Mikaela Heikkilä & Elina Pirjatanniemi

Joukkotuhonta

Kansallinen rikosoikeus kohtaa kansainvälisen rikoksen, kun Ruandassa 1994 tapahtunutta joukkotuhontaa käsitellään Porvoon käräjäoikeudessa.

Kesäkuussa luettiin syytteet suomalaisittain tarkasteltuna ainutlaatuisessa rikosjutussa. Porvoossa asuvaa ruandalaismiestä vastaan nostettiin syyte Ruandassa 1994 tapahtuneesta joukkotuhonnasta ja toissijaisesti viidestätoista murhasta. Tuomio annettaneen vasta ensi vuonna.

Suomen oikeushistorian ensimmäinen joukkotuhontarikosta koskeva oikeudenkäynti on herättänyt laajaa kiinnostusta niin Suomessa kuin maamme rajojen ulkopuolellakin. Vastaavankaltaisia oikeudenkäyntejä on viety läpi myös muissa maissa, sillä joukkotuhonta kuuluu niihin vakaviin kansainvälisiin rikoksiin, joihin sovelletaan ns. universaalitoimivaltaa.

Termillä viitataan tilanteeseen, jossa valtio ulottaa rikosoikeudellisen toimivaltansa tekoon, jonka ulkomaalainen henkilö on tehnyt valtion ulkopuolella. Universaalitoimivalta on laaja-alaisin rikosoikeudellinen toimivaltaperuste. Sen käyttö ei edellytä liityntää toimivaltaa käyttävään valtioon. Universaalitoimivalta on yksi keskeisimmistä keinoista pyrittäessä ehkäisemään se, että tietyt vakavat, erityisesti sotien aikana tehdyt rikokset jäävät ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.

Tavoitteen tärkeydestä huolimatta on syytä muistaa, että toimivallan käyttöön liittyy merkittäviä haasteita. Rikoksen tekopaikan ja oikeudenkäyntipaikan etäisyys vaikeuttaa todisteiden hankkimista. On samoin selvää, että erilaisten väärinymmärrysten riski kasvaa, kun todistajat ja tuomarit puhuvat eri kieliä ja edustavat eri kulttuureja.

Nämä pitkälti prosessioikeudellisiin näkökohtiin liittyvät haasteet ovat olleet läsnä myös Porvoon tapausta koskevassa julkisessa keskustelussa. Aineellisen rikosoikeuden soveltamiseen liittyvät ongelmat ovat sen sijaan jääneet keskustelussa taka-alalle. Tavoitteenamme on täydentää keskustelua tältä osin.

Kansainvälisen rikosoikeuden kehitys

Kansainvälisen rikosoikeuden syntyhetket liitetään usein toisen maailmansodan jälkeisiin sotarikosoikeudenkäynteihin. Liittoutuneiden luomalle Nürnbergin tuomioistuimelle annettiin valtuudet tuomita johtavissa asemissa toimineet natsit sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä ja rauhaa vastaan. Näistä ainoastaan sotarikos oli tuolloin suhteellisen vakiintunut rikos; muita rikoksia koskevat syytteet aiheuttivatkin keskustelua laillisuusperiaatteen rajoista. Nürnbergin tuomioistuimen mukaan laillisuusperiaate on kuitenkin oikeudenmukaisuutta varjeleva periaate, joka ei estä rangaistukseen tuomitsemista sellaisissa tapauksissa, joissa tekojen rikollinen luonne on ilmeinen.

Toisen maailmansodan jälkeinen moraalinen paniikki kehitti kansainvälistä oikeutta merkittävästi. Nürnbergin oikeudenkäynnin ohella voidaan mainita sodankäynnin lakien täsmentyminen 1949 Geneven sopimuksissa. Sopimuksiin sisältyi säännöksiä vakavista loukkauksista, jotka lukeutuvat sotarikoksiin. Vuotta aiemmin hyväksyttiin joukkotuhontaa koskeva yleissopimus, jossa tämä kansainvälinen rikos määriteltiin.

Toinen maailmansota oli niin ikään kansainvälisten ihmisoikeuksien oikeudellistumisen alkusysäys. Kansainvälisen rikosoikeuden näkökulmasta on merkityksellistä, että keskeiset ihmisoikeusinstrumentit tunnustavat kansainvälisen rikosoikeuden olemassaolon. Esimerkiksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen (1950) 7 artiklassa todetaan, että "Ketään ei ole pidettävä syypäänä rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka ei ollut tekohetkellä kansallisen lainsäädännön tai kansainvälisen oikeuden mukaan rikos. [...] Mikään tässä artiklassa ei estä ryhtymästä oikeudenkäyntiin henkilöä vastaan ja tuomitsemasta häntä rangaistukseen teosta tai laiminlyönnistä, joka sivistyskansojen hyväksymien yleisten oikeusperiaatteiden mukaisesti oli tekohetkellä rikollinen teko."

Toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälisen rikosoikeuden ripeä kehitys pysähtyi kuitenkin äkisti kylmän sodan myötä. Useita vuosikymmeniä kului, eikä ketään tuomittu kansainvälisistä rikoksista. Kansainvälisiä oikeudenkäyntejä ei ollut ja kansallisetkin prosessit olivat äärimmäisen harvinaisia.

Kylmän sodan päätyttyä tapahtui yllättävä käänne, kun YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi 1993 päätöslauselman, jossa se päätti perustaa kansainvälisen rikostuomioistuimen käsittelemään Balkanin konfliktissa tehtyjä rikoksia. Vuotta myöhemmin perustettiin vastaavankaltainen tuomioistuin käsittelemään Ruandan sisällissodassa tehtyjä rikoksia.

Koska nämä molemmat tuomioistuimet perustettiin sen jälkeen kun suurin osa niiden toimivaltaan kuuluvista rikoksista oli tehty, YK:n pääsihteeri katsoi, että tuomioistuimien toimivalta saattoi kattaa ainoastaan ne rikokset, jotka olivat kiistatta tapaoikeuden nojalla kriminalisoituja. Molempien tuomioistuinten toimivaltaan kuuluvat sotarikokset, rikokset ihmisyyttä vastaan ja joukkotuhonta. Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) on ensimmäinen rikostuomioistuin, joka on perustettu ennen kuin sen käsiteltäviksi tulevat rikokset on tehty. Yleinen näkemys on, että ICC:n peruskirja suurelta osin kodifioi olemassa olevaa tapaoikeutta.

Sotarikos ja rikos ihmisyyttä vastaan on määritelty jossain määrin vaihtelevasti eri tuomioistuinten peruskirjoissa. Joukkotuhonta on sen sijaan määritelty kaikissa instrumenteissa täysin joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen määritelmän mukaan. Rikoksen tunnusmerkistö on kuitenkin merkittävästi täsmentynyt kuluneen vuosikymmenen aikana kansainvälisen oikeuskäytännön seurauksena.

Joukkotuhonta Suomen rikosoikeudessa

Kun suomalaisessa tuomioistuimessa sovelletaan universaalitoimivaltaa, tuomioistuin soveltaa suomalaista rikoslakia. Joukkotuhontaa koskeva rikostunnusmerkistö on rikoslain 11. luvussa, joka koskee sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Suomi ratifioi joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen jo 1959. Erityinen joukkotuhontaa koskeva kriminalisointi sisällytettiin Suomen rikoslakiin vasta 1974 (L 987/1974). Joukkotuhonnan tunnusmerkistöön on tehty joitakin täsmennyksiä rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa (L 578/1995) ja viime vuoden uudistuksessa (L 212/2008).

Tällä hetkellä rikoslaissa säädetään seuraavasti: "Joka jonkin kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain 1) surmaa ryhmän jäseniä, 2) aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja, 3) asettaa ryhmälle sellaisia elinehtoja, joista voi aiheutua ryhmän fyysinen häviäminen kokonaan tai osittain, 4) ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän keskuudessa tai 5) pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen, on tuomittava joukkotuhonnasta."

Rikoslain mukaan joukkotuhonta voidaan kohdistaa myös "niihin rinnastettavaan kansanryhmään", mikä tekee suomalaisesta kriminalisoinnista kansainvälistä esikuvaansa laaja-alaisemman. Suomalaisesta tunnusmerkistöstä on myös jätetty pois edellytys, jonka mukaan joukkotuhontaan syyllistyvän tavoitteena on ryhmän hävittäminen tässä sen ominaisuudessa. Esitöissä kuitenkin todetaan, että säännöksen tarkoituksena ei ole poiketa vastaavasta kansainvälisestä säännöksestä.

Koska universaalitoimivaltaan perustuvissa suomalaisissa oikeudenkäynneissä sovelletaan Suomen rikoslakia, näissä myös sovelletaan Suomen rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta. Sen mukaan "Ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi." (PL 8 §) Rikoslaissa laillisuusperiaate on muotoiltu seuraavasti: "Rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin." (RL 3:1)

Suomalaisittain ymmärrettynä laillisuusperiaate vie katseet siihen kirjoitettuun lakiin, joka oli voimassa Suomessa silloin kun rikokset tehtiin. Porvoon käräjäoikeudessa esitetyt syytteet perustuvat näin ollen 1974 versioon joukkotuhontakriminalisoinnista. Lähtökohta on ymmärrettävä sitä taustaa vasten, josta suomalainen ymmärrys laillisuusperiaatteen tehtävistä kumpuaa. Laillisuusperiaatteen tarkoituksena on estää viranomaisten mielivalta ja suojata yksittäistä rikoksesta epäiltyä ja/tai syytettyä. On kuitenkin kysyttävä, missä määrin tällainen lähtökohta toimii rikoksissa, joilla ei ole suoraa liityntää Suomeen. On itse asiassa täysin epäolennaista, mikä Suomen rikoslain sisältö oli silloin kun väitetyt rikokset Ruandassa tehtiin. Syy siihen, että ruandalaismies voidaan asettaa Suomessa syytteeseen Ruandassa 1994 tehdyiksi väitetyistä rikoksista, johtuu siitä, että tuolloin oli voimassa kansainvälisen tapaoikeuden normi, jonka mukaan joukkotuhonta oli rangaistava teko. Kansainvälinen valtioyhteisö hyväksyy sen, että tällaisiin tekoihin sovelletaan universaliteettiperiaatetta ja että ne käsitellään kansallisissa tuomioistuimissa.

Koska suomalainen joukkotuhonnan määritelmä on suurelta osin yhteneväinen kansainvälisen määritelmän kanssa, laillisuusperiaatteen soveltaminen ei johda käsillä olevassa tapauksessa ongelmiin. Periaatteellisessa mielessä on kuitenkin ongelmallista, että tekoon sovelletaan kotoperäistä tunnusmerkistöä, vaikka teon rangaistavuuden perusta löytyy nimenomaan kansainvälisestä oikeudesta. Ajatuksena näyttää olevan, että kansallisen lainsäädännön sisältö on yhtenevä kansainvälisen normiston kanssa. Tosiasiassa on kuitenkin tavallista, että kansalliseen lainsäädäntöön tehdään täsmennyksiä, joiden avulla kansainvälisen rikosoikeuden normit saadaan sopimaan paremmin kansalliseen järjestelmään.

Porvoon oikeudenkäynnin kaltaiset prosessit nostavat esiin kysymyksen, miten universaliteettiperiaatteeseen perustuvissa oikeudenkäynneissä tulisi suhtautua yhtäältä kotimaisiin ja toisaalta ulkomaisiin tai kansainvälisiin oikeuslähteisiin. Suomalainen rikosoikeus keskittää huomionsa kirjoitettuun lakiin ja rikoslain esitöihin, kun taas kansainvälinen rikosoikeus tukeutuu kansainväliseen tapaoikeuteen ja sitä täsmentävään oikeuskäytäntöön. ICC:n peruskirja on toki johtanut kansainvälisen rikosoikeuden kodifioimiseen, mutta peruslähtökohtaa se ei ole muuttanut. Universaliteettiperiaatteen soveltaminen pakottaa siten suomalaisen oikeuslaitoksen kohtaaman toisenlaisen rikosoikeuden, normiston, joka ei ole niin eriytynyt ja kehittynyt kuin kotimainen rikosoikeus. Periaatteen soveltaminen kasvattaa niin ikään paineita ymmärtää laillisuusperiaate perinteisestä poikkeavalla tavalla, esimerkiksi hyväksymällä ei-kirjoitetun rikosoikeuden. Muista oikeusjärjestelmistä peräisin olevat oikeudelliset ärsykkeet ja siirrännäiset eivät näin ollen ole vain lainsäätäjän toimintaan liittyviä kipupisteitä, vaan niillä on merkitystä yhä useammin myös lainsoveltajan toiminnassa.

Heikkilä on tutkija ja Pirjatanniemi professori Åbo Akademin Ihmisoikeusinstituutissa.

 
Julkaistu 14.12.2009