Inkeri Anttila

Tutkimus kriminaalipolitiikan perustana

ESC (European Society of Criminology) myönsi syyskuun vuosikonferenssissa kriminologin elämäntyöpalkinnon Inkeri Anttilalle. Anttila toimi urallaan mm. rikosoikeuden professorina sekä Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ja Euroopan kriminaalipolitiikan instituutin (HEUNI) ensimmäisenä johtajana. Ohessa julkaistaan hänen kiitospuheensa suomennos.

Kiitän Euroopan kriminologiyhdistystä lämpimästi minulle myönnetystä kunnianosoituksesta. Tuon tässä yhteydessä esille huomioitani kriminologisen tutkimuksen kehityksestä Suomessa, muissa Pohjoismaissa ja Euroopassa viimeksi kuluneiden noin 60 vuoden aikana. Olen saanut monien onnekkaiden yhteensattumien ansiosta nähdä, miten kriminologisen tutkimuksen tuloksia on sovellettu kansallisten kriminaalipoliittisten linjausten tueksi.

XXX

Aloitin ammatillisen urani 1940-luvun lopulla juristina ja rikosoikeustieteen opettajana Helsingin yliopistossa. Tuolloin monilla kriminologeilla oli samankaltainen lakimiestausta. 1950-luvulla työskentelin Vankeinhoidon koulutuskeskuksessa – aikana jolloin vankeinhoitojärjestelmä oli paitsi kova myös vahingollinen monille vangeille. Tällaisella taustalla tutkimuksen yhdistäminen käytännön uudistustyöhön oli itsestään selvää.

Kriminologia, sellaisena kuin me sen nykyisin tunnemme, tuli Pohjoismaihin 1950- ja 1960-luvuilla. Tuon ajan tutkimus sai paljolti virikkeitä seuraamusjärjestelmästä ja rikollisten kohtelusta. Näillä teemoilla oli myös keskeinen rooli jokapäiväisessä rangaistus- ja täytäntöönpanokäytännössä.

Kriminologit eivät eristäytyneet muusta yhteiskunnasta. Monilla heistä oli myös näkyvä asema poliittisessa elämässä ja virkamieskunnassa. Teimme paljon työtä saadaksemme argumentaatiotamme tunnetuksi, eikä vain muille tutkijoille vaan myös virkamiehille, poliitikoille ja suurelle yleisölle. Olin silloin sitä mieltä, että tämä oli oikea suunta - ja ajattelen niin tänäkin päivänä.

Meillä oli myös menestystä. Pohjoismaisten ystäviemme tuen avulla pystyimme ajamaan läpi kriittisiä huomautuksia Suomen rangaistuskäytännöistä. Haluan erityisesti painottaa sitä, että toimimme tässä asiassa yhteistyössä laajan ystäväpiirin kanssa; ystävistä monet tulivat yliopistoista, tuomioistuimista ja ministeriöistä niin Suomesta kuin Euroopasta ja muualtakin. Yhteydet ja suhteet, jotka silloin luotiin, ovat edelleenkin olemassa. Vaikka on myönnettävä, että jotkut meistä ovat jo melko iäkkäitä.

XXX

Tutkimusyhteisön vaikutus ei rajoittunut seuraamusjärjestelmän uudistamiseen. Kriminologian kasvu ja uuden tutkimuksen tuottama todistusaineisto muutti myös yleistä keskusteluilmapiiriä silloin kun käsiteltiin rikollisuusongelman luonnetta ja laajuutta samoin kuin perusteltuja tapoja puuttua näihin asioihin.

Noina aikoina poliisin tietoon tulleet rikokset käsitettiin keskeiseksi – ellei peräti ainoaksi – lähteeksi jonka perusteella kriminaalipolitiikkaa tuli analysoida. Tämä näkemys alkoi muuttua, kun ensimmäiset itse ilmoitettua rikollisuutta koskevat tutkimustulokset julkaistiin 1960-luvun alkuvuosina. Monien mielestä tulokset olivat shokeeraavia. Ensi reaktio oli paniikki: niin paljon enemmän rikoksia kuin olimme koskaan kuvitelleet!

Julkinen keskustelu sai kuitenkin pian uuden suunnan. Rikoksiin syyllistyviä ei enää nähty epänormaaleina ja hoidon tarpeessa olevina; he olivat samanlaisia ihmisiä kuin mekin. Sen sijaan että yrittäisimme löytää rikollisuuden syyt henkilökohtaisista patologioista, meidän tulisi paneutua sosiaalisiin, olosuhteisiin liittyviin ja ympäristötekijöihin. Olimme vakuuttuneita siitä, että hyvät yhteiskuntapoliittiset käytännöt tuottavat parasta kriminaalipolitiikkaa. Näin ajattelen tänäkin päivänä.

XXX

Tämä oivallus sai meidät myös ehdottamaan, että samankaltaisia tutkimuksia olisi tehtävä myös täydentävästä näkökulmasta. Jos itse ilmoitettua rikollisuutta koskevat tutkimukset paljastivat, että rikollinen käyttäytyminen on yleistä, mitä mahtaisi käydä ilmi, jos mahdollisilta rikosten uhreilta kysyttäisiin heidän kokemuksistaan? Tämä idea innoitti muita vaikutusvaltaisia kollegoita, ja jälleen seurauksena oli yleinen epäusko ja kauhistus: miten paljon enemmän uhriksi joutumista kuin olimme koskaan kuvitelleet!

Tämäkin julkinen keskustelu kääntyi pian myönteisten tulkintojen suuntaan: jos uhriksi joutumista voitiin mitata ja arvioida, näillä keinoin voitaisiin varmaan saada uusia oivalluksia myös siitä, miten rikoksia voitaisiin ehkäistä ja uhrien asemaa parantaa.

XXX

Monet meistä ovat taipuvaisia näkemään median välttämättömänä pahana, joka kalastelee sensaatioita ja luo paniikkeja, joiden seurauksena voidaan ajautua yksinkertaistaviin ja populistisiin kriminaalipoliittisiin päätöksiin.

Oma käsitykseni on toisenlainen. Näen median asiantuntijoiden ja tutkijoiden välttämättömänä ja arvokkaana kumppanina, jonka välityksellä he voivat saattaa oivalluksensa ja argumenttinsa päätöksentekijöiden, muiden asiantuntijoiden ja suuren yleisön ulottuville. Minulla itselläni on ollut käytettävissäni melko lailla media-aikaa, koska olin Suomen ensimmäinen naispuolinen oikeustieteen tohtori ja ensimmäinen nainen, joka nimitettiin oikeustieteen professoriksi. Saattaa olla, että minulle oli helpompaa tulla kuulluksi kuin mitä se oli tuolloin, tai tänäänkin, monille muille.

Olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että median rooli päätöksenteossa nyky-yhteiskunnassa on erittäin tärkeä, ja että ne, joilla on asiantuntijatietoa kriminaalipolitiikasta, eivät saa kieltäytyä osallistumasta julkiseen debattiin.

XXX

Keskustelua on tietenkin käyty myös kansainvälisellä tasolla. Minun aikanani tärkeimmät kansainväliset keskustelufoorumit olivat toisaalta kansainväliset tieteelliset yhdistykset ja toisaalta Euroopan Neuvosto ja Yhdistyneet Kansakunnat. Keskeisiä yhdistyksiä olivat Défense Sociale, the International Society of Criminology, AIDP sekä Pohjoismainen kriminalistiyhdistys. Käytin paljon aikaa näiden elimien toimintaan osallistumiseen, koska näin ne hedelmällisinä debatin ja edistyksen kanavina. Tuolloin ei vielä ollut Euroopan kriminologiyhdistystä.

Pohjoismainen kriminalistiyhdistys oli ensimmäinen pohjoismainen foorumi, jolla voitiin käydä tieteellistä keskustelua kriminologisista ja kriminaalipoliittisista aiheista. Se onnistui yhdistämään alan pohjoismaiset asiantuntijat ja tarjoamaan intellektuaaliset puitteet, joissa kriittistä keskustelua kriminaalipoliittisista kysymyksistä voitiin käydä. Yhdistyksessä käytännön, päätöksenteon, akateemisen työn ja tutkimuksen edustajat saattoivat kohdata ja keskustella uusista ideoista.

Kansainvälisistä yhteistyöelimistä Euroopan Neuvostolla ja Yhdistyneillä Kansakunnilla oli keskeiset roolit. Siihen aikaan ei ollut Euroopan Unionia, ja Euroopan Neuvoston kriminologiset kollokviot ja tutkimuskonferenssit olivat hyvin merkittäviä tapahtumia alan ammattilaisille. Näillä foorumeilla oli myös nimenomaisesti kriminaalipoliittinen näkökulma vahvasti esillä. Tuolloin Suomi ei vielä ollut Euroopan Neuvoston jäsen, mutta myös ei-jäsenillä oli oikeus osallistua, ja Suomi oli aktiivinen myös noissa piireissä. YK:lla oli samantapainen rooli kansainvälisellä tasolla. Eri kansainvälisillä foorumeilla luotujen yhteyksien avulla tuli mahdolliseksi saavuttaa aktiivisen toimijan rooli myös tällä tasolla.

Nämä yhteydet tekivät mahdollisiksi kaksi tärkeää toimintalinjaa. Ensiksikin pystyimme tekemään ajattelutapaamme tunnetuksi kaikilla näillä näyttämöillä. Ja toiseksi saatoimme tuoda monia kansainvälisiä virtauksia Pohjoismaihin. On tärkeää muistaa, että niihin aikoihin oli tarjolla hyvin vähän luontevia tilaisuuksia käytännön päätöksentekijöiden, lainkäyttäjien ja asiantuntijoiden väliseen ajatustenvaihtoon. Eri maat elivät suhteellisen eristyksissä, ja rajojen ylittäminen vaati suurta vaivaa.

XXX

Mikä merkitys kaikella tällä tiedolla sitten oli? Käytännön kriminaalipolitiikan näkökulmasta olennaista oli, että tutkimus onnistui tuomaan esiin vakuuttavia argumentteja, jotka koskivat muun muassa vankeuden suhteellista tehottomuutta, yhteiskunnallisten ja olosuhdetekijöiden merkitystä rikollisuuden taustatekijöinä sekä rikosoikeusjärjestelmän voimakkaasti valikoivaa luonnetta. Niin päättäjillä kuin suurella yleisölläkin näyttää olevan pysyvä taipumus unohtaa tällaiset perustavanlaatuiset tosiasiat, ja niistä on muistutettava kerta toisensa jälkeen. Näin voidaan saada aikaan myös käytännössä vaikuttavia tuloksia. Tutkimuksen yhden painoalueen tulisi pysyvästi kohdistua tällaisiin perusasioihin.

Kaikki eivät ehkä ole yhtä mieltä siitä, mitä olen sanonut. Jotkut saattavat myös ajatella, että todella kriittisen kriminologin tulisi pitää tuntuva etäisyys viralliseen kriminaalipolitiikkaan. Mutta kriittisyys, rakentavuus ja käytännöllisyys eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja. Rikosoikeusjärjestelmän uudistamiseen osallistuminen ei sulje pois tilaisuutta kriittiseen tutkimukseen, pikemminkin päinvastoin.

Ei ole olemassa täydellisiä rikosoikeuskäytäntöjä; monesti ne ovat jopa kamalia. Joihinkin niistä voidaan tehdä parannuksia, mutta ilmeisestikään ei kaikkiin. Mutta yhtäkään niistä ei korjata, ellei vallitsevien käytäntöjen epäkohtia paljasteta, raportoida ja tehdä tunnetuiksi suurelle yleisölle ja päätöksentekijöille.

 
Julkaistu 12.12.2011