Elina Pekkarinen & Timo Harrikari

Riskin arviointia ja vaaran torjumista – lastensuojelun käytännöt huolen ilmapiirissä

Lastensuojelun ytimen voi kiteyttää pyrkimykseksi suojella lapsen terveyttä ja kehitystä ja ehkäistä sitä vaarantavia tekijöitä. Näin ollen erilaisten uhkien arviointi ja vaarojen ehkäisy ovat aina olleet olennainen osa lastensuojelun sosiaalityötä. Uusi vuosituhat on kuitenkin tuonut lastensuojeluun uudenlaisia painotuksia. Puhe riskeistä, turvallisuudesta ja varhaisesta puuttumisesta on yleistynyt ja ohjaa lastensuojelutyön käytäntöjä ja politiikkaa.

Lastensuojelussa lasten terveyden ja kehityksen turvaamisella on pitkät perinteet. Jo vuoden 1936 lastensuojelulaissa huoltolautakuntaa velvoitettiin ryhtymään toimenpiteisiin, jos lasta kotonaan uhkasi vaara hengen, terveyden tai siveyden puolesta. Huoltolautakunnan oli tarvittaessa määrättävä lapselle suojeluvalvoja, jonka tuli tarkoin seurata lapsen elämänoloja ja "neuvoin, ohjein ja toimin" auttaa vanhempia lapsen hoidossa ja kasvatuksessa. Tämä toimintatapa on säilynyt lastensuojelun sosiaalityön keskeisenä työmenetelmänä. Lapsen tilannetta on arvioitu vanhempien ja lapsen kanssa käytävien ohjaavien keskusteluiden, kotikäyntien ja tarvittaessa vankempien lastensuojelutoimien, kuten sijoituksen, avulla.

Vuosituhannen taitteessa lastensuojelussa yleistyi puhe riskilapsuuksista, riskinuoruuksista ja syrjäytymisvaarasta. Samaan aikaan käynnistettiin sosiaali- ja terveysministeriön koordinoima, useista toimijoista koostuva varhaisen puuttumisen hanke. Lastensuojeluun tuotiin erityisesti angloamerikkalaisista maista useita uusia ohjelmia, toimintakäytäntöjä ja työmenetelmiä, joiden soveltuvuutta suomalaiseen kulttuuriin ei juurikaan tutkittu. Riskin ja uhan arvioinnista on paikoitellen tullut lastensuojelutyötä ohjaavaa toimintaa, jolloin sen muut tehtävät, kuten perheiden tukeminen, voimavarojen löytäminen ja pyrkimys hyvinvoinnin lisäämiseen, ovat jääneet uhkakuvien maalailun varjoon.

Riskien kartoitusta käytännön kentällä

Riski- ja turvallisuusparadigman maihinnoususta lastensuojeluun on viime vuosina julkaistu analyyseja (mm. Harrikari 2008; Harrikari & Hoikkala 2008; Satka 2009). Mirja Satka (2009) tarkastelee varhaisen puuttumisen politiikkaa lastensuojelun uusien toimintakäytäntöjen ja -ohjelmien kautta. Hän nostaa esiin varhaisen puuttumisen Varpu-hankkeen, kasvatusyhteisöllisyydelle perustuvan Laukaan mallin, Helsingin kaupungin sosiaaliviraston varhaisen puuttumisen toimintamallin ja valtioneuvoston turvallisuustalkoot. Varhaisessa puuttumisessa toiminta perustuu työntekijän omaan huoleen, jonka puitteissa ryhdytään toimenpiteisiin. Laukaan Yhdessä elämään -mallissa lapsen kasvattamiseen haastetaan koko kylä, joskin ensisijainen kasvatusvastuu on kodilla. Yhteistyön tavoitteena on kasvattaa "entistä eurokelpoisempia kansalaisia" ja menetelmät perustuvat "maalaisjärkeen" ja tästä kumpuaviin "suoriin linjoihin ja yksinkertaisiin konsteihin". Rikkeisiin puututaan "napakasti". Helsingissä on toteutettu lukuisia yhteishankkeita poliisin kanssa, kuten Itä-Helsingin kauppakeskuksissa nuorten näpistyksiin puuttunut Idän Näppäri ja Kaakkois-Helsingissä nuorten päihteidenkäyttöön puuttunut Klaari (Vaikuta varhain... 2006).

Erilaisten toimintaohjelmien lisäksi lastensuojelun sosiaalityön käytännöissä on lanseerattu useita pienimuotoisempia työmenetelmiä, jotka perustuvat riskin arvioinnille (Lastensuojelun käsikirja). Erilaisten mittareiden, lomakkeiden ja haastattelumenetelmien avulla, joista osa on rekisteröityjä tavaramerkkejä, pyritään laskemaan, kuinka suuressa vaarassa lapsi on. Riskien arviointiin on sovellettu esimerkiksi Australiasta tuotua Turvaa arkeen -menetelmää, joka on perustunut riski- ja turvatekijöiden tutkimiseen perheissä. Huolen vyöhykkeet kehitettiin Stakesissa työntekijöiden huolen kartoittamisen apuvälineeksi (Arnkil 2004). Nuoriin on sovellettu niin kutsuttua Baro-menetelmää, joka perustuu yli 12-vuotiaiden rikoksia tekevien lasten elämäntilanteiden arviointiin. Tietokoneelle syötetyt puolistrukturoidun haastattelun tulokset antavat arvion huolen määrästä, jonka työntekijä voi halutessaan tulostaa ja välittää myös muille viranomaisille (esim. Pohjanmaa -hanke; Rounioja & Timonen 2010).

Riskienhallinta kuntien ja valtion politiikoissa

Lastensuojelun arkipäiväisiä käytäntöjä laajemmassa perspektiivissä, kunta- ja valtiotason lastensuojelupolitiikoissa, on kannettu huolta erityisesti lastensuojelun asiakaslukujen kasvusta. 1990-luvun alusta lähtien avohuollon tukitoimien piirissä olevien alle 18-vuotiaiden määrä on yli kolminkertaistunut ja huostaan otettujen lasten määrä kaksinkertaistunut.

Lastensuojelulukujen kasvun on usein tulkittu – varsin suppeasti – johtuvan lasten pahoinvoinnin lisääntymistä sekä perheiden kumuloituvista ja monimutkaistuvista ongelmista. Tarkastelussa on lähes säännönmukaisesti unohdettu sellaiset tekijät kuin ilmoitusvelvollisuuden laajentaminen vuoden 2007 lastensuojelulainuudistuksessa ja tilastointikäytäntöjen muutokset. Ilmoitusvelvollisuuden laajentaminen on paikoittain kaksinkertaistanut lastensuojeluilmoitusten määriä ja kuntien standardoimat tietojärjestelmät eivät välttämättä anna mahdollisuuksia kirjata yhteydenottoa kuin lastensuojeluilmoitukseksi.

Oman lisänsä lastensuojelulukujen kasvuun tuovat lakiin kirjatut varhaisen havaitsemisen ja puuttumisen sekä moniammatillisen yhteistyön periaatteet. Lastensuojelulaki velvoittaa kunnat laatimaan paikallisen lapsia ja nuoria koskevan hyvinvointisuunnitelman, joissa on painotettu palvelujärjestelmän koordinointia ja moniammatillisen yhteistyön kehittämistä (Määttä 2010). Riskien havaitsemisen ja matalan toleranssin näkökulmat on kirjoitettu varhaisen puuttumisen periaatteeseen lähtökohtaisesti sisään. Huolta ja riskejä edellytetään laajamittaisesti kartoitettavan riskilinssin läpi ja lastensuojelun nimissä niin päiväkotien kasvatussuunnitelmakeskusteluissa, nuorisotyössä kuin neuvolakäynneilläkin standardoiduilla kyselyillä ja havaitsemisen menetelmillä. Riskien hallinnassa lapsia ja nuoria koskevat yhteiskuntapoliittiset linjavedot pyritään muotoilemaan neutraaleiksi teknisiksi ratkaisuiksi. Syksyllä Helsingin Sanomissa käyty keskustelu hollantilaisen lastensuojelun sähköisen ilmoitusjärjestelmän käyttöönottamisesta kuvastaa tätä riskien hallinnan tendenssiä (HS 11.9.2010, 12.9.2010).

Varhainen puuttumisen eetos, joka muistuttaa 1800-luvun kansainvälistä "child savers"-liikehdintää, on ollut myös keskeinen lastensuojelua sekä riskienhallintaa ja uudenlaista kontrollikulttuuria vaalivaa rikoksentorjuntatyötä yhdistävä tekijä. Moniammatillisessa yhteistyössä lastensuojelutyötä lähestytään yleensä yhteiskunnan ja yhteisöllisen turvallisuuden näkökulmista. Näin se irtoaa omista lapsen yksilölliseen etuun ja oikeuksiin nojautuvista ammatillisista ja eettisistä lähtökohdista. Lastensuojelu on saatu mukaan poliisijohtoisiin nollatoleranssihankkeisiin (Vaikuta varhain... 2006), joissa yksilötason lapsiin kohdistetut vastuuttavat toimenpiteet lähestyvät leimaavia ja häpeää tuottavia käytäntöjä. Yhteisöturvallisuuden paradigma toi kuntiin myös kotiintuloaikakäytännöt, joihin lastensuojelutyön ohella muidenkin lasten kanssa työskentelevien ja lasten vanhempien on oletettu sitoutuvan (Harrikari 2006).

Riskiparadigman paradoksit

Riskipuheen vahvistuminen lastensuojelun sosiaalityössä on johtanut uudenlaisten menetelmien ja toimenpideohjelmien soveltamiseen. Lastensuojelun menetelmien ongelmana on kuitenkin puutteellinen tavoitteiden määrittely ja epämääräisyys menetelmien taustalla vaikuttavissa ihmiskäsityksissä ja teorioissa (Kaikko & Friis 2009). Menetelmien implementointi on toisinaan johtanut vaikeisiin eettisiin ristiriitoihin, kun sitä on sovellettu vastoin alkuperäistä tarkoitusta (Arnkil & Eriksson 2008). Luokittelevat menetelmät aiheuttavatkin aina joustamattoman kategorisoinnin ja lapsen leimaamisen vaaran, jolloin sen tarkoitus kääntyy itseään vastaan. Pahimmillaan luokitteleva menetelmä altistaa lapsen stigmatisoinnille. Lapset, joiden lastensuojelun asiakkuus johtuu käytöshäiriöistä, ovat erityisen alttiita negatiivisille leimoille.

Riskien arvioinnin vaikeutena on ollut myös puutteellinen keskustelu siitä, millaista kehitystä pyritään ehkäisemään. Lapsella on oikeus elää rakkauden, onnellisuuden ja ymmärtämyksen ilmapiirissä. Lapsen suojeleminen hänen terveyttä ja kehitystä vaarantavilta tekijöiltä, kuten hoidon laiminlyömiseltä ja muulta kaltoin kohtelulta, on lastensuojelun ensisijainen tehtävä, jota tuskin kukaan kyseenalaistaa. Myös lapsen suojelu hänen omalta käyttäytymiseltään, kuten päihteidenkäytöltä tai rikollisuudelta, on välttämätöntä. Aina ei kuitenkaan ole selvää, suojellaanko toimenpiteillä lasta vai ympäröivää yhteisöä. Laajasti lapsiväestöä koskevassa kotiintuloaikatoiminnassa riskien hallinnan näkökulma on keskeinen: lapset ja nuoret nähdään joko suojeluperiaatteen mukaisesti altistuvan myöhäisten iltojen riskeille tai olevan riski yhteisöturvallisuudelle. Myös nuorten lainrikkojien kohdalla herää toisinaan kysymys, pyritäänkö toimenpiteillä eristämään lapsi yhteisöstä yhteisön turvallisuuden nimissä (Pekkarinen 2010).

Jos tavoitteena sen sijaan on kustannusten patoaminen, riskien laskeminen ei ole yksiselitteisesti lapsen hyvinvointia edistävää. Nykyään lastensuojelulukujen kasvua ja siitä aiheutuvaa kuntien kasvavaa lastensuojelutaakkaa on pidetty kunnallis- ja valtiontalouden tasapainon riskitekijänä. Viimeaikaisissa lastensuojelu- ja nuorisolain yhteisalaa koskeneissa valtiollisissa asiakirjoissa näkökulma on tullut esiin erityisen voimakkaasti: lastensuojelulukujen kasvua pidetään kansantaloudellisena riskinä, johon kansakunnalla ei ole varaa. Lausuma kuvastaa julkisen talouden rationaliteettia, jossa keskeisenä tavoitteena 1990-luvun yhteiskuntapolitiikan suunnanmuutoksesta lähtien on ollut kustannuskasvun patoaminen. Tällainen "tulevan kansalaisen ja veronmaksajan" ja "syrjäytymisriskissä olevan" väliseen jännitteeseen perustuva puhetapa jättää helposti alleen lapsuuden ja nuoruuden ikäkaudet itseisarvoisina elämänvaiheina. Vaarana myös on, että lastensuojelun kustannuksia pyritään vähentämään silloinkin, kun se on lapsen edun kannalta haitallista.

Elina Pekkarinen on valtiotieteiden tohtori, joka työskentelee verkostokoordinaattorina Lastensuojelun tieto ja tutkimus -hankkeessa Nuorisotutkimusverkostossa ja Lapsuudentutkimuksen seurassa.

Timo Harrikari on yhteiskuntatieteiden tohtori ja dosentti, joka työskentelee akatemiatutkijana Lapset, yhteisöt ja kontrollikulttuurin muutos -tutkimushankkeessa Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.

LÄHTEET:

Arnkil, Tom Erik (2004) Verkostotyö lastensuojelussa – menetelmät huolen mukaan. Teoksessa Puonti, Saarnio & Hujala (toim.) Lastensuojelu tänään, 214–239. Tammi.

Arnkil, Tom Erik & Eriksson, Esa (2008) Vakava vetoomus: Älkää leimatko lapsia huolten vyöhykkeistöllä! Dialogi 8/2008, 20–21.

Harrikari, Timo (2006) Lasten ja nuorten kotiintuloaikoja koskevat käytännöt Etelä-Suomen läänin alueen kunnissa. Etelä-Suomen lääninhallituksen julkaisuja 106.

Harrikari, Timo (2008) Riskillä merkityt. Lapset ja nuoret huolen ja puuttumisen politiikassa. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 87.

Harrikari, Timo & Hoikkala, Susanna (2008) Nuorten hyvinvointipolitiikka – pahoinvointiin puuttumista ja riskien hallinnointia? Teoksessa Autio, Eräranta & Myllyniemi (toim.) Polarisoituva nuoruus? Nuorten elinolot vuosikirja 2008.

Kaikko, Kirsi & Friis, Leila (2009) Menetelmät lastensuojelun tukena. Teoksessa Bardy (toim.) Lastensuojelun ytimissä, 76-88. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Määttä, Mirja (2010) Lasten ja nuorten hyvinvointiin liittyvä suunnittelu kunnissa. Janus 18 (3), 243–259.

Pekkarinen, Elina (2010) Stadilaispojat, rikokset ja lastensuojelu – viisi tapaustutkimusta kuudelta vuosikymmeneltä. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 102.

Rounioja, Katja & Timonen, Johanna (2010) Haastavasti käyttäytyvän nuoren tuen polku. Nopean puuttumisen tiimin loppuraportti. www.ouka.fi/seutu/tukeva

Satka, Mirja (2009) Varhainen puuttuminen, moraalinen käänne ja sosiaalisen asiantuntijat. Yhteiskuntapolitiikka 74 (1), 17–32.

Turvaa arkeen. www.sosiaaliportti.fi/lastensuojelunkasikirja

Vaikuta varhain – Poliisin hyvät käytännöt varhaisen puuttumisen alueella. Poliisin ylijohdon julkaisusarja 10/2006. www.poliisi.fi

Varhainen puuttuminen. www.varpu.fi

Yhdessä elämään. www.yhdessaelamaan.fi

Haaste 4/2010

 
Julkaistu 13.12.2010