Jukka-Pekka Takala

Tilannetorjunta ja rationaalisen valinnan teorian järki

Rikoksentorjunta-palstalla käsitellään rikosten tilannetorjuntaa. Perinne on hakenut malleja mm. rationaalisen valinnan teoriasta. Tämän vuoksi on usein nähty, että tilannetorjunta toimisi korkeintaan sellaisten rikoksen ehkäisyssä, joissa tekijä pyrkii taloudelliseen tai vastaavaan hyötyyn. Monesti tilannetorjunta toimii kuitenkin, vaikka motiivi vaikuttaisi järjettömältä eikä rikoksesta tuntuisi olevan tekijälleen mitään hyötyä.

Ensiksikin monet tilannetorjunnan menetelmät, kuten kohteen suojaaminen, toimivat pitkälti riippumatta siitä, miten potentiaalinen rikoksentekijä järkeilee. Toiseksi rationaalisen valinnan teorian nimi johtaa vähän harhaan: ajattelumalli kehottaa ottamaan ehkäisytoimien suunnittelussa huomioon, että rikoksentekijän päätöksenteko ei ole puhtaasti rationaalista vaan kyse on tilannesidonnaisista ratkaisuista, joissa tiedot ovat puutteellisia ja arviot voivat värittyä ja vinoutua monella tapaa. Ihmisten päätöksenteon yleisistä "epärationaalisuuksista" on yhä enemmän tietoa. Samoin on kriminologisen tutkimuksen tuottamaa tietoa siitä, miten erilaisten rikosten tekijät valitsevat kohteitaan ja päättävät rikokseen ryhtymisestä tai siitä luopumisesta.

Tilannetorjunta täydentää muita menetelmiä

Viime vuosikymmenien rikoksentorjunnan keskeinen uusi idea on rikosten tilannetorjunta, englanniksi Situational Crime Prevention. Kun Suomessa vuonna 1989 perustettiin rikoksentorjuntaneuvoston edeltäjä, rikoksentorjunnan neuvottelukunta, suunnittelemaan "toimia rikosten ehkäisemiseksi", painotti asetus, että huomiota on "kiinnitettävä erityisesti siihen, miten muilla toimilla kuin rangaistuksilla ja yleisen järjestyksen voimassa pitämisellä rikollisuutta voitaisiin vähentää". Tällaisiksi vaihtoehtoisiksi tai täydentäviksi keinoiksi asetus hahmotti vaikuttamisen "rikostilaisuuksia synnyttäviin ja rikoksia edistäviin olosuhteisiin".

Tekniikkana tilannetorjunta ei tietenkään ole uusi. Ovia on lukittu ja tärkeitä kohteita valvottu ennenkin. Uutta on se, että rikostilanteisiin vaikuttaminen on tullut järjestelmällisen ja laajan pohdinnan ja soveltamisen kohteeksi. Aikaisemmin rikosten ehkäisemistä koskeva ajattelu pysyttäytyi paljolti rangaistuksissa ja kasvatuksessa: miten rangaistusuhalla voi estää rikoksia (tai rangaistuksilla "parantaa" rikoksentekijöitä) ja miten lasten, nuorten ja muidenkin ihmisten ominaisuuksiin voisi vaikuttaa niin, että heistä ei tulisi rikollisia. Rikosten tilannetorjunta-ajattelu ei tietenkään pyri syrjäyttämään eikä korvaamaan muita keinoja, kuten rikosoikeusjärjestelmää tai sosiaalista rikoksentorjuntaa (eli toimia joilla ehkäistään rikosalttiuden kehittymistä lapsissa, nuorissa ja aikuisissakin). Tilannetorjunta täydentää näitä.

Tilannetorjunnan taustalla kolme teoriaa rikosten syistä

Rikosten tilannetorjunnan taustalla ei ole Suurta Teoriaa rikollisuuden syistä. Se on pikemminkin lähestymistapa ja analyysimetodi, jonka käyttövoimana ovat käytännön tarpeet ja havainnot sekä rikostilanteiden systemaattinen erittely. Kokonaan epäteoreettinen tämä lähestymistapa ei kuitenkaan ole, vaan se hyödyntää monia kriminologisia ja ihmisen toimintaa kuvaavia teorioita. Tilannetorjunnan keskeisen kehittäjän Ronald Clarken mukaan ajattelu käytti alkuvaiheissa hyväkseen kolmea teoriaperinnettä: 1) rutiinitoimintojen teoriaa: rikostilaisuuksia syntyy, kun yhteiskunnan rutiinitoiminnot tuovat yhteen motivoituneita tekijöitä ja otollisia kohteita kunnon valvonnan ulottumattomissa; rutiinitoimintojen muuttuminen luo uusia ja poistaa vanhoja rikostilaisuustyyppejä, 2) rikollisuuden esiintymisrakenteen teoriaa: rikokset kasautuvat ajallisesti ja paikallisesti ja 3) rationaalisen valinnan teoriaa: rikoksentekoa edeltää ainakin jossain määrin tilanteen piirteitä huomioon ottava päätöksenteko, joka sisältää ainakin jossain suhteessa järkiperäisiä elementtejä, vaikka se muista näyttäisi järjettömältä.

Tilannetorjuntastrategiassa pyritään vaikuttamaan tilanteisiin siten, että rikokset tulevat epätodennäköisemmiksi tai mahdottomiksi. Ajatteluperinteen alkuvaiheessa pyrittiin siihen, että 1) rikos on vaikeampi tehdä, 2) sen tekemiseen liittyy suurempia riskejä tai 3) siitä aiheutuu vähemmän hyötyä. Myöhemmin lisättiin kaksi "psykologisempaa" tavoitetta: pyritään 4) ehkäisemään tai lieventämään rikokseen yllyttäviä provokaatioita (esimerkiksi jonotuksen sujuvuus ja ystävällinen palvelu) sekä 5) kumoamaan tai heikentämään rikosta neutraloivia verukkeita tai puolusteluja (yleisten käymälöiden tai roskisten saatavuus, tilan käyttösääntöjen näkyvä esilläpito).

Kuten mitkä tahansa ongelmien ratkaisumenetelmät, täytyy myös tilannetorjunnan menetelmät alistaa eettiseen puntariin. Menetelmien pitää olla moraalisesti ja sosiaalisesti hyväksyttäviä; lääke ei saa olla pahempi kuin sairaus. Euroopan rikoksentorjuntakilpailun vanhojen sääntöjen mukaan rikoksentorjuntahankkeiden paremmuutta punnittiin mm. sillä kriteerillä, miten hanke vaikuttaa elämänlaatuun yleensä. Hanke ei saa huonontaa elämän laatua.

Tilannetorjunta ymmärtää graffitien teon motiiveja?

Mutta onko järkevää valita järkevän valinnan teoria yhdeksi tilannetorjunnan peruslähtökohdaksi? Monet katsovat, että vaikka osa rikoksista voidaan ehkäistä rangaistuksen uhalla tai rikoksentekoa vaikeuttavilla tilannetorjunnan keinoilla, nämä menetelmät eivät kuitenkaan pysty ehkäisemään ekspressiivisiä, tunnekuohun vallassa tehtyjä rikoksia tai sellaisia rikoksia, joilla ei tavoitella mitään varsinaista hyötyä.

Esimerkiksi Hille Koskelan mukaan rationaalisen valinnan teoriaan perustuvan tilannetorjunnan "ymmärryksen ulottumattomiin putoaa sellainen rikollisuus, joka ei perustu edun – taloudellisen tai muunkaan – tavoitteluun, vaan alakulttuurin toimintatapaan tai elämäntapaan." Koskelan mielestä esimerkiksi graffitien tekeminen on "esimerkki siitä, että rationaalisen valinnan teorian merkitys on kääntynyt päälaelleen. Jos maalaamiselle on määriteltävissä jokin etu tai hyöty, se on alakulttuurin piirissä saavutettu 'feimi'."

Maine ja asema ovat kuitenkin rationaalisen valinnan teorian peruskauraa. Graffitien, töhryjen ja piissien tekijöiden motiivit – olivat ne sitten taiteellista itseilmaisua, maineen hankkimista omissa piireissä, oman alueen merkitsemistä jengien reviirikamppailussa tai kostoa ja uhmaa valtakoneistoa vastaan – mahtuvat hyvin tilannetorjujien ymmärrykseen. Jo 1993 Clarke ja Felson määrittelivät, että rikosten tekeminen on "tarkoituksellista toimintaa, joka tähtää täyttämään rikoksentekijän tavanomaisia tarpeita, tuottamaan sellaisia asioita kuin raha, status, seksi ja jännitys." Näiden tarpeiden tyydyttäminen "edellyttää päätöksiä ja valintoja (joskus varsin perusmuotoisia sellaisia), joita rajoittavat käytettävissä olevan ajan niukkuus ja osaamisen puutteet sekä asiaan liittyvän tiedon rajallisuus."

Yllyttääkö teon vaikeuttaminen joitain tekijöitä?

Koskela kirjoittaa myös, että teon vaikeuttaminen saattaa muuttaa sen tekemisen kiinnostavammaksi. "Kun potentiaalinen rikoksentekijä ajattelee taloudellisen laskelmoinnin sijaan päättelyketjulla 'mitä vaikeampi paikka, sitä kiehtovampi keikka', tekemisen vaikeuttamisella tai etujen minimoinnilla ei ole toivottavaa vaikutusta."

Joskus teon vaikeuttaminen varmaan yllyttää joitakuita yrittämään sen tekemistä vielä kovemmin. Mutta tuskin se pätee keskimäärin edes laittomien graffitien tai töhryjen tekemiseen, vaikka Helsingin tiukka ja kaikesta päättäen ylilyöntejä sisältänyt töhrykampanja näyttää provosoineen joitakin tekijöitä uhmakkaiksi. Tuore pamfletti siteeraa paria tekijää:

"Yksi syy, miksi me maalataan, on se, että [vartiontifirma] vituttaa meitä. Näytetään, että ei me lähdetä minnekään. Mitä kovemmat otteet, sitä kovempaa tulee takaisin."

"Ainut ettei graffiteja näe, kun niitä on puhdistettu isolla rahalla. Ei se mihinkään tule loppumaan, meillä riittää maalia pidempään kuin teillä riittää rahaa."

Helsinki on kuitenkin pysynyt melko siistinä. Eri menetelmien vaikutuksista tähän ei ole varmaa tietoa, mutta laittomien ja häiritsevien graffitien nopea puhdistaminen lienee yksi tärkeimpiä tekijöitä. Menetelmä mainitaan Ronald Clarken 25-soluisessa taulukossa rikosten tilannetorjuntamenetelmistä sarakkeessa, jonka otsikkona on teon hyötyjen vähentäminen. Ainakin New Yorkin metron vaunujen säännöllisen puhdistamisen osoitettiin vähentävän graffiteja.

2000-luvulla Vancouverissa toteutetun laittomien graffitien vastaisen ohjelman väitetään vähentäneen graffiteja 80 prosentilla kolmessa vuodessa. Jos tiedot Vancouverista pitävät läheskään paikkansa, se osoittaa, että kaupunkikuva saadaan siistiksi myös, vaikka seinämaalauksia sallittaisiin ja jopa monissa paikoissa rohkaistaisiin, kuten Vancouverissa tehty.

LÄHTEET :
25 Techniques of Situational Prevention. www.popcenter.org/library/25 techniques grid.pdf .

Brunila, M., Ranta, K., & Viren, E. (2011). Muutaman töhryn tähden. Helsinki: Into Kustannus Oy.

Clarke, R. V. (1997). Introduction. In R. V. Clarke (Ed.), Situational crime prevention. Successful case studies, 2nd edition (pp. 2–43). New York: Harrow and Heston.

Farrall, G. (2010). Situational crime prevention and its discontents: Rational choice and harm reduction versus ‘Cultural Criminology'. Social Policy & Administration, 44(1), 40–66.

Kelling, G. and Sloan-Hewitt, M. A. (1992), Subway graffiti in New York City: ‘Getting' up' vs. ‘meanin' it' and ‘cleanin' it'. Teoksessa R. V. Clarke (ed.), Situational Crime Prevention: Successful Case Studies, Albany, NY: Harrow and Heston.

Koskela, H (2009), Pelkokierre: pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Helsinki: Gaudeamus.

Spicer, V. (2007), The portrait of a vandal: how Vancouver reduced graffiti by 80% over three years. Presentation to the 18th Annual Problem-Oriented Policing Conference held at Madison, Wisconsin. (viitannut Farrall 2010).

 
Julkaistu 12.12.2011