Jukka-Pekka Takala

Tilaisuus tekee varkaan mutta myös pahoinpitelijän ja raiskaajan

Rikoksentorjunta-palstalla pohditaan tällä kertaa rikostilaisuuksia ja arkirutiineja rikosten syinä ja rikosten torjunnan mahdollisuuksina.

Marcus Felsonin pelkistyksen mukaan rikos syntyy, kun motivoitunut potentiaalinen tekijä kohtaa otollisen kohteen pätevän valvojan puuttuessa. Tämä kuuluisa kolmio on yksi Felsonin nimeen liitetyn rikollisuuden arkirutiiniteorian aspekti. Rutiinitoimintateoria ei siis sano, että rikoksia tehdään, koska rikosten tekemisestä on muodostunut arkinen rutiini, johon ei edes kiinnitetä huomiota (vaikka on sellaistakin rikollisuutta). Teoria kiinnittää huomiota tavanomaisissa (ja keskimäärin ei-rikollisissa) rutiineissa tyypillisesti syntyviin tilanteisiin, jossa rikoksenteon kolmiyhteys voi toteutua. Tekijän, kohteen ja puuttuvan valvonnan lista voi tuntua lapsellisen yksinkertaiselta. Konkreettisiin tilannetyyppeihin sovellettuna se on kuitenkin tuottanut paljon tietoa rikollisuuden säännönmukaisuuksista ja päteviksi osoittautuneita ideoita rikosten ehkäisemiseksi.

Felsonin arkirutiinit ovat myös käytäntöjä, jotka muuttuvat ajan myötä pienten ja suurten arjen teknologian keksintöjen seurauksena. Muuttuvat käytännöt muuttavat rikollisuuden tilaisuusrakennetta ja sitä kautta itse rikollisuutta. Felsonin paraatiesimerkki on transistori, joka keksittiin vuonna 1947 ja joka noin 15 vuotta myöhemmin oli mahdollistanut matkaradiot ja muun kevyen kulutuselektroniikan massatuotannon. Maailmassa oli yhtäkkiä suuri määrä uusia esineitä, jotka olivat kevyitä, arvokkaita ja kivoja käyttää – ja siksi otollisia varastettavia. Felson kiinnitti huomiota myös siihen, miten päivällä tehdyt asuntomurrot helpottuivat amerikkalaisilla asuntoalueilla kotiäitien hakeuduttua töihin kodin ulkopuolelle, jolloin alueiden luonnollinen valvonta heikkeni ratkaisevasti. On myös käänteinen trendi: kun yhä useampia tehtäviä voi hoitaa kännykällä ja tietokoneella etätyönä kotona, samalla parantuu myös asuinalueiden luonnollinen valvonta päiväsaikaan.

Rikosten tilannetorjunnalla on jo pitkä ja vakiintunut historia, mutta sen selvimmät saavutukset ovat omaisuusrikosten torjunnassa. Sen sijaan väkivaltarikosten suhteen tulokset ovat vaatimattomampia. Väkivallan kohdalla ei aina edes ajatella, että tilannenäkökulmalla olisi mitään annettavaa. Ajatellaan väkivallan tuomittavuuden ja vahingollisuuden opettamista etenkin lapsille ja nuorille, rikosoikeusjärjestelmän tehostamista pahoinpitelijöiden ojentamiseksi, väkivallan uhrien tuen parantamista sekä sitä, että väkivaltaisia henkilöitä autetaan välttämään väkivaltaan turvautumista. Kaikki nämä ovat kannatettavia pyrkimyksiä, mutta lupaavia tuloksia on saatu myös menetelmistä, jossa pyritään vähentämään väkivaltaan usein johtavia tilanteita.

Tilannetorjuntaa on usein arvosteltu siitä, että se kiinnittää huomion pois rikollisuuden perussyistä ja hoitaa korkeintaan näiden oireita. Marcus Felson kääntää tämän kritiikin takaisin: rikostilaisuus on rikoksen perussyy. Oli näin tai noin, joka tapauksessa tiedetään, että tilaisuuksien tietyt piirteet lisäävät ja toiset piirteet vähentävät rikoksen riskiä, joskus aivan ratkaisevastikin. Tässä mielessä tilaisuuden rakenne on rikoksen (myötävaikuttava) syy – taikka siihen vaikuttava tekijä, riskitekijä, mahdollistaja tai katalyytti. Ronald Clarke on puolestaan myöntänyt, että rikosten tilannetorjunta ei ratkaise yhteiskunnan syvimpiä ongelmia, mutta väittää, että se vähentää ihmisten joutumista rikosten uhriksi, mikä on hyvä asia.

xxx

Eikä väkivalta ole immuuni tilannetorjunnan keinoille. Perinteisesti on ollut tapana puhua instrumentaalisesta ja ekspressiivisestä väkivallasta; instrumentaalinen väkivalta olisi keino johonkin muuhun pääsemiseksi, ekspressiivinen jollain tapaa väkivaltaa, jolla ei ole tavoitteita. James Tedeschi ja Richard Felson (Marcuksen veli) katsovat, että erottelu on harhaanjohtava. Ekspressiivisenä pidetty väkivalta on sekin instrumentaalista. Kyseessä vain ei ole aina sellainen helposti ymmärrettävä keinon ja tavoitteen yhdistelmä kuin klassisessa ryöstössä, jossa väkivalta tai sen uhka on keino saada se haluttu arvokas omaisuus. Väkivallalla voidaan myös "jakaa oikeutta" siinä mielessä kuin tekijä ajattelee ja kokee: uhri saa ansaitsemansa rangaistuksen. Ja väkivallalta voi vahvistaa tekijän identiteettiä tai mainetta, olla keino sosiaalisen aseman ylläpitämiseen. Tällainen väkivalta voi tuntua ulkopuolisesta kansalaisesta irrationaaliselta, mutta tekijän kannalta se ei sitä tapahtumahetkellä ollut. Ja sillä on merkitystä.

Väkivallan tilannetorjunta on todistetusti menestynyt etenkin yöelämän ja alkoholin käyttötilanteisiin vaikuttamalla. Australiassa, Kanadassa ja Uudessa Seelannissa ja Ruotsissa on pätevästi arvioituja kokeita, jotka osoittavat, että väkivaltaa voidaan vähentää juomispaikoissa ja niiden ympäristössä. Juomistilanteiden ja aggression yhteyden tutkimuksen pioneereihin kuuluvien, kanadalaisen Kathryn Grahamin ja australialaisen Ross Homelin kirja Raising the Bar tiivistää alan tietämyksen.

xxx

Hankalampi asia on lähisuhdeväkivalta ja seksuaalinen väkivalta. Kun ravintoloissa ja kaduilla on tyypillisesti läsnä potentiaalisia valvojia ja suojelijoita tai voidaan järjestää sellaisia, suuri osa muusta väkivallasta tapahtuu kodeissa ja muissa yksityisissä paikoissa, joissa ei samalla tapaa ole luontevaa valvontaa. Silti samantapaiset periaatteet vaikuttavat myös perheväkivaltaan ja seksuaaliseen väkivaltaan. Vaikka valvonta ei olisi tosiaikaista, se voi silti vähentää väkivaltaa. Tutkimuksissa on havaittu esimeriksi, että naisella, joka asuu lähellä omia sukulaisiaan, on alhaisempi riski joutua kotiväkivallan kohteeksi kuin sillä, jolla ei ole sukulaisia lähistöllä.

Bonni Fisher kumppaneineen on tutkinut Yhdysvaltain yliopistoissa opiskelevien naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa. Heidän kirjansa pääosa kertoo, miten seksuaalista väkivaltaa on kyselytutkimuksilla mitattu ja mihin tuloksiin tekijöiden oma menetelmä on päätynyt. (1,7 prosenttia USA:n opiskelijanaisia edustavista vastaajista oli raiskattu ja 1,1 prosenttia oli yritetty raiskata kyselyn noin 7 kuukauden viiteajanjakson aikana.) Kirjan viimeinen luku pohtii, miten seksuaalista väkivaltaa kampuksilla voisi ehkäistä myös tilannetorjunnan keinoin. Miten heikentää potentiaalisen tekijän motivaatiota? Miten rikoksen potentiaalisesta kohteesta tehdään vähemmän haavoittuva? Miten parannetaan luonnollista valvontaa ja suojaa?

Osa keinoista muistuttaa jo monin paikoin käytettyjä: Tilannetorjuntateorioiden mukaan kannattaa yrittää purkaa ihmisten vaalimia rikollisuutta suosivia verukkeita, neutralointeja, jotka auttavat näkemään kielletyn teon sallittuna tai ainakin lähes harmittomana. USA:ssa monin paikoin yritetty ns. raiskausmyyttien purkaminen on hyvin lähellä tätä. Mutta tilannetorjuntanäkökulma korostaa informaalisen kontrollin merkitystä. Raiskausmyyttien purkukursseilla on ollut toivottua vaikutusta niihin vastauksiin, joita kurssin käyneet antavat pian kurssin jälkeen, mutta pitkän päälle nämä tulokset ovat usein kadonneet. Lisäksi kurssien vaikutuksesta käyttäytymiseen ei ole juurikaan tietoa.

Fisher ja kumppanit pohtivat myös niiden tilanteiden tunnistamista ja vähentämistä, joissa on suuri seksuaalisen väkivallan riski. Teema on herkkä, koska tätä pohtivaa syytetään helposti uhrin syyllistämisestä. Tekijöiden mukaan tutkimus kuitenkin osoittaa, että riskitilanteiden hyvä tunnistaminen on yhteydessä naisten alhaisempaan uhriksi joutumiseen; he eivät ole niin helppoja uhreja. Päihtymys taas saattaa heikentää riskin tajuamista ja siihen reagoimista.

Periaatteessa vanha mutta tässä yhteydessä uudelta tuntuva ajatus, jota tekijät esittelevät, on sivustakatsojien koulutus. Tämä Victoria Banyardin vetämä hanke lähestyy ihmisiä, naisia ja miehiä, seksuaalisen väkivallan mahdollisina todistajina tai sivustakatsojina, ja idea on kouluttaa heitä puuttumaan turvallisesti ja tehokkaasti seksuaalisen väkivallan tilanteisiin ennen tilannetta, sen kestäessä tai sen jälkeen, oli tekijä sitten tuntematon, tuttava tai ystävä. Kokeellisessa tutkimuksessa koulutuksen saaneiden asenteet ja valmiudet muuttuivat toivottuun suuntaan ja erosivat verrokkiryhmästä vielä vuodenkin kuluttua.

LÄHTEITÄ:

Banyard, V.L., Moynihan, M.M, & Plante, E.G. (2007) Sexual violence prevention through bystander education: An experimental evaluation. Journal of Community Psychology, 35(4), 463–481.

Clarke, R. (2005) Seven misconceptions of situational crime prevention, teoksessa N. Tilley (toim.) Handbook of crime prevention and community safety. Willan Publishing.

Felson, M. (2010). Crime and everyday life. 4th Edition. Sage.

Fisher, B., Daigle, L. E., & Cullen, F.T. (2010) Unsafe in the ivory tower: The sexual victimization of college women. Sage.

Graham, K, & Homel, R. (2008) Raising the Bar: Preventing aggression in and around bars, pubs and clubs. Willan Publishing.

Tedeschi, J. T., & Felson, R. B. (1995) Violence, aggression, & coercive actions. American Psychological Association.

Haaste 4/2010

 
Julkaistu 13.12.2010