Juha Kääriäinen

Ennaltaehkäisyn riskit

Pohjoismaisten yhteiskuntiemme vahvuus kriminaalipoliittisessa ajattelussa on ollut, että olemme korostaneet rikollisuuden torjunnassa sosiaalista ennaltaehkäisyä. Rikollisuus nähdään köyhyyden, päihdeongelmien ja muiden yhteiskunnallisten ongelmien seurauksena. Tilanteesta saa hyvän kuvan vaikka tarkastelemalla eurooppalaisia tilastoja julkisista menoista: Pohjoismaissa käytämme vähemmän verovaroja kuin muualla Euroopassa poliisiin, oikeuslaitokseen ja vankiloihin. Vastaavasti panostuksemme sosiaali- ja terveyspolitiikkaan on vahvempaa kuin muualla. Olemme pyrkineet ratkaisemaan ongelmamme ennen kuin ne kärjistyvät rikoksina ja järjestyshäiriöinä. Palkkana tästä ovat olleet turvalliset yhteiskunnat ja kansalaisten myönteiset kokemukset sosiaali- terveys- ja turvallisuuspalveluista.

Sosiaali- ja terveyspolitiikkaan on kuitenkin aina kuulunut kurin ja kontrollin elementtejä. Näkyvimmillään nämä elementit löydämme köyhyyden ja päihdeongelmien liepeiltä: toimeentulotuen normit ovat tiukat ja kontrolli menee syvälle yksityisille alueille. Vähemmän näkyviä kontrollin muotoja löydämme kuitenkin koko sosiaali- ja terveyspolitiikan kentältä. Kontrollin tehtävänä on ylläpitää ja lujittaa järjestelmän legitimiteettiä. Kontrollin kääntöpuolella on leimaaminen: sosiaali- ja terveyspalvelut ovat aina tuottaneet paitsi hyvinvointia myös erilaista poikkeavuutta.

Elina Pekkarinen ja Timo Harrikari kirjoittavat tässä numerossa suomalaisesta lastensuojelutyöstä, joka on heidän näkemyksensä mukaan viime vuosina siirtynyt entistä enemmän lasten hyvinvointia turvaavasta työstä erilaisten riskien ja uhkien arviointiin. Tämä tulee heidän mukaansa esille erilaisissa uusissa "varhaisen puuttumisen" toimintakäytännöissä ja -ohjelmissa, joihin yhdistyy monenlaisia riskin arviointiin tähtääviä menettelytapoja. Ajatuksena on, että tunnistamalla "riskilapset" ajoissa, voimme kenties tarjota heille sellaisia palveluja, jotka estävät huonon ennusteen toteutumisen.

Periaatteessa ajatus varhaisesta puuttumisesta on hyvä: meidän tulisi tukea vaikeuksissa olevia perheitä ennen kuin ongelmat kärjistyvät hallitsemattomiksi. Ongelmina ovat kuitenkin ennustamisen epävarmuus ja ennustamisen keskittyminen riskikäyttäytymiseen. Jälkikäteen tehtyjä riskimalleja on helppo laskea mutta miten voimme luotettavasti sanoa, kenen lapsesta tulee päihdeongelmainen tai rikollinen? Riskiarviointien perusteella kohdennettujen erityispalvelujen sijaan tarvitaan kunnollisia lapsiperheiden peruspalveluja.

Pekkarisen ja Harrikarin havainto lastensuojelun siirtymisestä riskiajatteluun herättää kysymyksen koko sosiaali- ja terveyshuollon ja kriminaalipoliittisen ajattelun välisestä suhteesta. Esimerkiksi 2000-luvun sisäisen turvallisuuden ohjelmissa on ollut vahva näkemys siitä, että yhteiskuntamme turvallisuusongelmat kytkeytyvät syrjäytymiseen. Tämä näkemys saattaa olla oikea mutta voi johtaa myös päätelmään, että köyhyys, koulutusvajaus tai mielenterveyden järkkyminen ovat ennen kaikkea turvallisuusriskejä, joita vastaan tulisi suojautua erityisillä keinoilla. Meiltä löytyy jo nyt esimerkkejä halusta kriminalisoida osa köyhyydestä.

 
Julkaistu 13.12.2010