Matti Laine

Maconochien herrasmiehet

Kriminologia-palstalla on aiheena asteittaisen vapautumisen käsitteen historia.

Jo muutaman vuoden ajan Suomen vankeinhoitoon liittyvässä tavoitteenasettelussa on ollut näkyvästi esillä käsite "asteittainen vapautuminen". Sinänsä keskustelu ei ole ollut uutta; aiemminkin on usein viitattu siihen, miten vaikeaa voi olla sopeutua vapauteen suoraan hyvin suljetuista oloista. Mutta nyt tuota asteittaisuutta pyritään luomaan entistä systemaattisemmin.

Keksintö ei ole uusi. Sitä on kehitelty vähintään 180 vuoden ajan. Eronnut merikapteeni Alexander Maconochie oli tämän ajatuksen pioneeri. Hän tarkasti Australian rangaistussiirtoloita 1830-luvun lopulla ja 1840 hänet nimitettiin Norfolkin rangaistussiirtolan johtajaksi, jossa tehtävässä hän käytännössä toteutti ajatuksiaan. Lähtökohtana oli näkemys, jonka mukaan määräaikaiset vankeusrangaistukset demoralisoivat vangin ja tekevät hänestä laiskan. Vangit vain odottavat vapautumistaan. Tämän tilalle hän vaati, että tuomion tulisi olla ei-määräaikainen ("ei aikaa, vaan urakka"). Vanki voisi itse hankkia vapautensa kovalla työllä ja hyvällä käytöksellä. Maconochie itse kuvasi asian näin (Morris 2002, 178):

Kun ihmisellä itsellään on oman vankilansa avaimet, hän taipuu pian itse sovittamaan niitä lukkoon.

Vankeustuomiossa tuli kertoa minimiaika, mutta ei suoritettavaa maksimiaikaa. Se riippui vangista itsestään.1 Vankeusrangaistuksen päätehtäväksi tuli asettaa vangin parantaminen, vaikka pelote- ja sovitustehtävää ei aivan kokonaan hylätty. On mahdollista, että Maconochie sai vaikutteita 1800-luvun alussa vaikuttaneilta frenologeilta, jotka kallonmuoto- ja aivorakenneteorioistaan huolimatta uskoivat rikoksentekijöiden muuttumisen mahdollisuuteen. Ratkaisuksi tähän muuttamiseen Maconochie kehitti merkkijärjestelmän, jonka avulla progressio, asteittainen eteneminen, voitiin toteuttaa. Merkkejä vangit ansaitsivat ahkeralla työllä ja hyvällä käytöksellä. Esimerkiksi seitsemän vuoden tuomio päättyi, kun vanki oli kerännyt 6000 merkkiä. Merkkejä oli mahdollista myös käyttää mm. ruoan ja tupakan hankintaan, tällöin kuitenkin vapautuminen siirtyi. Maconochien järjestelmään kuului myös, että kurinpitorikkomuksista vangit saivat "sakkoja" eli heidän keräämiään merkkejä vähennettiin. Tämän avulla voitiin perinteistä ruumiillista kuritusta vähentää.

Luodussa vankeinhoitojärjestelmässä oli kaksi vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa katsottiin vielä menneisyyteen ja sovitettiin pahaa tekoa. Tässä käytettiin yksinäisyyteen sulkemista ja jopa ruumiinrangaistuksia. Machonochien mukaan tämän vaiheen tuli olla "ankara, mutta lyhyt". Kun vanki oli tässä vaiheessa kerännyt riittävästi merkkejä, hän saattoi siirtyä seuraavaan, koulutusvaiheeseen, joka katsoi tulevaisuuteen ja tähtäsi sitten vankien parantamiseen. Vangit voivat itse muodostaa noin kuuden hengen ryhmiä, joissa he työskentelivät. Ryhmä keräsi merkkejä yhdessä ja jos yksi jäsen "töpeksi", merkkivähennyksestä kärsivät kaikki. Käytössä oli siten klassinen kollektiivinen rankaisujärjestelmä, jonka jokainen armeijan käynyt tuntee. Machonochie uskoi, että näistä ryhmistä tulee vangin mentoreita, jotka ohjaavat vankia epäitsekkyyteen ja hyvän tekemiseen.

Machonochie korosti, että vankityön tuli olla oikeaa, tuottavaa ja järkevää, ei merkityksetöntä pakkotyötä. Hän myös hankki vankilaansa laajasti kirjallisuutta ja soittimia vankien käyttöön. Elämänkertakirjallisuudessa hänen saavutuksiaan on ylistetty. Sen mukaan brutaali vankisiirtola muuttui tasapainoiseksi ja tuottavaksi vankilaksi, jossa ruumiillisia rangaistuksia ei tarvittu. Vankien uusintarikollisuus loppui lähes tyystin ja vapautuneita vankeja oli tapana kutsua "Machonochien herrasmiehiksi".

XXX

Mutta kaikki eivät uskoneet. Jotkut epäilivät, että vankilassa kerätyistä merkeistä ei ollut paljon hyötyä, jos vangit joutuivat vapauduttuaan takaisin "saastuneisiin asuinyhteisöihin" eli huonoihin olosuhteisiin. Maconochie uskoi itse, että merkkijärjestelmän avulla vangit pystyvät vastustamaan huonoja ympäristövaikutteita ja jopa sivistämään näitä ympäristöjä. Hän katsoi myös, että vangilla tulisi olla oikeus niin halutessaan jäädä vapauduttuaankin vankilaan työhön ja saada siitä palkkaa. John Moore (2011) katsoo, että monet nykyajankin tutkijat (mm. Norval Morris) ovat ottaneet todesta ylistävien elämänkerturien osin fiktiiviset tarinat. Vangit eivät pääsääntöisesti aidosti vapautuneet, vaan jäivät Norfolkin saarelle, jossa he voivat viljellä jotain ja käydä kauppaa.2 Järjestyksenpidosta vastasi Machonochien oma poliisi, jossa sadat vangit toimivat järjestyksenpitäjinä. Ruoskimista käytettiin edelleen, tosin harvemmin kuin ennen, mutta nyt iskujen määrää oli lisätty.

Vuonna 1849 Machonochie nimitettiin Birminghamin vankilan johtajaksi ja hän sai luvan soveltaa merkkijärjestelmää nuoriin, alle 16-vuotiaisiin vankeihin. Kun järkevää vankityötä ei ollut, siirryttiin perinteisiin toimiin, kuten "kampimyllyyn", jossa tarkoituksetonta kampea piti kääntää 10 000 kertaa päivässä tai "ammussulkeisiin", jossa kanuunankuulia kannettiin kentän laidalta toiselle ja takaisin. Machonochie erotettiin parin vuoden kuluttua ja hänen todettiin käyttäneen laittomia kurinpitokeinoja, mm. itsepäisten poikien säännönmukaista päivittäistä ruoskimista. On arvioitu, että tällaiset toimet olivat yleisempiä laitosvaltaa toteuttavassa erityispreventiivisessä, "parantavassa" rankaisujärjestelmässä kuin klassisessa rikosoikeudessa.

XXX

Näiden kokemusten pohjalta syntyi sitten progressiivijärjestelmä eli edistymisperiaate, jota on myös iiriläiseksi vankeinhoitojärjestelmäksi kutsuttu. Siinä keskeisenä oli myös ehdonalaisen vapauttamisen, vankeuden viimeisen asteen käyttöönotto. Kansainväliset vaikutteet levisivät nopeasti. Irlantilainen Sir Walter Crofton julkaisi kokemuksistaan kirjan vuonna 1860. Muutaman vuoden päästä (14.1.1863) Helsingfors Dagblad suositteli irlantilaista järjestelmää Suomeen ja jo vuoden 1866 asetuksessa vangit jaettiin neljään luokkaan edistymisensä mukaan (pakkoluokka, oppiluokat I–II ja koeluokka). Oikeudet ja vapaudet lisääntyivät luokissa edetessä.

Progressiivijärjestelmää toteutettiin myös Yhdysvalloissa mm. kuulussa Elmiran vankilassa (reformatory), jonka perusti vuonna 1876 "vankeinhoidollisena nerona" mainittu Zebulon R. Brockway3. Vankilaa kehuttiin kursailematta ja sitä käytiin katsomassa eri puolilta maailmaa. Kun Brockwayn toimia tutkittiin, havaittiin, että hyvä järjestys perustuikin pitkälti pelkoon. Brockwayllä oli tapana kahden vartijan avustamana ruoskia vankeja pitkällä nahkaremmillä. Myös kidutuksen luonteista sitomista hankalaan asentoon, täysin pimeää selliä ja vesileipärangaistusta käytettiin. Vangit eivät tykänneet tästä "kuntoutuksesta", vaan menivät mieluummin perinteiseen osavaltiovankilaan. Viimein vuonna 1900 Brockway pakotettiin eroamaan (Pisciotta 1983). Mutta edelleen hänetkin, kuten Maconochie esitellään "suurena vankeinhoitomiehenä".

Virallisesti Suomi luopui progressiivijärjestelmästä vuoden 1975 RTA-uudistuksessa. Mutta jo kaksikymmentä vuotta aiemmin Inkeri Anttila (1954) oli kriittisesti pohtinut järjestelmän etuja ja haittoja. Hän näki vankien pisteiden keruun liian kaavamaisena ja usein muodollisena. Käyttäytymisen arviointi rajoittui vain vankilan piiriin, eikä ollut takeita, että sillä oli merkitystä vapaudessa selviytymisen kannalta. Hän esittelikin muualla käyttöön otettuja uusia muotoja:

Suosiota on viime aikoina eräissä maissa saavuttanut eräänlainen rangaistusajan jakaminen eri jaksoihin, nimittäin vastaanottoasteeseen, tavalliseen rangaistusaikaan ja loppuasteeseen, joille kullekin annetaan hieman erilainen luonne. … Vastaanottoasteelle on ominaista, että vankia tutkitaan ja hänen kasvatustaan suunnitellaan. Loppuasteessa taas vankia pyritään vähitellen totuttamaan vankilasta vapautumiseen ja hänet siinä tarkoituksessa siirretään suljetusta laitoksesta avolaitokseen taikka suuresta laitoksesta pieneen vankisiirtolaan. Vastaanottoasteen päättyminen riippuu lähinnä siitä, milloin vangista tehdyt tutkimukset on saatu valmiiksi ja hänen sijoittamisensa on ratkaistu.

Näin kirjoitettiin siis vuonna 1954.

LÄHTEITÄ:
Morris, Norval: Maconochie’s Gentlemen: The Story of Norfolk Island and the Roots of Modern Prison Reform. New York: Oxford University Press, 2002.

Moore, John: Alexander Maconochie’s ’Mark System’. Prison Service Journal 198 (2011), 38-46.

Pisciotta, Alexander W.: Scientific Reform: The "New Penology" at Elmira, 1876–1900. Crime & Delinquency 29 (1983):4, 613–630.

Anttila, Inkeri: Vankeinhoidon perusteet. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1954.

1 Amerikkalaisessa "mandatory minimum sentencing"-järjestelmässä on sama ajatus. Tuomioksi voidaan antaa esimerkiksi: "25 to life".

2 Norfolkin saari sijaitsee noin 1400 km Sydneystä itään Tyynellä valtamerellä.

3 Reformatoryt olivat kuntoutukseen tähtääviä laitoksia, jotka halusivat erottautua perinteisistä "katumuslaitoksista" (penitentiary).

 
Julkaistu 12.12.2014
Sivun alkuun |