Matti Laine

Vaihtuuko paradigma?

Kriminologia-palstalla pohditaan, onko kriminologian piirissä tapahtumassa paradigman muutos.

Tieteiden kehitystä, muun muassa tieteellisiä vallankumouksia on pyritty selittämään paradigma-käsitteen avulla (Kuhn 1969). Tällöin paradigma viittaa tieteenalan vakiintuneisiin tapoihin toimia ja ajatella. Paradigma määrittelee, mitä tarkkailemme, minkälaisia kysymyksiä asetamme ja miten tutkimustuloksia tulkitsemme. Kun näissä tapahtuu merkittäviä muutoksia, voidaan puhua paradigman vaihtumisesta tai jopa tieteellisestä vallankumouksesta. Esiin on nostettu kysymys, onko kriminologian piirissä tapahtumassa paradigman muutos.

Yhdysvaltalainen kriminologi Nicole Rafter on useassa yhteydessä korostanut, miten välttämätöntä historiatietoisuus on millä tahansa tieteenalalla ja erityisesti kriminologiassa. Hänen mukaansa kriminologista keskustelua vaivaa tänään monella tapaa "nykyhetkisyys" tai "uutuuden fetisismi". Tällöin ollaan kiinnostuneita vain kaikkein uusimmista aiheista tai teorioista, koska "ne kertovat totuuden ja ovat ainoita oikeita". Samalla menneestä saatetaan antaa väärä todistus. Rafter haluaa, että vierailisimme säännöllisesti oman tieteenalamme "hautausmailla", koska tarvitsemme menneisyyttämme ja oppiaineen traditiota.1

Rafterin oma työ onkin keskittynyt vahvasti kriminologian tieteellisen historian kartoittamiseen. Hän on esittänyt (2010) tieteellisen kriminologian kolmivaiheisen kronologian. Ensimmäistä vaihetta hän kutsuu "tutkivaksi modernismiksi", joka sijoittuu vuosiin 1780–1870. Kyseessä oli eräänlainen tieteen esivaihe. Frenologit (mm. Johann Spurzheim) etsivät rikollisuuden biologisia ja empiirisiä syitä, Adolphe Quetelet kehitteli Ranskassa rikostilastoja ja Henry Mayhew tutki Lontoon vankeja ja vankiloita. Mutta nämä varhaiset tutkijat eivät vielä pitäneet itseään kriminologeina; he olivat lääkäreitä, juristeja tai tilastomiehiä.

Toinen vaihe on "itsevarma modernismi" (1870–1970). Siihen sisältyy vahva usko, että tieteellinen modernismi pystyy selvittämään rikollisuuden lopulliset syyt. Keskeinen rooli tässä oli tietenkin Cesare Lombrosolla, joka tutkimuksissaan käytti mm. uusintarikollisuustilastoja, verrokkiryhmiä ja muita modernin tieteen menetelmiä. Hän päätyi vahvasti determinismiin: synnynnäinen rikollinen oli tuomittu tappamaan ja varastamaan. Oleellista oli empiirinen ja vertaileva tutkimus, ja samalla "oli hylättävä filosofian ylevät valtakunnat". Itsevarma modernismi ei suinkaan hävinnyt 1900-luvun alussa, kun kriminologian taustaparadigmaksi vaihtui nouseva sosiologia. Determinismi hieman heikentyi ja vaihtui ympäristösellaiseksi, mutta itsevarmuus tieteen mahdollisuuksista säilyi. Rafter korostaa, että me kaikki tämän ajan kriminologit olemme tuon aikakauden lapsia.

"Kamppaileva modernismi" (agonistic) sai alkunsa 1960-luvun radikalisoitumisesta useilla aloilla. Syntyi erilaisia koulukuntia, jotka liittivät oman epiteettinsä kriminologiatieteen yhteyteen. Tällä kaudella ovat syntyneet niin marxilainen, radikaali, kriittinen, feministinen kuin postmodernikin kriminologia. Perusolettamuksia ja paradigmoja on asetettu kyseenalaiseksi, vaikka Rafterin mukaan harvoin on liu'uttu anti-tieteen puolelle. Ja merkillistä kyllä: käytännön vaikutus itse tutkimukseen ja käytäntöihin on ollut suhteellisen vähäinen. Radikaaleista koulukunnista huolimatta tutkimus on kuitenkin nojannut edellisen vaiheen "itsevarmoihin" menetelmiin ja ajatuksiin. Kriminologia on käynyt kamppailua itsensä kanssa, mutta "ahdistus" ei ole ollut fataalia.

xxx

Rafter viittaa myös siihen, että edelleen monet näkevät kriminologian vain yhteiskuntatieteenä, jopa pelkästään sosiologian osa-alueena. Hän itse on valmis määrittelemään kriminologian laajemmin ihmistieteeksi, jossa hyödynnetään niin antropologian, biologian, taloustieteen, filosofian, valtio-opin, psykologian kuin sosiologiankin saavutuksia. Tähän liittyy myös Janne Kivivuoren (2008) esittämä olettamus, että olisi nousemassa kriminologian suuri yhtenäisteoria, joka nojautuisi tutkimuksen edistymiseen ja kasaantumiseen useilla eri tieteenaloilla.

Itse olen ihmetellyt, miten kriminologian teoriahistoriasta esitetään arvostetuissakin julkaisuissa edelleenkin kummallisia tiivistyksiä. Väitetään (esim. Bourgon, Bonta et al. 2010), että kriminologiassa on ollut kolme keskeistä rikollisuuden selitysteoriaa. Kliininen tai medikaalinen malli näkisi rikollisuuden sairautena ja sosiologinen malli selittäisi rikollisuuden johtuvan köyhyydestä. Nämä olisivat vääriä teorioita ja ainoa oikea olisi sosiaalisen oppimisen teoria. Tällainen väite tai yksinkertaistus perustuu joko tietämättömyyteen tai tahalliseen vääristelyyn. Rafterin edellyttämä historiatietoisuus puuttuu, mikä saattaa johtua siitä, että väittäjät tulevat usein varsinaisen kriminologisen tradition ulkopuolelta.

xxx

Jonathon Cooper, Anthony Walsh ja Lee Ellis (2010) selvittivät mahdollista paradigman muutosta survey-kyselyn avulla Yhdysvalloissa. Heidän mukaansa hallitseva paradigma ("normaalitiede") kriminologian piirissä on edelleenkin ns. ympäristöoppi (environmentalism). Se näkee rikollisuuden ympäristöolosuhteiden tuottamana ilmiönä ja kiistää yksilöllisten erojen suuren merkityksen, ainakin mitä tulee niiden mahdolliseen biologiseen alkuperään. Mutta ilmassa on merkkejä muutoksesta. Eräs viime vuosikymmenten arvostetuimmista kriminologeista, Francis Cullen, joka aiemmin oli "sosiologisen paradigman ylpeä edustaja", on todennut, että se oli menneen vuosisadan paradigma, ei nykyisen. Tilalle on tullut "laajempi ja voimakkaampi paradigma: biososiaalinen".

Tutkijoiden kyselyyn vastasi 1218 tohtoritutkinnon suorittanutta kriminologia. Keskeisenä riippuvana muuttujana kyselyssä oli "suosituin teoria" ja riippumattomana muuttujana "ideologinen suunta", johon kriminologia katsoi kuuluvansa (konservatiivi, maltillinen, liberaali tai radikaali). Muutoksesta tai hämmennyksestä kertoo se, että vain noin puolet vastaajista ilmoitti suosikkiteoriansa. Eräs jopa totesi kysymyksen kohdalla, että "taidatte laskea leikkiä". Suosituimpia teorioita olivat sosiaalinen oppiminen, elämänkulku, sosiaalinen kontrolli ja sosiaalinen disorganisaatio. Mutta biososiaalinen malli "hengittää jo niskaan" eli on selkeästi nousussa.

Kyselyn tärkein tulos lienee kuitenkin se tosiseikka, että ideologia määrää edelleenkin hyvin paljon. Se vaikuttaa vahvasti siihen, mitä teorioita suosimme, mitkä syyt katsomme keskeisiksi rikollisuudessa ja mitä tieteenaloja olemme valmiit tutkimuksessa hyödyntämään. Jos esimerkiksi katsomme olevamme radikaaleja, niin emme pidä evoluutioon liittyviä, geneettisiä tai hormonaalisia tekijöitä lainkaan merkittävinä rikollisuuden selittämisessä. Sen sijaan esimerkiksi rikosoikeusjärjestelmän harjoittama syrjintä on tärkeä tekijä. Ideologian vaikutus näyttää vähentyneen aikaisempiin kyselyihin verrattuna, mutta silti se on edelleen vahva.2

Taustakoulutuksen merkitys on tässä suuri. Mitä enemmän on "oltu alttiita" (exposure) sosiologialle, sitä vaikeampi on hyväksyä yksilöllisten erojen merkitystä. Tutkijat pitävät ideologisten ennakkolähtökohtien näin suurta merkitystä valitettavana. Kun etukäteen on jo rajattu tietyt syyt, teoriat tai kokonaiset tieteenalat ulkopuolelle, menetetään merkittäviä mahdollisuuksia uusien asioiden löytämiseen ja ymmärtämiseen. Jotkut sosiologit haluavat jopa olla "militantisti ja ylpeästi tietämättömiä" biologiasta.

xxx

Thomas Kuhnin mukaan uuden paradigman syntyessä tieteentekijät ottavat käyttöön uusia välineitä ja katsovat uusiin paikkoihin. Mutta vielä tärkeämpää tässä muutoksessa on, että he näkevät uusia ja mielenkiintoisia asioita, kun he katsovat vanhoilla välineillään vanhoihin paikkoihin. Ehkä kriminologian paradigma ei vielä ole vaihtunut. Taidamme katsoa edelleenkin vanhoilla välineillä vanhoihin paikkoihin ja näemme siellä niitä samoja vanhoja asioita, joita siellä on nähty jo vähintään sadan vuoden ajan.

LÄHTEITÄ:

Rafter, Nicole (2010): Silence and Memory in Criminology – The American Society of Criminology 2009 Sutherland Address. Criminology 48 (2): 339–355.

Cooper, Jonathon A. & Walsh, Anthony & Lee, Ellis (2010): Is Criminology Moving Toward a Paradigm Shift? Evidence from a Survey of the American Society of Criminology. Journal of Criminal Justice Education 21 (3): 332–347.

1 Hän itse on törmännyt ongelmiin tarjotessaan artikkeleita kriminologian teoriahistoriasta. Eräs arvioitsija oli sitä mieltä, että lehtien tulee julkaista artikkeleita ainoastaan kokeellisesta kriminologiasta. Tarjotessaan tieteellistä elämäkertaa psykologi Hans Eysenckistä, oli toisen arvioijan kommenttina, ettei kenenkään tulisi kirjoittaa mitään hänestä "ennen ylösnousemusta".

2 Ideologisten ennakkolähtökohtien roolia suomalaisessa tiedemaailmassa voi testata vaikka vierailemalla joidenkin tieteenalojen (esim. kasvatustiede) yliopistosivuilla. Kovin monen tutkijan tiedeintresseissä on jokin selkeästi ideologinen epiteetti, esim. "kriittinen". Miksi näitä epiteettejä tarvitaan? Hyvä tiede on aina "kriittistä".

Haaste 4/2010

 
Julkaistu 13.12.2010