Hannu Katajamäki

Paikallisyhteisöt orpoutuvat

Uuden yritysmäisen yhteiskuntapolitiikan seurauksena valtion ja kuntien palvelut ovat etääntymässä kansalaisista. Yhteiskunta ei enää rakennu paikkaperustaisesti vaan ylhäältä määriteltyjen mielivaltaisten väestöpohjien mukaan. Suomen pieniin paikallisyhteisöihin perustuva kansalaisten maantiede ei ole enää päätöksenteon lähtökohta. Tilalle on tullut tehokkuutta ja taloutta korostava keskittämisen maantiede.

Yhteiskunnat ovat alun perin organisoituneet paikallisyhteisöjensä kautta. Niistä ovat muodostuneet kunnat, maakunnat ja valtiot. Suomen kaltaisessa pienen väestön, vaihtelevan asukastiheyden ja suuren maantieteen maassa kansalaisten hyvän elämän edellytysten turvaaminen on vaatinut erityisen vahvaa paikallisuutta. Suomi on historialliselta olemukseltaan paikkaperustainen kansalaisyhteiskunta.

Hajauttavasta hyvinvointivaltiosta keskittävään kilpailuvaltioon

Ruotsista saatujen vaikutteiden innoittamana Suomessa alkoi hyvinvointivaltion muodostaminen 1960-luvulla. Hyvinvointivaltiossa yhteiskunta takaa verovaroin kansalaisille laajat peruspalvelut varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Hyvinvointivaltio arvioitiin oikeudenmukaiseksi, mutta samalla myös taloudellisen kasvun näkökulmasta ihanteelliseksi Suomen kaltaiselle pienelle kansakunnalle.

Klassinen hyvinvointivaltio ylläpiti paikallisuutta tehokkaasti, sillä se toteutui pienten kuntien kautta; Suomessa yritettiin suurta kuntauudistusta 1970-luvun alussa, mutta poliittista yksimielisyyttä ei saavutettu. Suomi oli 2000-luvulle asti pieniin kuntiin perustuva vahvan paikkaperustaisuuden yhteiskunta.

Suomen ulkoiset riippuvuussuhteet vahvistuivat 1990-luvun suuren laman jälkeen. Menestymisen globaalitaloudessa tulkittiin edellyttävän klassisen hyvinvointivaltion keventämistä ja tehostamista. Näköpiirissä olivat myös suurten ikäluokkien jääminen eläkkeelle ja pienten ikäluokkien tulo työelämään. Yrityksiin ei arvioitu riittävän henkilöstöä ilman julkisen sektorin tehostamista.

Hyvinvointivaltion sijaan alettiin puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Käsitteen vaihtuminen kertoi ajattelutavan muutoksesta: valtio ja kunnat eivät enää yksin huolehdi kansalaisten peruspalveluista, vaan mukaan tarvitaan aikaisempaa vahvemmin yrityksiä ja kansalaisjärjestöjä. Myös yksittäisiltä kansalaisilta edellytetään suurempaa vastuuta itsestään ja kanssaihmisistään.

Valtionhallinnossa aloitettiin tuottavuusohjelma, ja kunnallishallinnossa kuntauudistus. Julkisten organisaatioiden johtaminen alettiin tulkita yritysjohtamisen kaltaiseksi. Suomessa omaksuttiin kansainvälisten vaikutteiden innoittamana uudenlainen hallintotapa, New Public Management. Hyvinvointivaltio alkoi muuntua kilpailuvaltioksi.

Enää ei nähty tarpeelliseksi arvioida yhteiskunnallisia päätöksiä paikallisyhteisöjen näkökulmasta. Palveluja alettiin tarkastella hallintokeskeisesti. Kansalaisista tuli asiakkaita. Eri hallinnonalojen edustajat ryhtyivät arvioimaan, kuinka suuren väestöpohjan niiden järjestämät palvelut vähintään tarvitsevat. Päädyttiin huomattavaan yksikkökokojen suurentamisen tarpeeseen. Kukin hallinnonala teki arvioitaan itsenäisesti ja päätti rakenteidensa tehostamisesta oman logiikkansa mukaisesti. Tätä kutsutaan osaoptimoinniksi.

Kansalaisten ja paikallisyhteisöjen näkökulmia ei oteta entisenveroisesti huomioon. Kunnissa ei ole kehitetty toimivaltaisia lähidemokratian muotoja, vaan on tyydytty erilaisiin lausuntoja antaviin alue-elimiin ja internetin palautejärjestelmiin; niiden avulla kansalaiset pystyvät vaikuttamaan asuinalueisiinsa kohdistuvaan päätöksentekoon ainoastaan nimellisesti. Palvelujen karsimista eivät heppoiset paikallisvaikuttamisen välineet kykene estämään.

Uuden yritysmäisen yhteiskuntapolitiikan seurauksena valtion ja kuntien palvelut ovat etääntymässä kansalaisista. Yhteiskunta ei enää rakennu paikkaperustaisesti vaan ylhäältä määriteltyjen mielivaltaisten väestöpohjien mukaan. Suomen pieniin paikallisyhteisöihin perustuva kansalaisten maantiede ei ole enää päätöksenteon lähtökohta. Tilalle on tullut tehokkuutta ja taloutta korostava keskittämisen maantiede.

Kilpailuvaltion suosimat suuret hallintoalueet, väestöpohja-ajattelu ja palvelujen keskittäminen edistävät ylipaikallisia järjestelyjä ja suuruuden logiikkaa. Kansalaisten maantiede ei ole kuitenkaan muuttunut; edelleenkin merkittävä osa suomalaisista asuu pienissä paikallisyhteisöissä. Erona entiseen on, että yhä useammissa paikallisyhteisöissä kansalaiset ovat keskenään. Kunta ja valtio ovat vetäytyneet tai vetäytymässä. Palvelut ovat etääntyneet. Paikallisyhteisöt ovat orpoontumassa. Turvattomuus lisääntyy. Samaistuminen suurkuntiin on vaikeaa.

Uusi paikallisuus

Kansalaisten hyvä elämä ja onni edellyttävät arjen sujuvuuden ensisijaisuuden tunnustamista ja takaamista. Hyvä arki, hallinnan tunne sekä ennustettava elämä ovat voimallisia uudistusten edistäjiä ja onnellisuuden lähteitä. Kansakunnan paras ei toteudu, jos yhteiskunnan alueellista organisoitumista koskeva päätöksenteko irrotetaan kansalaisten maantieteestä ja edistykseksi tulkitaan ylhäältä ohjattu itsetarkoituksellinen ja hallintokeskeinen pakkouudistaminen.

Tehokkuuden ja paikallisuuden huomioon ottamisen välillä ei tarvitse olla ristiriitaa, mikäli paikallistasolle taataan edellytykset omaehtoisten ratkaisujen kehittämiseen. Kansalaislähtöinen palvelujen organisointi on mahdollista toteuttaa koko maassa, kaikissa paikallisyhteisöissä. Yhteiskunta on palautettava paikallislähtöiseksi. Suuruuden logiikkaan perustuva hallintokeskeisyys ei ole kansalaisten edun mukaista.

Paikallislähtöistä yhteiskuntaa luonnehti kansalaisten, kansalaisjärjestöjen, yritysten ja julkisen sektorin monipuolistuva yhteistyö. Tätä asetelmaa kutsutaan uudeksi paikallisuudeksi. Keskiössä on edellytyksien luominen: paikallisyhteisöjen oikeus kehittyä omista lähtökohdistaan. Edellytyksiä luova kehittäminen vieroksuu suuruuden logiikkaa ja ylhäältä annettuja hallintokeskeisiä ratkaisuja. Sen tavoite on paikkojen, kulttuurien ja ihmisten moninaisuuden lisääntyminen, arvokkaan elämän edellytysten vahvistaminen. Lähtökohtana on kriittinen suhtautuminen kilpailuvaltion suuruuden logiikkaan, palvelujen keskittämisen ja kansalaisten maantieteen ohittamiseen, jotka ovat käynnistäneet paikallisyhteisöjen orpoontumisen.

Tarvitaan toimivaltaista kunnanosahallintoa. Toimivalta tarkoittaa todellisia alueperustaisia tehtäviä ja resursseja niiden hoitamiseen. Kunnissa on ryhdyttävä opettelemaan alueperustaista kehysbudjetointia. Sen avulla lähipalvelujen organisointi delegoidaan monialaisille aluelautakunnille, joiden kautta myös kansalaisjärjestöt kytketään kunnan suunnittelu- ja budjettiprosessiin. Tämä menettely ei edellytä lakimuutoksia; kunnanvaltuuston poliittinen tahto riittää. Nykyiset lausuntoja antavat asukaslautakunnat, kyläparlamentit tai epämääräiset kunnanosien ja kuntien väliset sopimus- ja neuvottelumenettelyt eivät riitä. Niistä on tullut palvelujen karsimista seuraavia sururyhmiä.

Kuntaliitoksissa tarvitaan pakollinen paikallisvaikutusten arviointi. Jatkossa kuntaliitos ei olisi mahdollinen, jos liitossopimuksessa ei kyetä uskottavasti osoittamaan, millä tavoin turvataan pitkäjänteisesti kunnanosien asukkaiden lähipalvelut ja lähidemokratia. Tähänastiset liitossopimukset ovat tässä kohdin aivan liian mietoja. Kuntaliitoselvittäjät eivät ole suhtautuneet vakavasti lähidemokratian ja todellisten vaikutusmahdollisuuksien takaamiseen. Kuntaliitokset valmistellaan suurimman osapuolen ehdoilla. Kuntalain uudistuksessa on määriteltävä toimivaltaisen lähidemokratian periaatteet nykyistä velvoittavammin. Paikallisvaikutusten arviointi tarvitaan myös valtionhallinnon uudistusten valmistelussa.

Kirjoittaja on dekaani ja aluetieteen professori Vaasan yliopistossa.

 
Julkaistu 19.12.2013
Sivun alkuun |