Matti Laine

Italialainen ja ranskalainen koulu

Kriminologia-palstalla aiheena on kriminologisen ajattelun alkuperä.

Joskus kuulee mainittavan, miten vanhojen ja historiallisten kriminologisten teorioiden ja näkemysten opiskelu on turhaa. Olivathan ne niin monella tapaa väärässä. Siksi tulisi keskittyä vain uuteen tietoon; siihen, jonka mukaan (taas kerran) ratkaisu rikollisuuden ongelmaan on löydetty. Mutta kun sanomme, ettei yhteiskuntaa voi ymmärtää tutustumatta sen historiaan, niin sama koskee myös tieteenaloja. Meillä on oltava "kulttuurinen lukutaito", johon sisältyy mm. kriminologisen ajattelun alkuperän tuntemus.

Kriminologisen ajattelun historia esitetään oppikirjoissa usein aika samanlaisen kaavan tai kronologisen järjestyksen mukaan. Ainakin näin tehdään anglosaksisen kielialueen maissa. Ensin on usein muutama viittaus antiikin ajattelijoihin, joista edetään melko nopeasti valistusajan klassiseen koulukuntaan (Cesare Beccaria ja Jeremy Bentham). Tällöin puhutaan usein virheellisesti kriminologian klassisesta koulukunnasta, vaikka kyse oli ennen muuta rikosoikeuden ja rangaistusfilosofian koulukunnasta.

Sitten edetäänkin kriminaaliantropologiaan ja siihen liittyviin 1800-luvun puolenvälin jälkeisiin biologisiin teorioihin eli ns. italialaiseen, positivistiseen koulukuntaan (Cesare Lombroso, Raffaele Garofalo, Enrico Ferri). Tämän jälkeen saattaa tulla lyhyt viittaus psykologisiin teorioihin, mm. freudilaisuuteen, mutta useimmiten hypätään suoraan sosiologiaan ja erityisesti ns. Chicagon koulukuntaan. Ja sinne saatetaan myös jämähtää pysyvästi.

XXX

Kyseisessä kronologiassa ei ole sinänsä mitään väärin, itsekin olen sitä hyödyntänyt. Mutta yksinkertaistetun ja vivahteettoman kuvan se antaa. Saatetaan esimerkiksi unohtaa, että biologisia näkemyksiä esitettiin jo ennen italialaista koulua. Näin tekivät mm. frenologit 1700- ja 1800-lukujen taitteessa (kallonmuodot, aivojen ominaisuuselimet yms.). Heitä voidaan pitää jopa biososiaalisen kriminologian pioneereina.

Cesare Lombroso kumppaneineen sai vaikutteita Charles Darwinin evoluutioteoriasta, vaikka kysymys oli suurelta osin väärinymmärryksistä. Tästä tuli myös senaikainen tieteenalan nimi: kriminaaliantropologia. Rikollisuus johtui atavistisista taantumista ihmisen kehityksessä. Alun perin Lombroso lähti siitä, että rikollisuus on synnynnäistä ja rikolliset muodostavat eräänlaisen alalajin, mikä näkyy myös heidän fyysisessä muodossaan: alimittaiset tai ylisuuret aivot, matalaotsaisuus, korkeat poskipäät, pitkät kädet, karvaiset raajat, tuuheat kulmakarvat, vääntyneet nenät ja vetäytyvät leuat. Tutkittuaan maantierosvon kallonmuotoa Lombroso valaistui:

Nähtyäni tuon kallon, tunsin yhtäkkiä näkeväni – kuin tasangon leimuavan taivaan alla – rikollisen luonteen ongelman – atavistisen olennon, joka uusintaa persoonassaan primitiivisen ihmisyyden ja alempien eläinlajien verenhimoiset vaistot.

Kun näin oli, vapaan tahdon ajatus oli virheellinen ja rangaistuksetkin tuli määrätä ensisijaisesti rikollisen persoonan, ei hänen tekonsa mukaan.

XXX

Oppikirjoista voi saada kuvan, että lombrosolainen ajattelu vallitsi kaikkialla läntisessä maailmassa ja että siitä oli konsensus olemassa. Usein esitetään, että vakavampi kritiikki alkoi vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen (tai hieman sitä ennen, Charles Goring 1913). Mutta oli olemassa usein unohdettu ryhmä, ranskalaiset, jotka esittivät merkittävimmän haasteen italialaisille. Vuonna 1885, kun "scuola positiva" oli vahvimmillaan, järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen kriminaaliantropologian kongressi Roomassa. Tuossa kongressissa heterogeeninen ryhmä ranskalaisia oppineita nosti esiin voimakkaan kritiikin italialaisia vastaan. Yksi ryhmän jäsenistä, Paul Tripinad keksikin muutamaa vuotta myöhemmin uuden tieteenalan nimityksen, kriminologian, haluten näin erottautua kriminaaliantropologiasta. Monet ryhmän jäsenistä olivat alun perin innostuneet Lombroson ajatuksista ja ryhmittyneet alan julkaisun "Les Archives de l’anthropologie criminelle" ympärille, mutta ryhtyivät myöhemmin kriitikoiksi. Yksi merkittävimpiä hahmoja oli em. lehden toimittaja Alexandre Lacassagne, joka tosin oli taustaltaan biologi, mutta joka halusi korostaa sosiaalisten ympäristötekijöiden merkitystä rikollisuudessa. Tätä oppositioryhmää kutsuttiinkin sen vuoksi usein "ranskalaiseksi ympäristökoulukunnaksi". Lacassagne ei kuitenkaan unohtanut kokonaan biologista koulutustaan todetessaan:

Sosiaalinen ympäristö on lämpötila, jossa rikollisuus lisääntyy; rikollinen on mikrobi, elementti, jolla ei ole mitään merkitystä ennen kuin se kohtaa nesteen, jonka se saa käymään.

Hän lienee ollut myös ensimmäinen, joka käytti sanontaa: yhteiskunnissa on sellainen rikollisuus, jonka ne ansaitsevat. Myös Lombroson tutkimusmetodologiaan kohdistettiin kritiikkiä. Hänen antropometriset mittauksensa todettiin epätieteellisiksi ja hyödyttömiksi, koska minkäänlaista verrokki- tai kontrolliryhmää ei ollut käytetty. Lombroso ei mitannut ei-rikollisten kallonmuotoja ja ruumiinrakenteita.

Ranskalaisen koulun taustalla vaikutti myös Jean Babtiste Lamarckin (1744–1829) ajatuksiin pohjautuva ns. uuslamarckilainen koulukunta, jonka ajatukset olivat muotia kolmannen tasavallan Ranskassa. Lamarckin evoluutioteoria lähti ajatuksesta, jonka mukaan yksilön elämänsä aikana hankkimat piirteet ja ominaisuudet voivat siirtyä biologisesti hänen jälkeläisilleen. Tällöin esimerkiksi vanhempien eläminen huonoissa olosuhteissa ja sairauksien keskellä voi siirtää lapsiin piirteitä ja tuottaa ilmiöitä, joita mm Lombroso on kuvannut. Jean de Lanessan oli lääkäri ja uuslamarckilainen kasvitieteilijä, joka katsoi että biologisten piirteiden lisäksi myös kulttuuriset piirteet voivat siirtyä. Todetessaan, miten "epänormaalia käyttäytymistä ilmenee kun kehittynyt kulttuurinen järjestys murtuu ja yksilöä ei pystytä sosiaalistamaan", hän toi esimuodossaan ajatuksen, jonka myöhemmin Émile Durkheim kiteytti anomia-käsitteen avulla itsemurhatutkimuksessaan.

Tunnetuin ranskalaisen ryhmän jäsenistä lienee Gabriel Tarde, taustakoulutukseltaan juristi. Hän keräsi yhteen suuren määrän aineistoja ja tutkimuksia osoittaakseen, ettei ollut mitään todisteita atavististen tai synnynnäisten rikollisten olemassaololle. Hän ei silti hylännyt yksilöllisen valinnan mahdollisuutta, eikä vajonnut ahtaaseen sosiaaliseen determinismiin. Tarde toi vakuuttavasti esiin vielä nykyisinkin usein unohdetun seikan. Rikosten ja rikollisten määrän maantieteellinen vaihtelu ei voi johtua synnynnäisten rikollisten epätasaisesta keskittymisestä maantieteellisiin yksikköihin, vaan sen täytyy johtua sosiaalisten olosuhteiden vaihtelusta. Tarde esitteli myös ajatuksia siitä, miten rikollisuus ja siihen liittyvät asenteet opitaan usein muiden seurassa. Hänen "oppimislakinsa" muodostivat perustaa myöhemmälle Edwin Sutherlandin differentiaalinen assosiaatio-teorialle.

XXX

Ranskalaisten kritiikki vaikutti, italialaiset perääntyivät. Vuonna 1899 itse Lombroso myönsi lausunnossaan, että jokaisen rikoksen taustalla on syiden monimuotoisuus, syiden jotka kietoutuvat toisiinsa ja yhteen. Ferri edusti pitkään ajatusta, että rikollisuus johtuu niin yksilöllisistä kuin sosiaalisistakin syistä. Hän ehdottikin tieteenalan nimeksi "kriminaalisosiologiaa". Mutta vapaan tahdon ajatusta hän lienee vastustanut loppuun saakka.

Kriminologian kodiksi tuli sosiologia, erityisen vahvasti Yhdysvalloissa. Monet ajattelivat, että Lombroson murskaamisen kautta pääsimme vihdoin eroon biologiasta kriminologian piirissä. Ja lamarckismikin hylättiin epätieteellisenä. Mutta, voi harmi, molemmat palasivat. Joidenkin mielestä biososiaalinen paradigma on nousemassa vallitsevaksi kriminologian piirissä. Ja epigeneettinen periytyminen tuo esiin geenien itsesääntelyn ja ainakin joissain olosuhteissa tiettyjen hankittujen piirteiden siirtymisen.

Mutta sosiologia ei hevin luovuta. Anthony Giddensin maineikkaasta sosiologian oppikirjasta on vuonna 2013 julkaistu uusi, seitsemäs laitos. Siinä esitellään myös poikkeavuuteen ja rikollisuuteen liittyvää tutkimusta ja teorianmuodostusta (s. 917-966). Teos tietenkin keskittyy sosiologiaan, mutta tuon osuuden johdannossa halutaan esitellä myös biologisia tutkimuksia. Lombroso tietenkin mainitaan, mutta sen jälkeen uusimpana tutkimuksena mainitaan William Sheldonin nuorisorikollisuustutkimus vuodelta 1949! On esitetty epäily, että jotkut sosiologit haluavat olla militantisti ja tietoisesti valistumattomia biologiasta ja siihen liittyvästä uudemmasta tutkimuksesta.

LÄHTEITÄ:
Shichor, David: The French-Italian Controversy: A Neglected Historical Topic in Criminological Literacy. Journal of Criminal Justice Education 21 (2010):3, 211-228.

Rafter, Nicole: The Unrepentant Horse-Slasher: Moral Insanity and the Origins of Criminological Thought. Criminology 42 (2004):4, 979–1008.

Giddens, Anthony & Sutton, Philip W.: Sociology. 7th Edition. Cambridge: Polity Press, 2013.

 
Julkaistu 11.12.2015
Sivun alkuun |