Simo Kolehmainen

Syyteoikeus sananvapausrikoksissa

Tuore tutkimus suosittaa syyteoikeussääntelyn uudistamista

Tutkin lisensiaatintutkimuksessani sananvapauden käyttöön liittyvien rikosten syyteoikeuden järjestelyjä. Aihe on ajankohtainen, koska järjestelyt muuttuivat merkittävästi 2004 voimaan tulleen sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain (460/2003, jälj. sananvapauslaki) myötä. Siihen asti ainoastaan painoviestintää koski painovapauslain mukainen erityinen syyteoikeussääntely. Sen mukaan oikeusministeriöllä oli yksinomainen oikeus nostaa syyte painotuotteen välityksellä tehdystä virallisen syytteen alaisesta rikoksesta.

Sananvapauslain 24 §:n 1 momentin mukaan valtakunnansyyttäjä päättää syytteen nostamisesta julkaistun viestin sisältöön perustuvasta virallisen syytteen alaisesta rikoksesta sekä tällaiseen rikokseen liittyvästä päätoimittajarikkomuksesta. Valtakunnansyyttäjä määrää tällöin myös siitä, kenen on ajettava syytettä. Lain esitöiden (HE 54/2002 vp.) mukaan tarkoituksena oli painokannevallan siirtäminen oikeusministeriöltä valtakunnansyyttäjälle, erityisen syytetoimivaltasääntelyn soveltuminen kaikenlaiseen joukkoviestintään viestintävälineestä riippumatta, sananvapausnäkökohtien huomioon ottaminen yleisen edun suojaksi säädettyjen rikosten syyteharkinnassa sekä syyttämiskäytännön yhdenmukaisuuden varmistaminen.

Kun sananvapauslaki soveltuu painoviestinnän lisäksi myös muunlaiseen joukkoviestintään – kuten televisio- ja radioviestintään sekä viestintään tietoliikenneverkkojen välityksellä – uusi syyteoikeussääntely on tuonut valtakunnansyyttäjän erityiseen syyttämistoimivaltaan "painokannevallan" lisäksi aiemmin paikallissyyttäjille kuuluneita virallisen syytteen alaisia rikoksia.

Soveltamisalaan jäänyt tulkinnanvaraa

Sananvapauslain 24.1 § ei kuitenkaan ole selkeä, koska laissa tai sen esitöissä ei ole täsmällisesti määritelty, mitkä nimetyt rikokset kuuluvat säännöksen soveltamisalaan tai millä edellytyksillä jokin rikos perustuu julkaistun viestin sisältöön. Tulkinnallinen epävarmuus saattaa johtaa joissakin tilanteissa syytteen tutkimatta jättämiseen. Oikean tulkinnan syyteoikeussäännöksen soveltamisesta yksittäisessä rikosasiassa tekee tuomioistuin, viime kädessä Korkein oikeus. Jos paikallissyyttäjä nostaa ilman valtakunnansyyttäjän määräystä syytteen virallisen syytteen alaisesta rikoksesta, jota tuomioistuin pitää julkaistun viestin sisältöön perustuvana ja siten valtakunnansyyttäjän yksinomaiseen syytetoimivaltaan kuuluvana, syyte on jätettävä tutkimatta. Korkein oikeus on antanut ennakkoratkaisun (KKO 2008:49) syytetoimivallasta sukupuolisiveellisyyttä loukkaavaa markkinointia koskevassa rikosasiassa.

Ratkaisun tiivistelmä on seuraava: "Kihlakunnansyyttäjä oli vaatinut vastaajalle rangaistusta sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasta markkinoinnista, koska vastaaja oli ansiotarkoituksessa asettanut kirpputorilla julkisesti yleisön nähtäville elokuvatallenteita, joiden kansissa olevat kuvat olivat sukupuolisiveellisyyttä loukkaavina omiaan herättämään yleistä pahennusta. Syyte jätettiin tutkimatta, koska kysymys oli julkaistun viestin sisältöön perustuvasta virallisen syytteen alaisesta rikoksesta eikä valtakunnansyyttäjä ollut päättänyt nostaa siitä syytettä. (Ään.) L sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä 24 § 1 mom. RL 17 luku 20 §."

Ennakkoratkaisun perusteluista ilmenee, että teon rangaistavuus osaltaan perustui elokuvatallenteiden kansikuvien loukkaavaan sisältöön, minkä vuoksi KKO katsoi asiassa olevan kysymys sananvapauslain 24.1 §:ssä tarkoitetusta rikoksesta. Kannanottoaan KKO perusteli vielä viittaamalla sananvapauslain esitöissä lausuttuun syyteoikeussääntelyn tarkoitukseen ja sananvapauslain 12 §:n esitöihin, joissa oli nimenomaisesti todettu rikoslain 17 luvun 20 §:ssä rangaistavaksi säädetty sukupuolisiveellisyyttä loukkaava markkinointi esimerkkinä rikoksesta, joka perustuu tai voi perustua julkaistun viestin sisältöön.

Tutkimuksessani päädyin 24 §:n laintulkinnassa antamaan oikeuslähteinä painoarvoa sananvapauslain esitöille, kyseiselle KKO:n ennakkoratkaisulle sekä painovapauslain aikaiselle opille painovapausrikosten piiristä. Päädyin siihen, että kaikki sellaiset virallisen syytteen alaiset rikokset, joissa on kysymys sananvapauden aineellisen alan rajoituksesta, kuuluvat sananvapauslain mukaisessa julkaisu- tai ohjelmatoiminnassa tehtyinä erityisen syytetoimivaltasääntelyn piiriin. Esimerkkeinä tällaisista rikoksista voidaan mainita kiihottaminen kansanryhmää vastaan (RL 11:10), sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen (RL 17:18) sekä tupakan markkinointirikos ja -rikkomus (Laki toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi 31 ja 31 a §). Tyhjentävää rikosten luetteloa tai tarkempaa kriteeristöä en pystynyt esittämään, joten tutkimuskysymykseni jäi tässä suhteessa lopullista vastausta vaille.

Käytin empiirisenä aineistona ylimpien syyttäjien syyteharkinta- ja muita ratkaisuja sananvapauslain 24 §:n soveltamisesta. Valtakunnansyyttäjänviraston ratkaisuista ilmeni, että erityisen syytetoimivaltasääntelyn piiriin ohjautuu monenlaisia sananvapauden käyttöön liittyviä syyteharkinta-asioita; joissakin liittymäkohdat sananvapauteen ovat varsin etäiset, kun taas toisissa on oikeudellisesti vaikeita sananvapausnäkökohtia. Joka tapauksessa nykyinen sääntely ohjaa valtakunnansyyttäjälle myös sangen vähäpätöisiä ja oikeudellisesti selkeitä rikosasioita, joiden liittymäkohdat sananvapauteen ovat heikot - sellaisestahan KKO:n ennakkoratkaisussakin oli kysymys.

Sananvapauslain syyteoikeussäännös ohjaa valtakunnansyyttäjän syyteharkintavaltaan vain virallisen syytteen alaisia rikoksia. Kuitenkin esiintyy paljon sellaisia asianomistajarikoksia, jotka kuuluvat paikallissyyttäjän toimivaltaan ja joissa yksittäistapauksittain on suoritettava punninta sananvapauden ja yksityisen edun (esim. kunnian tai yksityiselämän suojan) välillä. Osa näistä asioista on oikeudellisesti vaativia. Tutkimuksessani katsoin, etteivät virallisen syytteen alaiset sananvapausrikokset eroa paikallissyyttäjän toimivaltaan kuuluvista sananvapausrikoksista laintulkinnan osalta siten, että syytetoimivaltasääntelyä voi sillä perustella.

Syyteoikeussääntelyssä muitakin ongelmia

Tarkastellessani sananvapausrikosten käsittelyä havaitsin, että ainoastaan syyttäjäntoiminta poikkeaa normaalista rikosprosessista. Esitutkinta toimitetaan sananvapausrikosasioissa kuten muissakin rikoksissa. Tuomioistuinkäsittelyyn ei liity poikkeavia tuomioistuimen kokoonpanon tai menettelymuotojen järjestelyjä. Tähän nähden tuntuu erikoiselta, että lainsäätäjä on järjestänyt virallisen syytteen alaiset sananvapausrikokset syyttäjäntoiminnassa erityisasemaan kiinnittämättä huomiota siihen, miten niitä käsitellään muissa rikosprosessin vaiheissa.

Pidän nykyistä syyteoikeussääntelyä monessa suhteessa ongelmallisena. Syyteoikeussäännös on liian tulkinnanvarainen täyttääkseen selkeyden ja oikeusvarmuuden vaatimuksen. Säännöksen soveltamiseen lainkäytössä liittyy tulkinnallista epävarmuutta ja siten haittaa asianmukaiselle rikosoikeudenhoidolle. Lisäksi säännös näyttää ohjaavan erityisen syyteoikeussääntelyn piiriin sananvapauden käytön kannalta runsaasti myös aivan epäolennaisia asioita. Valtakunnansyyttäjän yksinomaiseen syyteharkintavaltaan kuuluvien rikosten määritteleminen on ennen muuta oikeuspoliittinen tarkoituksenmukaisuuskysymys. Kun syyttäjän tehtävät eivät nykyään rajoitu pelkästään syytteen nostamiseen ja sen ajamiseen, vaan ne käsittävät usein tiivistä yhteistyötä esitutkinnan aikana tutkinnanjohtajan kanssa, on selvää, ettei ylimmän syyttäjän yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvien syyteasioiden määrä voi käytännön syistä olla kovin suuri.

Sääntelystä luopumista harkittava

Tutkimuksessani olen tarkastellut erilaisia vaihtoehtoja sananvapausrikosten syyteoikeussääntelyn kehittämiseksi. Eräänä ratkaisuna olisi erityisen syyteoikeussääntelyn piiriin kuuluvien rikosten määritteleminen täsmällisesti rikosnimikkeiden tarkkuudella. Tällöin ei syntyisi tulkintaepävarmuutta siitä, kuuluuko rikos säännöksen soveltamisalaan. Kuitenkin parhaimpana sääntelyvaihtoehtona näen sananvapauslain 24 §:n kumoamisen ja erityisestä syyteoikeussääntelystä luopumisen. Säännös ei nykyisellään ohjaa valtakunnansyyttäjän syyttämistoimivaltaan kaikkia merkittäviä sananvapausrikosasioita, mutta soveltamisalaan kuuluu käytännössä huomattavan paljon sellaisia rikoksia, joiden yhteydet sananvapauden käyttöön ovat etäiset tai miltei olemattomat.

Jos sananvapauslain 24 § kumottaisiin, ei olisi olemassa vaaraa siitä, että paikallissyyttäjän nostama syyte jätettäisiin tutkimatta syyttämistoimivallan puutteen vuoksi. Valtakunnansyyttäjä voisi ottaa omaan syyteharkintaansa minkä hyvänsä alaiselleen syyttäjälle kuuluvan rikosasian missä käsittelyvaiheessa tahansa. Käytännössä valtakunnansyyttäjä voisi asettaa paikallisille syyttäjille ilmoitusvelvollisuuden tietynlaisista sananvapausrikosasioista ja ottaa itselleen yhteiskunnallisesti merkittäviä, muuten vaikeita tai periaatteellisesti tärkeitä sananvapausrikosasioita.

Painovapauslain aikaista painokannesääntelyä perusteltiin yleisen syyttäjälaitoksemme kehittymättömällä ja heikolla asemalla (laki säädetty 1919). Sellaisia syitä ei tänä päivänä enää ole. Viimeisimmässä organisaatiouudistuksessa on siirrytty suurempiin yksikkökokoihin, mikä mahdollistaa entistä paremman erikoistumisen ja ammattitaidon kehittämisen erityyppisissä rikosasioissa - myös sananvapausrikoksissa. Lisäksi syyttäjälaitoksen avainsyyttäjäjärjestelmässä sananvapausrikokset ovat mukana omana rikostyyppinään ja syyttäjien erikoistumisalueena. Paikallinen syyttäjäntoimi on nykyään niin hyvin järjestetty, että oikeushistoriallisena jäänteenä painovapauslaista periytyneestä erityisestä syytetoimivaltasääntelystä olisi aika luopua.

Tutkimus on julkaistu Valtakunnansyyttäjänviraston julkaisusarjassa. Kirjoittaja on kihlakunnansyyttäjä Helsingin syyttäjänvirastossa ja sananvapausrikosten avainsyyttäjä.

 
Julkaistu 14.12.2009