Tarja Pösö

Lastensuojelun onnistumiset ja epäonnistumiset

Julkisuudessa käydään keskustelua, miten lastensuojelun epäonnistumisia tulisi ehkäistä. Keskustelu on tärkeää, koska se tuo näkyviin sitä normatiivista kenttää, johon lastensuojelu sijoittuu. Lasten suojelemista hyväksikäytöltä ja väkivallalta halutaan tukea mutta samanaikaisesti toivotaan, että lastensuojelu käyttää toimivaltaansa vain "oikeissa" ongelmatilanteissa. Väärin kohdennettu tuki saa usein perheen valvomisen leiman ja lastensuojelu epäammattimaisen toiminnan kuvan. Toisaalta puuttumattomuudella voi olla kohtalokkaita seurauksia lapsille.

Kysymys onnistumisesta ja epäonnistumisesta on tärkeä kaikessa ihmisten parissa tehtävässä työssä. Epäonnistumista voi lähestyä virheenä, jonka syntyä, luonnetta ja dynamiikkaa tulee voida tarkastella. Analyyttinen näkökulma johtaa keskustelussa rakentavampiin seurauksiin kuin yksilöitä syyllistävä tai virheiden todennäköisyyden kieltävä näkökulma. Analyyttisyyden tulisi ulottua myös lastensuojelusta käytävään keskusteluun.

Virheanalyysin tarpeellisuudesta

Analyyttisia esimerkkejä löytyy ulkomaisesta, lastensuojelun virheitä käsittelevistä tutkimuksista. Virheitä on todettu olevan kahdenlaisia: niitä, joita voidaan välttää ja niitä, jotka eivät ole vältettävissä. Tähän jaotteluun päätyi Eileen Munro (1996) tutkiessaan lasten väkivaltaiseen kuolemaan johtaneita tilanteita Isossa-Britanniassa. Aineisto käsitti lasten väkivaltaisia kuolemantapauksia koskevien selvitystöiden materiaalit. Kaikissa tutkituissa tapauksissa lapsen huono tilanne oli ollut lastensuojelun ja/tai muiden viranomaisten tiedossa. Analysoidessaan kuolemaan johtaneita tapahtumakulkuja Munro toteaa, että vaikka lastensuojelu oli epäonnistunut tehtävässään suojella lasta väkivallalta ja oli siinä mielessä tehnyt "virheen", ei virhe kuitenkaan olisi ollut aina vältettävissä. Näissä tilanteissa saatavilla ollut tieto oli senkaltaista, että sen pohjalta ei olisi voinut ennakoida lapsen joutuvan väkivallan kohteeksi. Ei ollut myöskään nähtävissä väkivaltaisen käyttäytymisen ennakkomerkkejä vaan väkivalta oli tullut yllätyksenä. Tämä kuvaa Munron mukaan lastensuojelulle tyypillistä tilannetta: ihmisten toimintaa ei voida koskaan täysin ennakoida. Tämä koskee myös vanhempiensa lapsiin kohdistamaa väkivaltaa ja kaltoinkohtelua. Toisaalta lastensuojelulle on tyypillistä, että tieto on pirstaleista eikä se anna riittävää kuvaa kaikista mahdollisista uhka- tai riskitekijöistä jo siksi, että tietoja pyritään salaamaan tai niistä kerrotaan vain osakuvauksia. Se, että lastensuojelu oli tehnyt "virheen", ei siis perustunut virheelliseen toimintaan vaan on osa lastensuojelun ristiriitaista ja epävarmaa tietomaailmaa.

Aineistossa oli kuitenkin myös tapauksia, jotka perustuivat virheeseen, joka olisi ollut vältettävissä. Nämä olivat tilanteita, joissa työntekijät eivät olleet käyttäneet kaikkea saatavilla ollutta tietoa ja joissa saatavilla ollut tieto ei ollut muuttanut työntekijöiden aiemmin muodostunutta käsitystä lapsen tilanteesta. Esimerkiksi lastensuojeluilmoitukset eivät olleet muuttaneet työntekijöiden muussa yhteydessä muodostamaa käsitystä lapsen tilanteesta eivätkä saaneet heitä arvioimaan lapsen tilannetta uudelleen. Tässä Munro viittaa sosiaalityölle ominaiseen optimismiin: ammattieetoksen mukaisesti pyrkimys on uskoa positiiviseen ihmisissä ja muutoksen mahdollisuuteen ja sen mukaan toimitaan. Joskus tämä optimismi sokeuttaa. Munron tutkimissa tilanteissa näin oli käynyt. Lisäksi virheitä oli sattunut tilanteissa, joissa työntekijät eivät olleet perehtyneet kunnolla lapsen tilannetta kuvaaviin asiakirjoihin ja muihin tietolähteisiin. Saatavilla ollut tieto oli jäänyt hyödyntämättä.

Jälkimmäisiä virheitä olisi ollut mahdollista välttää toisenlaisella ammatillisen työn ohjauksella, ammatillisten tulkintojen kriittisellä testauksella ja tarkemmalla asiakastilanteeseen paneutumisella. Nämä ovat tekijöitä, joihin voidaan lastensuojelun palvelujärjestelmässä vaikuttaa. Siksi ne on tärkeää ottaa huomioon lastensuojelupolitiikassa, vaikka ne olisivat virheiden joukossa vähemmistönä kuten Munron aineistossa.

Suomalaisen lastensuojelun ajankohtaiset kipupisteet

Ajankohtaisanalyysien mukaan suomalaisen lastensuojelun kipupisteiden keskiössä on kohtuuttoman suuret asiakasmäärät työntekijää kohden, epäpätevien työntekijöiden suuri määrä, kiireestä ja rakenteista johtuvien ammatillisten keskustelujen ja ohjauksen sattumanvaraisuus (ks. esim. Bardy ja Heino 2013). Nämä luovat edellytyksiä virheille – ja nimenomaan virheille, jotka olisivat vältettävissä.

Lastensuojelun kipupisteet eivät synny tyhjiössä. Kun suomalaista lastensuojelua ohjaavaa lainsäädäntöä ja muuta periaatteistoa asetetaan kansainväliseen vertailuun, löytyy sille selkeä paikka. Länsimaiden lastensuojelujärjestelmiä on nimittäin alettu jakaa kahteen pääorientaatioon: joko lasten suojelua (child protection) tai lasten ja perheiden tukemista painottavaan (family-service, child welfare) lastensuojeluun (esim. Gilbert, Parton ja Skivenes 2011). Suomalainen lastensuojelu on selkeästi lapsia ja perheitä palveluita painottavaa orientaatiota. Toiminta ei sulje pois lasten suojelemista vanhempien väkivallalta tai heitteillejätöltä, mutta ei rajaudu siihen kuten suojelupainotteiset järjestelmät tekevät. Lastensuojelun ytimessä on vapaaehtoisuuteen perustuvat toimet – Suomessa avohuoltona tunnetut tukitoimenpiteet ja miksei myös valtaosaa huostaanotoista voisi lukea tähän ryhmään, koska ne perustuvat asianosaisten suostumukseen. Laaja kirjo tukitoimia, toiminnan kohteena olevien ilmiöiden laaja-alaisuus ja hyvinvoinnin tukeminen ongelmien poistamisen rinnalla asettavat erilaisia vaatimuksia ns. onnistumiselle ja epäonnistumiselle kuin sellainen lastensuojelu, joka rajautuu välittömään lapsen suojeluun kaltoinkohtelutilanteissa. Onnistuakseen suomalainen lastensuojelu vaatii paljon asiantuntemusta, paljon palveluita ja paljon aikaa lasten ja perheiden kohtaamiseen. Huomionarvoista on myös se, että kipupisteitä tunnistetaan kaikissa lastensuojelujärjestelmissä, vaikka tehtävät ja orientaatiot vaihtelevat merkittävästi. Täydellistä lastensuojelujärjestelmää ei ole vielä kehitetty.

Siksikin suomalaisen lastensuojelun kipupisteiden ja virheiden – tai vastaavasti onnistumisten ja epäonnistumisen – analyysi edellyttää tarkastelua, joka ottaa huomioon paitsi yksittäisten työntekijöiden tilannekohtaiset ratkaisut niin myös toimintaa mahdollistavat, tukevat ja estävät rakenteet niin välittömässä paikallisessa kuin kansallisessakin toimintaympäristössä. Tärkeää on tunnistaa myös ne vahvuudet, jotka suomalaisessa lastensuojelussa on (ja niitä on paljon) ongelmakohtiin keskittyvän tarkastelun rinnalla.

Huomio moninaisuuteen

Lastensuojelua, sen toimijoita ja toimintatapoja yhteen niputtava tarkastelu ei edesauta kipupisteiden tunnistamista eikä osuvien kehittämistoimenpiteiden kohdentamista. Tarvitaan aiempaa eritellympää lastensuojelun tarkastelua. On eri asia puhua lastensuojeluilmoituksen vastaanottamisesta kuin sijoitetun lapsen koulukäynnin tukemisesta. Tai kiireellisen sijoituksen jatkamista koskevasta päätöksestä ja huostassapidon purkamisesta. Tai perhetyöntekijän, lastensuojelun työntekijän tai hallinto-oikeuden tuomarin tavasta tehdä lastensuojelupäätöksiä omassa työssään. Lapsen kokemus lastensuojelusta voi olla eri kuin vanhempien. Vanhemmatkin voivat olla keskenään erimielisiä siitä, tarvitaanko tukea vai ei; sukukin voi olla eriääninen kannanotoissaan.

Moninaisuuden tunnistamiseen tulisi sisällyttää tietokriittisyys: lastensuojelun kokonaiskuva ei ole se, joka välittyy sanomalehtien, sosiaalisen median tai yksittäisten kannanottojen, selvitysten tai tutkimusten pohjalta. Tällä hetkellä tiedoksi lastensuojelusta käy melkein mikä tahansa, mikä sopii käyttäjän tarkoitusperiin. Lastensuojelu on kuitenkin liian moninaista palautuakseen vaikkapa yhteen dokumentaariseen kuvaukseen X-kaupungin lastensuojelusta tai yhteen dramaattiseen virheeseen.

Sekä onnistumisista että epäonnistumisista jää paljon yksittäisten lasten, perheiden ja työntekijöiden tietoon. Osa ei tule koskaan ulkopuolisten tietoon kokemusten henkilökohtaisuuden ja vaikean sanoitettavuuden vuoksi. Aika on myös sellainen, joka ei tue lastensuojelussa koettujen onnistumisten esiintuomista. Merkittävä haaste onkin se, että lastensuojelun moninaisuutta koskevan tiedon luonne tunnistetaan. Se edellyttää herkistymistä hiljaisille viesteille äänekkäiden huutojen rinnalla.

Kirjallisuus:

Bardy, M. & Heino, T. (2013) Katsaus lastensuojelun toimintaympäristöön. Teoksessa Marjatta Bardy (toim.) Lastensuojelun ytimissä. Helsinki: THL, 13–42.

Gilbert, N., Parton, N. & Skivenes, M. (eds) (2011) Child Protection Systems: International Trends and Orientations. New York: Oxford University Press.

Munro, E. (1996) Avoidable and unavoidable mistakes in child protection work. British Journal of SocialWork, 26, 793–808.

Kirjoittaja on sosiaalityön professori Tampereen yliopistossa.

 
Julkaistu 12.12.2014
Sivun alkuun |