Riikka Kostiainen

Lapsen oikeus elää ilman väkivaltaa

YK:n lapsen oikeuksien sopimus täytti marraskuussa 25 vuotta. Lastensuojelun Keskusliiton erityisasiantuntija Heikki Sariola on seurannut urallaan, kuinka lapset ovat tulleet ihmisoikeusajattelun piiriin. Nykyään lapsiin kohdistuvat rikokset, myös lievät, otetaan vakavasti ja niihin puututaan eri tavalla kuin aikaisemmin. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja väkivallasta on helpompi puhua kuin ennen, mutta on tullut myös uusia tabuja, jotka liittyvät vähemmistöryhmiin.

Heikki Sariola on tutkinut lasten seksuaalista hyväksikäyttöä ja lasten kokemaa väkivaltaa 30 vuotta. Hän aloitti työt Lastensuojelun Keskusliitossa kesällä 1984. Ensimmäinen tehtävä oli selvittää, kuinka paljon viranomaisten tietoon tulee lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Vuosia 1983 ja 1984 koskeva kysely lähetettiin mm. kasvatusneuvoloille, nuorisopoliklinikoille, psykiatrisille osastoille, sosiaalitoimistoille ja koulujen sosiaalityöntekijöille. Se oli ensimmäinen ilmiön yleisyyskartoitus ja ensimmäinen tutkimus, jossa lähtökohtana olivat lapset; jonkin verran Suomessa oli aiemmin tutkittu siveellisyysrikosten tekijöitä, mm. Inkeri Anttila väitöskirjassaan 1950-luvulla.

Raportti lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä Suomessa ilmestyi syksyllä 1985. Kahden vuoden ajalta löytyi noin 350 hyväksikäyttötapausta (132 varmaa), joita viranomaiset käsittelivät. Sariola kertoo, että siihen aikaan tieto oli sensaatiomainen – nykyäänhän sosiaali- ja terveydenhuollon tietoon tulee jopa puolitoista tuhatta epäilyä vuodessa. Raportti sai paljon julkisuutta ja aiheesta virisi vilkas keskustelu.

Selvitystä kritisoitiin siitä, että viranomaisten tietoon tulee vain osa lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksista. Niinpä Lastensuojelun Keskusliitto päätti tehdä uuden tutkimuksen, jossa seksuaali- ja väkivaltakokemuksista kysyttiin suoraan lapsilta. Vuonna 1988 tehdyssä kyselyssä käytettiin 10 000 koululaisen otosta. Syy poikkeuksellisen suureen otokseen oli se, että tutkimuksessa haluttiin selvittää myös insestin yleisyyttä ja ilmiö tiedettiin hyvin harvinaiseksi. Insestinkaltaisia tapauksia tuli tutkimuksessa ilmi parikymmentä, niissä puolessa tekijänä oli isäpuoli ja puolessa biologinen isä, kaikissa kohteena oli tyttö. Tämä raportti ilmestyi keväällä 1990.

Seksuaalinen hyväksikäyttö hallitsi pitkään keskustelua

Keskustelu lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä kuohui 1980–90-luvuilla myös muualla Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. 1980-luvulla debatti painottui insestiin. Kiihkeä keskustelu toi mukanaan ylilyöntejä monissa maissa ja Suomessakin insestiväitteet alkoivat yleistyä huoltoriidoissa.

– Julkisuuteen syntyi käsitys, että insesti olisi kulovalkean lailla leviävä ilmiö. Psykologien keskuudessa vallitsi siihen aikaan freudilaispohjainen näkemys, jonka mukaan ihmisillä on seksuaalisia toiveita perheenjäseniään kohtaan ja tätä pyrkimystä kulttuuri pitää aisoissa. Nykyään ilmiö nähdään evoluutiobiologian kautta: insesti on häiriö, jossa luonnon suojamekanismit lähisukulaisia kohtaan tunnetusta seksuaalisesta vastenmielisyydestä pettävät. Insestikeskustelu johtui varmaan siitäkin, että seksuaalinen vapautuminen oli vielä historiallisesti lähellä, Sariola arvioi.

Hänen mukaansa insesti-isän pelottava hahmo siirtyi vähitellen yhteiskunnallisessa keskustelussa syrjemmälle ja huomio kiinnittyi perheen ulkopuolelta tulevaan pedofilian vaaraan. Uuteen näkökulmaan vaikuttivat ensimmäinen maailmanlaajuinen kongressi lasten hyväksikäytöstä Tukholmassa 1996 ja samoihin aikoihin Belgiassa paljastunut pedofiilirinki ja tyttöjen murhat.

Sariola tiivistää, että 1980–90-luvun ilmapiirissä seksuaalinen hyväksikäyttö vei kaiken huomion eikä muusta lasten kokemasta väkivallasta paljon puhuttu. Toisaalta hyväksikäyttötutkimusten ja -keskustelun ansiota on, että seksuaalirikoslaki uudistettiin vuonna 1999 ja lainsäädäntöä on 2000-luvulla edelleen muokattu ottamaan huomioon lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset. Muutos on suuri verrattuna 1980-luvun tilanteeseen. Lisäksi Suomessakin on käynnistynyt lapsen seksuaalisen käyttäytymisen tutkimusta ja todistajapsykologiaan liittyvää tutkimusta. Tällaista tutkimustietoa tarvitaan tapausten rikostutkinnassa ja oikeusprosessissa sekä niin lapsen kuin epäillyn oikeusturvan varmistamisessa.

Lasten piiskaaminen jäänyt historiaan

Lapsiin kohdistunut väkivalta jäi keskustelussa pitkäksi aikaa syrjään kunnes kaksikymmentä vuotta myöhemmin 2008 uusi lapsiuhritutkimus saatiin toteutettua Poliisiammattikorkeakoulun, Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ja Lastensuojelun Keskusliiton yhteistyönä. Kysely uusittiin viime vuonna ja tulokset julkaistiin kesällä. Lasten kokema väkivalta on vähentynyt radikaalisti verrattuna 1980-lukuun sekä kotona että sen ulkopuolella ja lasten seksuaalisen hyväksikäytön trendi on ollut laskeva (ks. tutkimuksen tuloksista ). Myös lapsiin kohdistuvat henkirikokset ovat pitkällä aikavälillä vähentyneet. Lasten kokeman väkivallan vähentyminen näkyy erityyppisissä tutkimuksissa ja myös käytännössä.

Yksi suotuisasti kehittynyt alue on lasten kokema kuritusväkivalta. Lastensuojelun Keskusliitto on nostanut teemaa esille, kampanjoinut ja teettänyt aiheesta asennetutkimuksia, ensimmäisen kerran vuonna 2004. Siinä on toistettu Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijan Teuvo Peltoniemen 1981 ja 1985 kyselyiden asennelausetta: "Mitä mieltä olette väittämästä, että lasten ruumiillinen kurittaminen on ainakin poikkeustapauksissa välttämätön kasvatuskeino". Väittämän hyväksyi vuonna 1981 lähes puolet ja tämän vuoden kyselyssä 15 prosenttia vastaajista. Merkityksellisintä lasten kannalta on, että lapsiperheiden vanhempien keskuudessa fyysisen kurituksen hyväksyntä on vähäisintä (8 % v. 2014). Myös vanhempien käyttämää väkivaltaa on kyselyssä selvitetty. Vuosina 2006–2014 piiskaaminen on käytännössä loppunut ja tukistaminen, läimäyttäminen ja sormilla näpäyttäminen ovat vähentyneet voimakkaasti. Sen sijaan väkivallalla uhkailu on pysynyt ennallaan.

– Vaikka kuritusväkivallan väheneminen on historiallisesti tapahtunut nopeasti ja olemme aivan toisenlaisessa kasvatuskulttuurissa kuin 30 vuotta sitten, muutos tuntuu tuskastuttavan hitaalta. Kun on nuorena innolla tarttunut ongelmaan, tässä vaiheessa jo kysyy, miksi omasta mielestään aivan selvän asian vatvomiseen menee kymmeniä vuosia, Sariola huokaa.

– Mutta ei työ ole mennyt hukkaan, kun vertaa lähtöpisteeseen. 1980-luvulla ajatus siitä, että lasta ei saisi tukistaa tai läimäytellä oli lehdissä pilakuvien aihe. Silloin kuritukseen puuttumista pidettiin vähän naurettavana, kun nykyään se ei ole ollenkaan ihmeellinen asia.

Sariola arvioi, että kuritusväkivallan vähenemiseen on vaikuttanut tutkimus, siitä käyty keskustelu, kampanjat, neuvoloiden pitkäjänteiden valistustyö ja ennen kaikkea vuoden 1984 lakimuutos, joka kielsi fyysisen kurituksen. Lisäksi suomalaisten koulutus- ja sivistystaso ovat nousseet, samaten elintaso. Stressin väheneminen vähentää tutkitusti väkivaltaista käyttäytymistä.

Monenlaista tutkimusta tarvitaan

Tutkimusta tarvitaan poliittiseen argumentaatioon, Heikki Sariola tähdentää. On välttämätöntä, että päätöksentekijöillä on saatavissa realistinen kuva tilanteesta ja vankkaa tietoa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta, koska lehdistössä huomio kiinnittyy aina epäkohtiin. Arviointitutkimuksia tarvitaan väkivallan ehkäisytoimenpiteiden kehittämiseen ja viranomaisten toiminnan mitoittamiseen. Asennekyselyillä ja lapsiuhritutkimuksilla pystytään seuraamaan, onko kehitys etenemässä suotuisaan suuntaan ja onko toimenpiteistä ollut hyötyä. Harvoin tutkimuksissa kuitenkaan pystytään osoittamaan yksityiskohtaisesti, mistä joku asia johtuu. Sariolan kokemuksen mukaan tutkimustiedolla todella pystyy vaikuttamaan asenteisiin ja viemään myönteisiä asioita eteenpäin.

– Ei kuitenkaan pidä olla sinisilmäinen, sen olen vuosien varrella oppinut lasten pahoinpitelyjen ja seksuaalisen hyväksikäytön tutkimuksesta. Tutkimustietoa voidaan käyttää monenlaisten asioiden ajamiseen ja keskustelussa voi olla monenlaisia motiiveja ja intressejä, kuten insestisyytösten lisääntyminen huoltoriidoissa osoittaa. Kampanjoinneissa syntyy herkästi myös virheellisiä käsityksiä: esimerkiksi kun puhutaan käsitteellä naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta, syntyy sellainen mielikuva, että väkivallan tekijä on aina mies. Lapsiin kohdistuvassa väkivallassa kuitenkin tekijöinä ovat yhtä lailla miehet ja naiset. Aina on hyvä olla skeptistä suhtautumista ja itsekritiikkiä mukana, Sariola näkee.

Lapsen väkivallalta suojelemisen uudet haasteet

Ihmisoikeusajattelun kehittyminen ja yhteiskunnan muutos on nostanut lastensuojelun kannalta esiin uudenlaisia uhkia ja myös vanhoja asioita katsotaan uudesta näkökulmasta, erityisasiantuntija Heikki Sariola kertoo. Olennainen ongelma lasten oikeuksien kannalta on, että alakulttuureissa on sellaisia traditioita, jotka ovat selvästi lapsille haitallisia. Niihin puuttuminen on aina ollut vaikeaa.

– Kirjoitin 1980-luvulla Lapset ja yhteiskunta -lehteen artikkelin insestistä lestadiolaisten parissa. Pian vanhalestadiolaisten pääkonttorista tuli neljän hengen lähetystö vaatimaan liiton johdolta julkista anteeksipyyntöä; torjunta oli silloin täydellinen. Väitteet lasten hyväksikäytöstä tässä alakulttuurissa ovat siis olleet jo kauan olemassa, mutta edelleen käydään samaa keskustelua, hän harmittelee.

– Väärinkäytöksiä voi esiintyä pienissä suljetuissa uskonnollisissa tai ideologisissa yhteisöissä, mutta myös suuremmissa kuten katolisen kirkon pedofiiliskandaalit maailmalla osoittavat. Ja on väärinkäytöksiä tapahtunut lastensuojelulaitoksissakin.

Yksi vaikeista keskustelunaiheista tänä päivänä on Sariolan mukaan kuritusväkivallan käyttö eri kulttuuritaustaisissa perheissä. Suomeen on muuttanut ihmisiä maista, joissa fyysinen kuritus on täysin hyväksyttyä.

– Valitettavasti viranomaiset eivät aina kykene toimimaan näissä tilanteissa Suomen lainsäädännön mukaisesti. Tiedän tapauksia, joissa on ajateltu, että erilainen kulttuuritausta jotenkin oikeuttaisi toimimaan vastoin lakia. Muistan esimerkiksi yhden pahoinpitelytapauksen, jossa isä oli hakannut remmillä 13-vuotiasta tyttöä ja käräjäoikeuden päätöksessä viitattiin heidän traditioonsa.

Sariola nostaa räikeimmäksi esimerkiksi viranomaisten vääränlaisesta kulttuurisensitiivisyydestä Englannin Rotherhamin tapauksen. Elokuussa julkaistun selvityksen mukaan eräät maahanmuuttajajengit käyttivät seksuaalisesti hyväkseen, raiskasivat ja kierrättivät 1400 tyttöä viidentoista vuoden aikana, eivätkä viranomaiset puuttuneet tietoonsa tulleisiin tapauksiin, koska pelkäsivät leimautuvansa rasisteiksi.

– Kun vielä kymmenisen vuotta sitten lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön suhtauduttiin ylimpänä kuviteltavissa olevana pahana, miten jo nyt tapauksia voidaan katsoa läpi sormien rasismisyytösten pelon takia? Tabukysymyksissä tapahtuu melkoisia muutoksia äärilaidasta toiseen.

Sariola uskoo, että Suomessa on menty kulttuurikonfliktien käsittelyssä viime vuosina parempaan suuntaan, mutta työntekijät joutuvat aina itse miettimään, miten uskaltavat puuttua tilanteisiin. Hän muistuttaa, että selvään väärinkäytökseen on aina pakko puuttua, koska valtion on taattava kaikille lapsille sama suoja.

Lasten oikeuksien vahvistuminen on nostanut pinnalle myös kysymyksen poikien ympärileikkauksesta; tyttöjen ympärileikkaukseen on aina suhtauduttu täysin kielteisesti. Vuoden 2004 muistiossa ehdotettiin Suomeen lakia, jossa poikien ympärileikkaus laillistettaisiin. Lastensuojelun Keskusliitto otti ehdotukseen vastustavan kannan, samoin Sexpo-Säätiö ja Lääkäriliitto. Viime vuosina myös useat muut järjestöt ja tahot ovat kiristäneet kantaansa, mm. pohjoismaiset lapsiasiavaltuutetut ovat ottaneet kielteisen kannan poikien ympärileikkaukseen, Sariola kertoo. Toinen keskustelussa ollut ja edelleen ratkaisematta oleva asia on syntymättömän lapsen oikeudet välttyä alkoholivaurioilta. Tässäkin LSKL on ottanut kantaa, että äidin tahdonvastainen raittius olisi hyväksyttävää lapsen suojelemiseksi.

 
Julkaistu 12.12.2014
Sivun alkuun |