennyt sakkoa.

Ylikangas muistuttaa, että oikeushistorian tutkijan täytyy tarkastella myös käytäntöä eikä vain lakia. Esimerkiksi henkirikoksesta 1500-luvun lainsäädännössä todettiin, että jos kyseessä on tahallinen teko ja tekijä saadaan verekseltään kiinni, rangaistus on henki hengestä.

– Todellisuudessa kirveen alle joutuivat vain tappajat veljesten välisissä riidoissa. Kuolemanrangaistuksen sijaan ja vastoin lakia suvut ja perheet tekivät sopimuksen. Siinä määriteltiin, paljonko kuninkaalle pitää maksaa sakkoa ja paljonko omaisille maksetaan sakkorahana ja paljonko korvauksena. Kun sopimus oli tehty, asia vietiin käräjille kaikkien kuullen vahvistettavaksi, hän kertoo.

– Vahvat ja rikkaat suvut pääsivät siinä tietysti vähemmällä kuin köyhät. Silloin laki ei ollut heikomman turvana, kun kukaan ei sitä noudattanut.

Oikeuden toteutumista Ylikangas selvitti myös tarkastelemalla käräjiä istuvia lautakuntia. Niissä sama 12 miehen kokoonpano istui pitkään. Lautakunnan jäsenillä oli tilillään henkirikollisuutta enemmän kuin tavallisilla talonpojilla. Hän löysi jopa tapauksia, joissa lautakunnan jäsen oli tehnyt tapon ja tämä oli itse mukana asiaa käsittelemässä. Laissa oli tuolloin vain kaksi lautamiehen erottamisperustetta: syyllistyminen väärään valaan tai rajamerkkien siirtoon; tappamisesta ei mainittu mitään.

– Siinä yhteiskunnassa väkivallan käyttö oli "luvallista" oman maan puolustamisessa. Jos joku tuli korjaamaan viljelemääsi viljaa, sait ajaa sen väkivallalla pois ja jos toiselta meni henki, sitten meni.

Ylikankaan mukaan tilanne rauhoittui, kun maamittarit tulivat 1630-luvulla. He pystyivät laskemaan pinta-alan tarkemmin kuin talonpojat tangotusmenetelmällään. Väkivallan vähenemiseen vaikuttivat tosin muutkin syyt, esimerkiksi sodat. Miesmäärä väheni suuresti, kun suomalaisia otettiin vuodesta 1570 alkaen sotaväkeen.

– Tosin väkivallan kehitys 1600-luvulla on jäänyt meille tutkijoille pääosin epäselväksi, koska käytettävissä ei ole kunnon lähteitä. 1630-luvulla henkirikosasiat alettiin lähettää suoraan hovioikeuteen, mutta tutkimukselle arvokas hovioikeusarkisto on palanut.

Henkirikollisuuden tutkimuksen kannalta merkittävää on väestötabellien käyttöönotto vuonna 1749. Niihin on merkitty myös henkirikokset. Tiedoissa on puutteita, mutta vertailu on mahdollista: Suomessa väkivalta koko ajan nousi ja Ruotsissa laski. Ylikangas löytää syyksi 1700-luvun puolivälissä käynnistyneen isojaon ja myöhemmin toteutetun uusjaon. Se tarkoitti kyläasutuksen hajoamista, jolla oli vaikutuksensa myös väkivallan käyttöön.

Puukkojunkkarien väkivallan kausi

Toinen suuri historioitsija Heikki Ylikankaan väkivaltateema on 1800-luvun puukkojunkkari-ilmiö ja Etelä-Pohjanmaan henkirikollisuus. Hänellä oli aineistonaan noin 250 tapausta ja yli 500 syytettyä. Aiheesta hän julkaisi yleisökirjan Härmän häjyt ja Kauhavan herra vuonna 1974 ja teoksen Väkivaltarikollisuus Etelä-Pohjanmaalla 1700-luvun lopusta 1820-luvulle vuonna 1976. Puukkojunkkarit eli häjyt rellestivät isoina joukkoina muutamien pitäjien alueella ja aiheuttivat pelkoa ja tuottivat melkoisen piikin henkirikostilastoihin.

– Puukkojunkkarit olivat talollisten nuorempia poikia, joista tuli renkimiehiä vanhemman veljen taloon tai he saivat torpan. Etelä-Pohjanmaalla aleneva säätykierto koettiin suurena häpeänä, koska siellä oli vallalla ajatus, että jokainen on oman onnensa seppä ja voi menestyä. Pohjanmaalla kun oli tervanpolton ansiosta ensimmäisenä Suomessa siirrytty varhaiskapitalistiseen markkinataloussysteemiin. Kaikille menestyminen ei kuitenkaan ollut mahdollista ja he jäivät yhteisössä syrjään, Ylikangas kertoo.

– Toinen syy ilmiöön oli heikko laki. Laki vaati joko kahden silminnäkijätodistajan langettavan lausunnon tai tekijän tunnustuksen. Puukkojunkkarit eivät tietenkään koskaan tunnustaneet ja kukaan ei tohtinut todistaa heitä vastaan koston pelossa. Näin henkirikoksista jäi selvittämättä yli 40 prosenttia ja rangaistuksena oli ainoastaan tutkintavankeus.

Pohjanmaan väkivaltarikollisuus alkoi nopeasti laskea, kun alettiin perustaa nuorisoseuroja ja rautatie tuli 1883 ja ihmiset pääsivät muuttamaan Amerikkaan, Ylikangas kertoo. Puukkoa heiluttaneet ikäpolvet kylläkin jatkoivat rettelöintiä, mutta nousevat ikäluokat eivät enää omaksuneet väkivaltaista elämäntapaa. Nykyään Etelä- Pohjanmaa on rauhallisimpia kolkkia Suomessa.

Runsaan väkivallan käytön selitys

Henkirikollisuuden taso Suomessa on laskenut Ylikankaan tutkimista vuosisadoista ja nykyään taso on alle kaksi henkirikoksen uhria 100 000 asukasta kohden vuodessa. Länsi-Eurooppaan verrattuna Suomi on kuitenkin edelleen väkivaltainen maa. Väkivallan painopiste on Itä- ja Pohjois-Suomessa, jossa uhrit ja tekijät ovat tosin vähän vanhempia kuin yleensä väkivaltarikollisuudessa ja alkoholi liittyy vahvasti tekoon.

– Henkirikollisuuden ehkäisykeinoista en osaa sanoa muuta kuin että tilanne näyttää huonolta, jos ihmiset jäävät Itä- ja Pohjois-Suomeen työttöminä; joko pitäisi suosia muuttoliikettä tai saada ihmisille kotiseudullaan töitä. Nykyään myös monissa kaupunkien lähiöissä väkivaltaluvut ovat kohonneet sen takia, että kyseessä on periaatteessa sama vähiten koulutettu ja työttömäksi joutunut väestönosa, jolla on heikommat mahdollisuudet yhteiskunnassa. Tarvitaan pitkän tähtäimen toimenpiteitä kuten koulutusta. Jos katsotaan 1800-lukun puukkojunkkarikauttakin, tappajissa ei ollut juuri ketään ylempiin sosiaaliluokkiin ja virkamiehistöön kuuluvaa.

Suomen muihin Pohjoismaihin verrattuna synkkiä henkirikoslukuja on selitetty monin tavoin, jopa arktisella hysterialla. Ylikangas pitää yhtenä parhaimpana selityksenä sitä, että Suomi on ollut väkevän viinan aluetta. Toinen hyvä selitys on "metsä".

– Meillä on ollut toisenlainen asutus kuin kyläkeskeisissä Norjassa ja Ruotsissa; yksinäistalomalli on ollut suhteellisen yleinen vain Suomessa. Voi sanoa, että kyse on Toukolan kylä ja Impivaara -syndroomasta, juuri sen tyyppisin seurauksin kuin Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä on kuvattu. Kun olet eristäytyneenä metsäisessä ympäristössä, tunnet vähän arkuutta, kun pitää mennä väkirikkaaseen kylään. Siihen arkuuteen helposti ottaa viinaa rohkaisuksi, mutta sitä tulee vain otettua liikaa. Toinen harvaanasutun sosiaalisen isolaation seuraus on, ettet pysty puolustamaan itseäsi verbaalisesti vaan turvaudut helposti ruumiin kieleen, Ylikangas pohtii.

– Alkoholikin sopii selitykseen aika hyvin. Suomi on ollut väkevän viinan aluetta ja kotipolttoista juotiin 1860-luvulle asti. Myöhemmin kieltolain aikaan väkivalta Suomessa oli niin mieletöntä, että vastaavia lukuja pitää etsiä Amerikan suurkaupungeista, joissa kyse oli ammattirikollisten toiminnasta. Suomessa puolestaan oli kyse kaupungistumista; vihdoinkin metsistä tultiin ihmisten ilmoille ja sosiaalinen ongelma oli käsin kosketeltava. Kieltolain aikaan viina oli halpaa ja sitä oli hyvin saatavissa, ja näin tultiin hyvin murheellisiin lukuihin.

Historian tutkimuksen merkitys

Emeritusprofessori Heikki Ylikangas kehottaa kriminologeja tutkimaan myös entisaikojen rikollisuutta, koska rikollisuudessa on monia säännönmukaisuuksia. Esimerkiksi henkirikokseen johtavia syitä on melko rajattu määrä.

– Jos katsotaan pitkällä aikavälillä väkivaltarikollisuutta, niin pääsääntöisesti silloin kun se lisääntyy, se lisääntyy nuorten ikäluokkien keskuudessa ja silloin kun väkivalta vähentyy, se vähentyy samassa ryhmässä. Minusta kriminologien pitäisi tuntea historiaa ja suurten muutosten syitä. Jos katsotaan vain nykyaikaa, ei ymmärretä, mitkä tekijät vähentävät väkivaltaa ja mitkä lisäävät.

Jos Ylikankaan oli aluksi vaikea päästä tutkimaan rikollisuutta, nykyään se on suosittu historian tutkimusaihe. Hän kertoo, että Suomessa kansallinen historiankirjoitus väistyi sodan jälkeen ja tilalle alkoi tulla talous- ja sosiaalihistoriaa, jonka yksi lohko on rikollisuus. Näin tapahtui muissakin maissa, mutta Suomessa sosiaalihistoriallisten käyttö korostui, koska tärkeitä poliittisia lähteitä ei paljon ole ollut olemassa ennen itsenäistymistä 1917.

Myös juristien on tärkeä tuntea historiaa. Oikeushistorian professorina oikeustieteellisessä tiedekunnassa Ylikangas lähes ensi töikseen kirjoitti kurssikirjan Miksi oikeus muuttuu, koska aiemmin käytetty kurssimateriaali ei tarjonnut selityksiä muutoksiin vaan tyytyi toteamaan, että laki oli tullut vanhaksi.

– Jos puhutaan vain voimassaolevasta oikeudesta, niin sanotusta positiivisesta oikeudesta, silloin jää vähän pimentoon se, miksi lainsäädäntöä muutetaan. Minusta juristikoulutuksessa on aika olennaista, että opiskelijat saavat käsityksen siitä, että laki on ilmaus yhteiskuntaryhmien suhteesta. Useimpien tärkeimpien lakien sisältö on kompromissi eri poliittisten puolueiden ja eturyhmien ajamista asioista. Historioitsijalle on kiinnostavaa katsoa, miten laki on sidoksissa yhteiskunnan kehitykseen.

 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |