Sakari Melander

Kriminalisoinnit yhteiskuntakehityksen vietävänä

Yhteiskunnan mukana muuttuvat rikossäännökset

Rangaistavaksi säädetyn käyttäytymisen ala vaihtelee yhteiskunnan kehityksen mukaan. Rikoslainsäädännön "kovaa ydintä", esimerkiksi henki- ja väkivaltarikoksia koskevaa lainsäädäntöä on ollut kulloisestakin yhteiskuntakehityksestä riippumatta. Rangaistavaksi säädetyt teot sisältävät kuitenkin monenlaisia muitakin tekoja, joiden painotukset ovat aikojen saatossa vaihdelleet. Nils Jareborg on osuvasti todennut, että kriminalisoinneilla on selvästi arvoja ilmaiseva tarkoitus. Rangaistavaksi säädetyt teot muodostavat sosiaalis-moraalisen syntilistan, luettelon yhteiskunnallisesti sanktioiduista eettisistä vaatimuksista.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on lyhyesti tarkastella Suomen rikoslainsäädännön kehitystä ja kehityslinjoja rangaistavan käyttäytymisen kehityksen valossa. Tarkastelun kohteena ovat rikosoikeudelliset säännökset vuodesta 1889 tähän päivään. Tarkastelun kohteeksi on valittu tiettyjä rikoslain erityisen osan kokonaisuuksia eikä tarkastelun voi mitenkään sanoa olevan kattavaa.

Vuoden 1889 rikoslaki, rikoslain kokonaisuudistus ja yhteiskuntakehitys

Vuoden 1889 rikoslain valmistelun aikana suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtui merkittäviä muutoksia. Esimerkiksi talouselämää vapautettiin sitä koskevasta sääntelystä, elinkeinovapaus toteutettiin ja ammattikuntalaitos lakkautettiin. Nämä muutokset heijastuivat vuoden 1889 rikoslain sisältöön esimerkiksi siten, että taloudellista vaihdantaa suojattiin entistä tehokkaammin vuoden 1889 rikoslaissa. Rikoslakia täydennettiin tuolloin esimerkiksi konkurssirikoksia koskevalla sääntelyllä (vuoden 1889 rikoslain 39 luku).

Taloudellisen vaihdannan suojan vahvistamisen ohella vuoden 1889 rikoslaki oli vahvasti maatalousyhteiskunnan rikoslaki. Vuoden 1889 rikoslain 33 luku sisälsi useita säännöksiä luvattomasta viljelyksestä, metsästyksestä ja kalastuksesta. Rangaistavaa oli muun muassa puun tai puuryhmän vahingoittaminen ja elukoiden päästäminen luvatta syötölle toisen tiluksille.

Taloudellista toimintaa koskevien rikossäännösten vanhentuneisuus oli keskeisellä sijalla myös rikoslain kokonaisuudistuksessa. Yleisesti rikoslain kokonaisuudistuksen keskeisenä tavoitteena oli rangaistavuuden kokonaisvaltainen uudelleenarviointi. Ensimmäisessä vaiheessa 1980- ja 1990-luvuilla uudistettiin taloudellista toimintaa koskevaa rikosoikeudellista sääntelyä, koska sen katsottiin olevan eniten uudistamisen tarpeessa.

Maatalouteen, metsästykseen ja kalastukseen liittyen rikoslakiin edelleen jäi luvatonta pyyntiä koskeva säännös. Maa- ja metsätalouteen liittyvistä erityiskriminalisoinneista sen sijaan pitkälti luovuttiin. Aiemmin erityiskriminalisointien nojalla rangaistavaksi säädetyt teot ovat nykyisin rangaistavia lähinnä varkaus-, kavallus- ja vahingontekorikoksina.

Selkeästi yhteiskuntakehityksen seurauksena vahvennetun rikosoikeudellisen suojan kohteiksi valikoituneita alueita ovat työ- ja ympäristörikokset. Molempia alueita koskeva rikosoikeudellinen suoja vahvistui merkittävästi rikoslain kokonaisuudistuksen aikana. Tällä hetkellä ne ovat vakiintuneita rikosoikeuden osa-alueina, vaikka erityisesti ympäristön suojaamisesta rikosoikeuden keinoin käytiin 1970- ja -80-luvuilla keskustelua.

Asuntoon hiipiminen, pilasoitot ja viestintärauha

Vuoden 1889 rikoslaki sisälsi kotirauhan rikkomista koskevan säännöksen. Kotirauha onkin yksi perinteisistä rikosoikeudellisen järjestelmän suojaamista oikeushyvistä. Alkuperäinen kotirauhan rikkomista koskenut vuoden 1889 rikoslain 24 luvun 1 § koski oikeudetonta tunkeutumista toisen asuntoon tai ilman otollista aihetta tehtyä asuntoon hiipimistä tai kätkeytymistä.

Sääntelyä täsmennettiin jonkin verran 1930-luvulla. Tuolloin rikoslakiin lisättiin uusi säännös, joka koski meluamista ja puhelinsoiton aiheuttamista. Puhelinsoittojen osalta kysymys oli ennen muuta niin sanottuihin pilasoittoihin liittyvästä yhteiskunnallisesta ongelmasta. Suomen Puhelinlaitosten Liitto oli valtioneuvostolle jättämässään kirjelmässä ilmoittanut, että ilkeämieliset henkilöt yksinomaan muita häiritäkseen ovat aiheuttaneet näille puhelinsoittoja. Samalla katsottiin perustelluksi säätää muunlainen meluamalla toteutettu kotirauhan rikkominen rangaistavaksi (HE 45/1934 vp, s. 1). Rangaistavaksi säädettiin ilkeydestä tai vallattomuudesta räikein äänin tahi muutoin meluamalla toteutettu toisen kotirauhan häiritseminen taikka puhelinsoiton aiheuttaminen, jonka ilmeisenä tarkoituksena on toisen häiritseminen.

Sääntelyä uudistettiin rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä, mutta 2000-luvulle tultaessa jouduttiin jälleen uuden tilanteen eteen, kun moderni viestintäteknologia ei enää istunut ongelmitta kotirauhasääntelyyn. Ongelmia synnytti tekstiviestien lähettäminen, jonka ei katsottu tapauksessa KKO 2008:86 täyttävän kotirauhan rikkomisen tunnusmerkistöä. Asia johti pikaiseen lainsäädännön korjaustoimenpiteeseen (685/2009). Tämän jälkeen vielä erotettiin viestintärauhan rikkomista koskeva sääntely kotirauhan rikkomista koskevasta sääntelystä (879/2013). Tavoitteena oli vastata paremmin teknologian kehityksen muuttamaan todellisuuteen.

Koronkiskonta ja pikavipit

Sopimussuhteisiin liittyvät moitittavat käytännöt ovat olleet useasti myös rikosoikeudellisen kiinnostuksen kohteena. Koronkiskonta oli rangaistavaa jo vuoden 1889 rikoslaissa. Vuonna 1920 koronkiskontaa koskevaa rikosoikeudellista sääntelyä ankaroitettiin, koska aiemmat korkokannan rajoitukset poistettiin ja korkokanta laskettiin vapaaksi. Tämä edellytti asiaa koskevan hallituksen esityksen mukaan (HE 8/1920 vp, s. 1/II) siitä huolehtimista, että koronkiskomista tehokkaasti estetään saattamalla sen harjoittajat ankaraan rangaistukseen. Koronkiskontaa koskevan rikossäännöksen alaa laajennettiin ja siitä säädettyä rangaistusasteikkoa korotettiin.

Kiskontaa koskevaa sääntelyä muutettiin viimeksi vuonna 2010 (845/2009), kun kiskontaa koskevan rikoslain 36 luvun 6 §:n sanamuotoa täsmennettiin vastaamaan paremmin tilannetta, jossa luottotuotetta tarjoavat muut kuin julkisen valvonnan alaiset rahalaitokset. Käytännössä kysymys oli niin sanottuja pikaluottoja tarjoavien yritysten toiminnan yleistymisestä seuranneesta uudistuksesta.

Luvattomasta sekaantumisesta seksuaalirikoksiin

Seksuaalirikoksia koskevat säännökset ovat vuodesta 1889 muuttuneet varsin paljon. Vuoden 1889 rikoslaki sisälsi useita säännöksiä "luvattomasta sekaannuksesta ja muusta haureudesta". Näissä rikoksissa oli kysymys lähinnä siveellisyysrikoksista. Usean tuolloisen siveellisyysrikosta koskevan säännöksen taustalla oli varsin moralistinen käsitys vaikuttaa ihmisten seksuaaliseen käyttäytymiseen. Muun muassa salavuoteus eli naimattoman miehen ja naimattoman naisen välinen makaaminen oli rangaistavaa. Rangaistusta ei kuitenkaan tuomittu, jos salavuoteutta keskenään pitäneet menivät keskenään avioliittoon. Salavuoteutta koskeva kriminalisointi kumottiin vasta vuonna 1948 avioliittolakia koskevan uudistuksen yhteydessä. Esityksessä tosin todettiin, että salavuoteutta koskevaa kriminalisointia oli muutenkin pidettävä vanhentuneena (HE 121/1947 vp, s. 12/II).

Samaa sukupuolta olevien henkilöiden väliseen sukupuoliseen käyttäytymiseen rikoslainsäädännöllä on pyritty vaikuttamaan varsin pitkään. Vuoden 1889 rikoslaissa haureuden harjoittaminen samaa sukupuolta olevan kanssa oli rangaistavaksi säädetty teko, josta voitiin tuomita enintään kahden vuoden vankeuteen. Tämä "luonnoton haureus" oli kriminalisoitu samassa säännöksessä kuin eläimeen sekaantuminen.

Samaa sukupuolta olevien väliset sukupuolisuhteet dekriminalisoitiin vuonna 1971. Esityksen eduskuntakäsittelyn yhteydessä lakiin kuitenkin sisällytettiin vielä säännös julkisesta kehottamisesta samaa sukupuolta olevien haureuteen. Säännöstä perusteltiin sillä, että sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta on tarkoituksenmukaista pyrkiä ohjaamaan kehitystä heteroseksuaaliseen suuntaan siinä vaiheessa, kun siihen vielä voidaan vaikuttaa (LaVM 11/1970 vp, s. 6/I). Säännös kumottiin vasta vuonna 1999 rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä.

Vuoden 1889 rikoslaissa raiskaus ymmärrettiin vapauteen kohdistuvana rikoksena. Asiaa koskeva sääntely sisältyi tuolloin rikoksia toisen vapautta vastaan koskeneeseen rikoslain 25 lukuun. Vuonna 1971 sääntely siirrettiin siveellisyysrikoksia koskevaan rikoslain 20 lukuun ja raiskausrikoksen suojelukohteeksi käsitettiin pikemmin seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Vuoden 1971 seksuaalirikoksia koskevan uudistuksen yleisempänä tavoitteena oli nimenomaan näitä rikoksia koskevan sääntelyn erottaminen moraalikäsityksistä. Uudistusesityksessä nimenomaisesti todettiin, että rangaistussäännöksillä ei voida menestyksellisesti ohjata sukupuolista käyttäytymistä ja että rikoslainsäädäntö ei ole tarkoituksenmukainen tapa sukupuolimoraalin ylläpitämiseksi (HE 52/1970 vp, s. 1/II).

Seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön demoralisoinnissa ei kuitenkaan täysin onnistuttu, mitä jo edellä oleva samaa sukupuolta olevien suhteita koskeva tarkastelu osoittaa. Lisäksi on huomattava, että vielä vuonna 1971 raiskaussääntely koski vain avioliiton ulkopuolella tapahtuvaa sukupuoliyhteyteen pakottamista. Vuoden 1889 rikoslain seksuaalirikoksia koskevat säännökset pohjautuivat ajatukseen, että sukupuolielämä kuului vain avioliittoon ja että aviopuolisoilla oli siihen velvollisuus. Tällä näkemyksellä oli vahva kytkös tuolloin vallinneisiin uskonnollisiin näkemyksiin. On sinänsä mielenkiintoista, että vielä 1970-luvulle tultaessa valmiutta näiden näkemysten muuttamiseen ei kaikilta osin ollut. Suomessa avioliitossa tapahtunut raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994.

Raiskausrikosta koskeva sääntely on myös viime vuosina ollut vilkkaan keskustelun kohteena. 2000-luvulle tultaessa kansainvälinen kehitys on alkanut vaikuttaa myös seksuaalirikoksia koskevaan sääntelyyn. Raiskausrikoksen osalta keskeistä on ollut keskustelu siitä, tulisiko säännöksen pohjautua pakottamiseen vai suostumuksen puuttumiseen perustuvaan tunnusmerkistömalliin. On esimerkiksi katsottu, että raiskausta koskevan säännöksen muotoilu siten, että se pohjautuisi suostumuksen puuttumiseen, korostaisi raiskausrikoksen luonnetta seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja ihmisoikeuksien loukkauksena (PeVL 6/2014 vp, s. 5/II).

Jumalanpilkkaa vai ei?

Oma kysymyksensä on ollut uskonnon asema rikoslaissa. Vuoden 1889 rikoslaki sisälsi kokonaisen uskontorikoksia koskevan luvun (vuoden 1889 rikoslain 10 luku). Luku uudistettiin vuonna 1970, mutta se sisälsi edelleen useita uskonrauhaa koskevia rikossäännöksiä. Luvun uudistamista koskeneessa hallituksen esityksessä (HE 52/1970 vp) tarkasteltiin mielenkiintoisella tavalla uskonrauhaa koskevien rikosten suojeluobjektia ja todettiin kysymyksen olleen kiistanalainen jo vuoden 1889 rikoslakia valmisteltaessa. On katsottu, että vuoden 1889 rikoslaissa omaksuttiin silloisissa oloissa varsin uudenaikainen näkemys, kun uskontorikosten tarkoituksena oli suojata kansalaisten uskonnollisia tunteita (ks. HE 6/1997 vp, s. 127). Huomattava on myös, että osa tuolloisista säännöksistä suojasi laajemmin Suomessa tunnustettuja, luvallisia tai suvaittuja uskontokuntia.

Uskontoon liittyvien rikosoikeudellisten säännösten tarpeellisuus ajankohtaistui mielenkiintoisella tavalla rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä vuonna 1997. Hallitus katsoi tuolloin, että Jumala tai muiden uskontojen vastaavat eivät tarvitse rikoslain tarkoittamaa suojelua, minkä vuoksi erillistä jumalanpilkkaa koskevaa säännöstä ei rikoslakiin ehdotettu. Esitys muuttui kuitenkin eduskuntakäsittelyssä siten, että jumalanpilkka lisättiin uskonrauhan rikkomista koskevaan säännökseen suuren valiokunnan mietinnöllä (SuVM 2/1998 vp). Esityksen eduskuntakäsittely tältä osin osoitti, että kysymys uskonnon ja rikosoikeuden suhteesta on poliittisesti herkkä asia. Sittemmin eurooppalainen kehitys on johtanut kohti jumalanpilkan dekriminalisointia. Suomessa näin ei toistaiseksi ole tapahtunut.

Lopuksi

Edellä esitettyjen hajanaisten esimerkkien tarkoituksena on ollut osoittaa, että rikoslaissa rangaistavaksi säädettyjen tekojen sisältö on vaihdellut varsin paljon kulloistakin yhteiskuntakehitystä seuraten. Rikoslain kova ydin, ennen muuta henki- ja väkivaltarikoksia koskeva sääntely, on pysynyt suhteellisen samansisältöisenä, mutta jo esimerkiksi seksuaalirikoksia koskeva sääntely on muuttunut tavoitteeltaan ja sisällöltään melkoisesti. Myös monella muulla alueella yhteiskuntakehitys on merkittävästi vaikuttanut rikosoikeudellisen sääntelyn sisältöön. Tulevaisuudessa tämä vaikutus varmasti myös jatkuu.

Kirjoittaja on rikosoikeuden apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.

 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |