Matti Laine

Donald R. Cressey ja vankila

Kriminologia-palstalla tarkastellaan tällä kertaa vankilaa organisaationa.

Vankilaa on kriminologian piirissä tarkasteltu useimmiten kriminaalipolitiikan näkökulmasta. Tällöin on keskitytty vankilan haittavaikutusten esittelyyn ja sen kuntouttamismahdollisuuksien pohtimiseen. Vankilan organisaatiososiologinen tarkastelu on ollut harvinaisempaa, vaikka vankila hyvin erityisenä organisaationa tarjoisi mielenkiintoisen ja osin ajattoman tutkimuskohteen.

Donald R. Cressey (1919–1987) teki vankilaan liittyvää tutkimusta edellä mainitusta näkökulmasta ja julkaisi aiheesta useita artikkeleita 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Cresseytä voidaan pitää yhtenä 1900-luvun merkittävimpänä kriminologina. Hän oli Edwin Sutherlandin oppilas ja toimitti tämän kuoltua viisi laitosta maailman vaikutusvaltaisimmasta kriminologian oppikirjasta (Principles of Criminology). Cresseyn ensimmäinen tärkeä tutkimus, Other People's Money (1953) selvitti sitä, miten kavaltajat rationalisoivat ja verbalisoivat tekojaan. Tämä loi perustan myöhemmälle neutralisaatiotekniikoiden käsitteelle kriminologiassa. Kuuluisin Cresseyn teos, alansa klassikko, on Theft of the Nation (1969), jossa paljastettiin sisilialaisen mafian (Cosa Nostra) rakenne amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Siinäkin organisaationäkökulma oli vahvana.

Cresseyn vankila-artikkelit tuntuvat yllättävän tuoreilta. Jos ei tietäisi, voisi luulla, että osa tekstistä on kirjoitettu tämän päivän vankiloista. Tässä on huomattava, että 1960-luvun alkuun tultaessa monet vankilat Yhdysvalloissa olivat kehittyneet varsin nykyaikaiseen suuntaan. Cressey toi esiin vankiloiden monet hyvin pysyvät piirteet. Yksi sellainen on tehtävien jakautuminen kolmeen lohkoon: kiinnipitämiseen (valvonta), hyödyntämiseen (tuotanto) ja palveluun (hoito yms.). Samalla tavalla henkilöstön kaksilinjaisuus näyttäisi olevan yleinen ilmiö. Vartioinnilla on oma henkilöstölinjansa ja johdolla sekä ns. erityishenkilöstöllä omansa. Yksi asia tekee vankilasta hyvin erikoisen organisaation. Alimpana virkahierarkiassa olevat henkilöt, vartijat, ovat kuitenkin samalla "isoja pomoja". He toimivat suuren ihmisjoukon esimiehinä.

Cressey katsoo, että vankilat jakautuvat kahteen arkkityyppiin: valvonta-arkkityyppiin ja hoitoarkkityyppiin. Artikkeleissaan hän on erityisen kiinnostunut jälkimmäisestä, hoitosuuntautuneesta vankilasta, joka vielä tuohon aikaan oli harvinaisempi näistä. Cresseyn huomio keskittyy niihin rajoituksiin ja ristiriitaisuuksiin, joita hoitoideologian tuominen vankilan sisään tuottaa1. Hänen mukaansa kuntoutustehtävän tuominen mukaan ei poista sitä tosiseikkaa, että vankilan tehtävänä on edelleen kärsimyksen tuottaminen rikoksentekijälle – vaikka tuo kärsimys olisi pelkästään vapaudenmenetys. Tästä seuraa väistämätön organisatorinen ristiriita: on tuotettava kärsimystä ja samalla parannettava ei-rankaisullisin menetelmin.

XXX

Hoitosuuntautuneisuus tarvitsee hoitajia. Yksi ratkaisu tähän on tietenkin koulutettu erityishenkilöstö. Cressey kirjoittaa:

Näistä ammatillisesti koulutetuista henkilöstön edustajista on tullut hoidon avulla toteutettavan parannuksen symboleja, sillä he diagnosoivat kunkin sisään tulevan vangin tarpeet, määräävät tarvittavan hoidon ja valvovat että se toteutetaan.

Kaiken käsittelyn tuli olla mahdollisimman yksilöllistä, koska vankien tarpeet ovat yksilöllisiä. Mutta tässä Cressey ja muutkin aikakauden kirjoittajat näkivät taas ristiriidan. Oikeusjärjestelmän yksi peruslähtökohdista on yhdenvertaisuus lain edessä. Voiko hyvin yksilöllinen järjestelmä, jossa vangit esimerkiksi vapautuvat ehdonalaisuuteen hyvin eri aikoina "yksilöllisten tarpeidensa" mukaisesti, olla yhdenvertainen?

Ja erityishenkilöstö ei voinut yksin ratkaista hoidon ja kuntoutuksen ongelmaa. Psykiatrien ja sosiaalityöntekijöiden määrää ei voitu lisätä siihen mittaan, että jokainen vanki saisi päivittäin vaikuttavaa kuntoutusta. Siksi valvontahenkilöstö, vartijat, tuli saada osallistumaan tähän toimintaan. Heistä ei luonnollisestikaan voitu tehdä psykiatreja, mutta heidän "tuli käyttäytyä kuin psykiatrit". Erityishenkilöstö vain johtaisi tätä prosessia. Mutta tämä synnytti väistämättä vartijan ammatin sisään rooliristiriidan2, koska ei voitu antaa mitään tarkkoja ohjeita siitä, miten toimenkuvan muutos käytännössä pitäisi toteuttaa. Samaan aikaan myös muurien ulkopuolella olevan yhteiskunnan asettamat odotukset olivat ristiriitaisia. Vankeuden piti tuottaa kärsimystä, koska rikoksentekijät olivat tuottaneet kärsimystä kanssaihmisilleen, mutta samalla sen tuli vaikuttaa vankeihin niin, etteivät he uusisi rikoksiaan.

Vankien tarpeiden määrittelyssä käytetty ideologia oli sekoitus psykiatrian ja sosiaalityön käsitteitä, yleistä humaanisuutta ja keskiluokan eettisiä arvoja. Näiden operationalisoiminen vartijoiden työkäytännöiksi oli vaikeaa ellei mahdotonta. Useimmiten ohjeena oli vain muuttaa vanhoja asenteita, niin että vartijat olisivat "joustavampia ja vapautuneita sekä rauhallisia":

Koko henkilökunnan odotetaan tiedostavan, että vangit käyttäytyvät poikkeuksellisella tavalla, koska vangitseminen on outo ja poikkeuksellinen demokraattisessa yhteiskunnassa. Vartijoiden odotetaan siten käyttäytyvän kuten "ideaaliset" psykiatrit, sosiaalityöntekijät ja kokeneet mielisairaanhoitajat, jotka ilman henkilökohtaista jännitettä pystyvät kuuntelemaan omituista kielenkäyttöä, todistamaan "sopimatonta" käytöstä, katselemaan potilaiden karkausyrityksiä ja sietämään verbaalisia ja fyysisiä hyökkäyksiä.

Samalla kun vartijoiden tuli muuttaa asenteitaan joustavammiksi heidän tuli kuitenkin huolehtia, että jonkinasteinen järjestys säilyy eikä vankila ajaudu väkivaltaiseen kaaokseen. Heidän esimiestensä tuli olla ikään kuin "terapeutteja", jotka "kuntouttavat" vartijat tällaiseen uuteen rooliin ja ammattikuvaan. Tämä oli usein käytännössä mahdotonta, koska tähänkään ei heidän aikansa olisi riittänyt. Cresseyn mukaan hoitosuuntauneen vankilan sisäinen ristiriita tuottaa myös sen, että ainakin osa hallintohenkilöstöstä vetäytyy ja jättää sääntöjen noudattamisen ja hoitotoimenpiteiden mahdolliset konfliktit vartijoiden hoidettavaksi. Tällaisissa vankiloissa yleinen ilmiö on siten se, että "hoito vs. rankaisu" -dilemma siirtyy vartijoiden ja työnjohtajien hoidettavaksi ja heidän "päänsä sisään". Kun sen paremmin vartijat kuin heidän esimiehensäkään eivät tienneet, miten olla yhtä aikaa terapeuttisia ja vartioivia, vartijoiden työn laadun arviointi osoittautui mahdottomaksi.

XXX

Cressey esittää vielä yhden tärkeän huomion vankilassa tehtävästä kuntoutuksesta. Onko vanki aina niin innokas ja halukas kuntoutettava kuin ideaalimallissa esitetään? Koska vangit ovat pääsääntöisesti vankilassa vastoin tahtoaan, he ovat aina enemmän tai vähemmän vastarinnassa. Toki moni vanki osallistuu hoidollisiin ohjelmiin vapaaehtoisesti, mutta taustalla on Cresseyn mukaan usein se, että siten voidaan saavuttaa mukavuuksia, välttää kurinpidollisia seuraamuksia ja lyhentää vankilassa oloaikaa. Kuntoutustoimintaan voidaan suhteutua suurella epäluottamuksella. Cressey siteeraa entistä vankia:

Vangilla, joka on nykyaikaisessa liberaalissa ja tieteellisessä laitoksessa, on samat turhautumisen syyt kuin miehellä vanhanmallisessa tai piirikunnan vankilassa - mutta tähän lisättynä vielä yksi haitta: häntä hallinnoidaan "tieteellisesti" jostain etäkontrollikeskuksesta, johon hänellä itsellään ei ole pääsyä. Yksikään vanki ei luota lainkaan siihen, että sitä valtavaa tietomäärää, jota hänestä on kerätty, käytetään hänen hyväkseen. Useimmat vangit tietävät, että hienovaraisilla paineilla, joita heihin kohdistetaan, ei ole mitään tekemistä heidän hyvinvointinsa kanssa, mutta paljonkin tekemistä "vankilaturvallisuuden" tai penologin työpaikan turvaamisen kanssa. Vangin tarvetta elää ja systeemin yritystä elää hänen puolestaan ei voida koskaan sovittaa yhteen.

Edellä kuvatut ristiriidat voivat tuottaa organisaation, joka ei tuota tulosta tai voittoa, vaan "tekee jotain". Organisaation "menestystä" arvioidaan vain ongelmien puuttumisella. Tätä kautta yksittäisen työntekijän onnistumista työssään ei voida juurikaan arvioida. Cresseyn mukaan tarvittaisiin sellainen vankeinhoidollinen menetelmä, joka eksplisiittisesti perustuu rikollista käyttäytymistä koskevaan teoriaan ja jonka vähän koulutusta saaneet työntekijät voivat kahdeksan tunnin työvuoron puitteissa toteuttaa suhteellisen rutiininomaisesti. Jää nähtäväksi, onko sellainen löydettävissä.

1) Toki Cressey näki ongelmia myös valvontasuuntautuneessa vankilassa. Siellä tarkat muodolliset määräykset joutuvat usein ristiriitaan "terveen järjen" ajatusten kanssa. Nämä ristiriidat johtivat vartijoiden taholta joko apatiaan ("kun ei tee mitään, ei tee virheitä") tai harkittuihin rikkeisiin ja niiden salaamiseen.

2) Tämä rooliristiriita on myöhemmin vahvistettu useissa tutkimuksissa.

LÄHTEITÄ:

Cressey, Donald R.: The Nature and Effectiveness of Correctional Techniques. Law and Contemporary Problems 23 (1958):4, 754-771.

Cressey, Donald, R.: Contradictory Directives in Complex Organisations: The Case of the Prison. Administrative Science Quarterly 4 (1958), 1-19.

Cressey, Donald, R.: Limitations on Organization of Treatment in the Modern Prison, teoksessa Theoretical Studies in Social Organization of the Prison. New York: Social Science Research Council, Pamphlet 15, 1960.

 
Julkaistu 19.12.2012
Sivun alkuun |