Mirka Smolej

Rikosuutisoinnin muutokset

Rikoksista ja eritoten väkivallasta uutisointi on lisääntynyt merkittävästi Suomessa kahdenkymmenen vuoden aikana. Myös rikosuutisten sisältöpainotukset ja uutisoinnin tavat ovat muuttuneet. Yksittäistä rikostapausta seurataan nyt aikaisempaa pidempään ja huomio on alkanut kohdistua yhä enemmän rikosten uhreihin.

Tasaisin väliajoin julkisessa keskustelussa nousee pinnalle huoli siitä, että rikosuutisointi on alati muuttumassa raaempaan ja sensaatiohakuisempaan suuntaan. Samoin huolta aiheuttaa rikosuutisoinnin ja mediaväkivallan mahdolliset haitalliset vaikutukset. Rikosuutisoinnin nähdään usein lietsovan turhia pelkoja, vääristävän ihmisten käsityksiä rikollisuudesta ja seuraamusjärjestelmästä, koventavan asenteita, aiheuttavan aggressiivista tai rikollista käyttäytymistä (eritoten nuorisossa) ja lietsovan yleistä pelon ilmapiiriä. Myös kriminologista rikosuutisoinnin tutkimusta ohjaa tavallisesti lähtöoletus, että uutisointi on vaikutuksiltaan haitallista.

Rikosuutisointia käsitelleen väitöskirjatutkimukseni lähtökohdat perustuivat paitsi tähän perinteiseen kriminologian näkökulmaan myös kansallisissa rikosuhritutkimuksissa tehtyihin ristiriitaisiin havaintoihin. Niiden mukaan suomalaisten kokema väkivallan pelko lisääntyi voimakkaasti ajanjaksolla 1988–1997, vaikka väkivallan uhriksi joutumisessa ei samojen lähteiden mukaan tapahtunut muutoksia. Jokin muu tekijä kuin tosiasialliset rikosuhrikokemukset näyttivät aiheuttaneen pelkojen voimakkaan lisääntymisen. Samanaikaisesti sekä kriminologit että viestinnän tutkijat raportoivat tutkimustuloksia, joiden mukaan rikoksista uutisointi kasvoi massiivisesti Suomessa. Tutkimuksessani halusinkin pureutua rikosuutisoinnin ja rikoksen pelon välisen suhteen tarkasteluun.

Neljä syytä kasvuun

Yksi keskeinen syy rikosuutisoinnin nopeaan kasvuun oli Suomen mediamarkkinoiden myllerrys 1990-luvulla. Televisiokanavien mediaomistus oli pitkään jakautunut valtio-omisteisen Yleisradion ja yksityisen Mainos-TV:n kesken. Kilpailu kiristyi nopeasti ja kilpistyi vuoden 1993 televisiokanavareformiin, jonka seurauksena MTV Oy ja Aamulehti-yhtymä fuusioituivat. Muutosten myötä suomalainen mediakenttä monipuolistui ja laajeni.

Suomen oikeustoimittajat ry perustettiin vuonna 1988. Aikaisemmin pieni rikos- ja oikeustoimittajien joukko alkoi ammattimaistua ja laajeta nopeasti. 1990-luvun kuluessa myös moni suuri sanomalehti ja televisiokanava – esimerkiksi Yleisradio ja MTV3 – perusti erillisiä rikos- ja oikeusasioihin erikoistuneita uutistoimituksia. Nyttemmin kaikilla suurilla tiedotusvälineillä on omat rikostoimittajansa, mikä on osaltaan lisännyt rikosten saamaa huomiota ja uutisjuttujen määrää mediassa.

Rikokset ovat paitsi suosittu myös nopeasti tuotettavissa oleva uutisaihe. Siksi ei ole yllättävää, että internetin yleistyessä vuosituhannen vaihteessa sekä televisio että sanomalehdet kiinnostuivat nopeasti mahdollisuudesta laajentaa uutistuotantoaan sähköiseen mediaan. Internet mahdollisti lyhyiden, reaaliaikaisten, visuaalisesti näyttävien rikosjuttujen massatuotannon ennennäkemättömällä tavalla. Samaan aikaan kaksi ilmaisjakelulehteä, Metro ja Uutislehti 100, rantautui Suomeen, mikä kiristi sähköisen ja painetun median välistä uutiskilpailua entisestään.

Neljäs merkittävä rikosuutisoinnin kasvua pohjustanut muutos liittyy rikostoimittajien ja viranomaisten yhteistyön tiivistymiseen. 1990-luvun kuluessa viranomaiset alkoivat vastata kasvavaan rikosuutisten kysyntään vahvistamalla ulkoista tiedotustaan. Rikostoimittajien perinteiset soittokierrokset poliisilaitoksille uutisjuttujen toivossa korvautuivat pikkuhiljaa poliisin uutiskirjeillä ja aikaisempaa tiheämmin järjestettävillä tiedotustilaisuuksilla. Myös tuomioistuimet alkoivat panostaa uudella tavalla viestintäänsä. Rikos- ja siviilioikeudellisten juttujen käsittely mediassa ja oikeudenkäyntejä koskevan uutisoinnin lisääntyminen ovat konkreettisia esimerkkejä kehityksestä.

Kaikki nämä muutokset – mediamarkkinoiden uudelleen järjestäytyminen, internetin yleistyminen, rikos- ja oikeusjournalismin ammattimaistuminen sekä tehostunut viranomaistiedotus – vaikuttivat paitsi rikosuutisten määrän nopeaan kasvuun 1990-luvulla myös siihen, että median potentiaalisia haitallisia vaikutuksia käsittelevä julkinen keskustelu lisääntyi. Vähitellen myös suomalaiset tutkijat kiinnostuivat rikosuutisoinnista ilmiönä.

Rikosuutisissa korostuvat tunteet

Muutokset väkivallan uutisoinnissa eivät olleet pelkästään määrällisiä; myös uutisoinnin tavat ja sisällöt ovat erilaistuneet merkittävästi kahdessakymmenessä vuodessa. Olennaista on ollut siirtyminen aikaisempaa pitkäkestoisempaan, tunnepitoisempaan ja uhrikeskeisempään uutisointiin.

Rikosjutuissa näkyy sama viihteellistymiseksi tai tabloidisaatioksi nimetty ilmiö, minkä on nähty leimanneen joukkoviestintää viime vuosina yhä enenevissä määrin. Käytännössä viihteellistyminen näkyy siten, että yksittäisessä uutisessa vedotaan yhä useammin yleisön tunteisiin ja keskitytään kertomaan yksittäisen ihmisen kokemuksista sen sijaan, että tapahtunutta tai siihen johtaneita syitä taustoitettaisiin laajemmin. Tunteisiin vedotaan myös visuaalisin keinoin, esimerkiksi liittämällä juttuun kollektiivisesta suremisesta viestivää kuvamateriaalia. Kuvat rikospaikalle tuoduista kynttilöistä tai rikoksen uhrin vanhat valokuvat ovat nykyrikosuutiselle tyypillistä kuvitusta.

Yksittäistä rikostapausta tai -epäilyä seurataan mediassa pidempään kuin ennen. Esimerkiksi Karoliina Kestin viimekesäistä katoamistapausta seurattiin tiiviisti viikkokausia lähes päivittäin, jopa silloin kuin mitään kiinnostavaa uutisoitavaa ei ollut.

Kolmas olennainen muutos on uutisoinnin keskittyminen entistä enemmän asianosaisten, erityisesti rikosten uhrien tai uhrin läheisten, kokemusten kuvaamiseen rikoksen tekijöiden sijasta. Poliisia ja muita viranomaisia puolestaan haastatellaan uutisjutuissa yhä harvemmin. Heidän paikkansa ovat ottaneet paitsi rikoksen uhrit myös rikoksen silminnäkijät, naapurit ja muut tavalliset kadunmiehet, jotka haluavat kertoa julkisesti omista kokemuksistaan ja tunteistaan ja joiden näkökulman media haluaa nostaa esille.

Uhreja on nyt kaikkialla

Suomen rikosuutisoinnissa tapahtuneet muutokset heijastavat laajempaa yhteiskunnallista kehitystä, jossa uhrista on tullut aikaisempaa keskeisempi ja näkyvämpi hahmo. Kehityksestä voi löytää viitteitä paitsi muuttuneista mediasisällöistä myös lainsäädännöstä, erilaisista uhriliikkeistä ja turvateollisuudesta.

Toisin kuin aikaisemmin, monissa rikosoikeudellisissa uudistuksissa ei ole enää keskeistä rikoksen tekijän rankaiseminen vaan rikoksen uhrin suojaaminen ja/tai hänen kokemansa kärsimyksen hyvittäminen. Esimerkiksi rikosasioiden sovittelu ja perheen sisäinen lähestymiskielto perustuvat vastaavaan lähestymistavan muutokseen. Uhrin roolin korostumisessa on kyse yleiseurooppalaisesta ilmiöstä; esimerkiksi Ruotsissa rikosuhreihin liittyvä poliittinen puhe on lisääntynyt merkittävästi viidentoista vuoden aikana. Ilmiö ei kuitenkaan rajoitu vain rikosten uhreihin vaan kattaa lukuisia erilaisten vastoinkäymisten kohteeksi joutuneita ihmisiä ja ryhmiä.

Erilaisten uhrien järjestäytyminen on lisääntynyt Suomessa valtavasti parinkymmenen vuoden aikana. Muun muassa narsistien ja uskontojen uhrit ovat perustaneet omat tukijärjestönsä lukuisista muista uhreista puhumattakaan. Samanaikaisesti tosiasiallisesta ja potentiaalisesta uhrista on tullut kuluttajia, joille markkinoidaan erilaisia turvateollisuuden tuotteita. Uhrin arkipäiväistyminen on edennyt niin pitkälle, ettei uhriksi joutuminen tai sellaisena esiintyminen ole välttämättä enää hävettävä tai peiteltävä asia. Joissakin tapauksissa uhri on jopa itse valittu status, jollaiseksi julistautumalla voi saada muun muassa mediahuomiota.

Lisääkö väkivallasta uutisointi pelkoja?

Vastaus on varovainen kyllä. Erityisesti ihmiset, jotka lukevat säännöllisesti iltapäivälehtiä, ovat muita pelokkaampia. Iltapäivälehtien ja pelon välinen yhteys säilyy, vaikka useiden taustamuuttujien vaikutukset vakioitaisiin. Vaikuttaa siltä, että iltapäivälehtiin ajoittain liittyvä voimakas moraalinen kritiikki ei ole täysin tuulesta temmattua, vaan että sensaatiohakuisilla ja väkivaltaa korostavilla lööpeillä on negatiivisia vaikutuksia. Toisaalta yhteys pelon ja rikosuutisoinnin välillä on todennäköisesti kaksisuuntainen siten, että jo entuudestaan pelokkaat ihmiset kuluttavat "pelottavaa" uutismateriaalia. Muun muassa äänestyskäyttäytymistä tarkastelleet tutkijat ovat havainneet, että ihmiset hakeutuvat omaa poliittista ideologiaansa tukevien tiedotusvälineiden ja mediasisältöjen äärelle silloinkin kun vaihtoehtoisia näkemyksiä olisi tarjolla. Suoran kausaalisuhteen vetäminen median ja rikospelkojen välille olisi siis liioiteltua.

Työttömyydellä on erittäin voimakas yhteys ilmaistuihin rikoksen pelon tunteisiin. Työttömyys näyttää lisäävän rikoksen pelkoa siksi, että ihmiset kanavoivat taloudellisen epävarmuuden aiheuttamaa ahdistustaan muihin ilmiöihin. Tulkinta saa tukea tuoreimmista rikosuhritutkimusten havainnoista, joiden mukaan suomalaisten rikospelot ovat jatkuvasti laskeneet 2000-luvulla. Tuorein globaali talouskriisi ei ole nostanut pelkoja, sillä se ei ole aiheuttanut samankaltaista massatyöttömyyttä Suomessa kuin 1990-luvun lama.

Rikosuutisoinnilla ja rikoksen pelolla on toisin sanoen yhteys, joskin monimutkainen ja monitulkintainen. Kuten rikosuutisoinnin kasvuun, myös pelkotasojen muutokseen vaikutti 1990-luvulla oletettavasti lukuisia erilaisia tekijöitä. Tiivistetysti kyseistä vuosikymmentä voisi kuvailla valtavien sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten muutosten aikakaudeksi. Oletettavasti nämä mullistukset vaikuttivat merkittävästi kansalliseen mielipideilmastoon ja mielialaan.

Suomalainen rikosuutisointi maltillista

Suomalaiset tiedotusvälineet eivät korosta väkivallasta uutisoidessaan heikkojen ja haavoittuvien uhrien kokemuksia vaan keskittyvät usein hyvin tavallisten, keskiluokkaisten ja keski-ikäisten ihmisten uhrikokemuksista kertomiseen. Laajoja henkilöreportaaseja, joissa väkivallan uhrina olisi pieni lapsi, ei Suomessa juurikaan nähdä toisin kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa. Voikin todeta, ettei suomalainen rikosuutisointi ole erityisen sensaatiohakuista tai raakaa vaan joitakin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta asiallista. Osasyy maltillisuuteen piillee suomalaisessa yleisössä, joka tyypillisesti reagoi hyvin nopeasti median ylilyönteihin. Suomalaiset tiedotusvälineet tapaavatkin hanakasti korjata toimintaansa yleisöpalautteen perusteella. Esimerkiksi iltapäivälehdet siistivät taannoin rikoslööppejään vastauksena yleisön äänekkääseen kritiikkiin liian raa'asta uutisoinnista. Myös Jokelan koulusurmien jälkeinen kritiikki toimittajien ammattietiikkaa kohtaan heijastui uutisointityylin muutoksena Kauhajoen koulusurmien uutisoinnissa.

Kirjoittaja työskentelee suunnittelijana oikeusministeriön kriminaalipoliittisella osastolla. Teksti perustuu hänen 16.9.2011 Helsingin yliopistossa tarkastettuun sosiologian väitöskirjaan News Media, Crime and Fear of Violence, joka on julkaistu Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Tutkimuksia-sarjassa. Saatavilla www.optula.om.fi.

 
Julkaistu 12.12.2011