Matti Laine

GULAGin rikosoikeutta

Kriminologia-palstalla paneudutaan tällä kertaa Neuvostoliiton, erityisesti Stalinin ajan, rikosoikeudelliseen ajatteluun.

Neuvostoliiton, erityisesti Stalinin ajan historia tarjoaa erikoisen näkymän myös aikakauden rikosoikeudelliseen ajatteluun. Aika voi näyttäytyä järjettömänä, jopa sattumanvaraisena terrorina, mutta sitäkin pyrittiin jossain määrin perustelemaan oppikirjoissa ja muissa teoreettisissa teksteissä. Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristo -kirja on tutkimus myös näistä perusteluista.

Neuvosto-Venäjän alkuvuosina bolševikkien ajatukset rikosoikeudesta olivat hyvin utooppisia. Taustalla oli virheellinen ja epätieteellinen ihmiskäsitys, joka omalta osaltaan johti myös kokeilun epäonnistumiseen. Vuosina 1917–22 lähtökohtana oli, että varsinaista porvarilliseen yhteiskuntaan liittyvää rikoslakia ei tarvita. Pelkkä vallankumouksellinen oikeustaju riittää, sillä se on itsessään erehtymätön. Seurattiin Leninin ajatusta, jonka hän oli selkeästi muotoillut Valtio ja vallankumous -teoksessaan (1917, 1967):

Me emme ole utopisteja emmekä suinkaan kiellä yksityisten henkilöiden ilkitekojen mahdollisuutta ja kiertämättömyyttä emmekä myöskään tällaisten ilkitekojen tukahduttamisen välttämättömyyttä. Mutta ensiksikään ei sitä varten tarvita erikoista lannistamiskoneistoa, vaan sen tulee tekemään itse aseellinen kansa yhtä yksinkertaisesti ja helposti kuin jokainen sivistyneiden ihmisten joukko nykyisessäkin yhteiskunnassa erottaa tappelijat toisistaan tai estää väkivallan naista kohtaan. Ja toiseksi tiedämme, että yhteiselämänsääntöjä loukkaavien ilkitekojen yhteiskunnallisena perussyynä on joukkojen riistonalaisuus, niiden puutteenalaisuus ja kurjuus. Tämän perussyyn tultua poistetuksi alkavat ilkiteot välttämättä "kuoleutua". Emme tiedä, kuinka nopeasti ja kuinka asteittaisesti, mutta me tiedämme, että ne kuolevat. Ja niiden kuollessa kuoleutuu valtiokin.

Lenin ei tuntunut pohtivan lainkaan sitä, mikä koneisto hoitaa ja selvittää sellaiset ilkiteot, joita ei tehdä sivistyneen väkijoukon edessä vaan piilossa. Näyttää siltä, että kirjoittaessaan kyseistä teostaan (osin Suomessa) Leninille rankaisukoneistoksi riitti lynkkaava väkijoukko. Myöhemmin asia lienee muuttunut. Toki kansankomissaarien neuvosto antoi omia dekreettejään (asetuksia) ja Tšeka (erityiskomissio eli salainen, valtiollinen poliisi) saattoi antaa omia määräyksiään, mutta varsinainen rikoslaki tarvittiin mm. sosiaalivallankumouksellisia (eserriä) vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä varten vuonna 1922. Lenin kiirehti lakia ja vaati, että ampumista on sovellettava laajemmin, terrori on perusteltava ja muotoilujen tulee olla mahdollisimman väljiä, jotta "vallankumouksellista oikeudentajua ja omaatuntoa" voidaan soveltaa. Kun valtiovalta ei alkanutkaan kuoleutua, tarvittiin uusi argumentti. Neuvostoliiton pääsyyttäjä ja myöhempi ulkoministeri Andrei Vyšinski tuki vuonna 1934 Stalinin ajatusta siitä, että valtiovalta kuoleutuu sen maksimaalisen vahvistumisen kautta, lisäämällä "ja siis ojennustyölaitosten maksimaalisen vahvistamisen kautta".

XXX

Jos käytämme länsimaista tuttua terminologiaa, rikosoikeudellinen ajattelu alkoi kehittyä äärimmäisen erityisprevention ja ympäristödeterminismin suuntaan. Klassisen tekokeskeisen rikosoikeuden periaatteet hylättiin ja siirryttiin vahvaan tekijäkeskeisyyteen, jolla myös hyvin summittainen terrori ja rankaisu pystyttiin perustelemaan. Latvialainen tšekisti Martin Latsis kirjoitti jo vuonna 1920:


...älkää tutkimustyössänne etsikö aineistoa tai todisteita, jotka osoittaisivat syytetyn toimineen puheillaan tai teoillaan neuvostovaltaa vastaan. Ensimmäinen kysymys on: mihin luokkaan hän kuuluu, mikä on hänen syntyperänsä, koulutuksensa, hänen kasvatuksensa. Juuri näiden kysymysten onkin ratkaistava syytetyn kohtalo.


Mahdollinen rikollinen teko oli sivuseikka, sillä oleellista oli se, kuka oli ja minkälainen ympäristö oli tajunnan muokannut. Latsis itse kohtasi tämän logiikan vuonna 1938.

Vyšinski jatkoi tätä kehittelyä suuren terrorin vuonna 1937 oikeusviranomaisille pitämässään alustuksessa. Absoluuttista totuutta henkilön syyllisyydestä ei koskaan tulla löytämään; totuus on aina suhteellinen, niin myös syyllisyys. Siksi varmojen todisteiden etsiminen tekijän syyllisyydestä on ajanhukkaa. Suhteelliset, likimääräiset todisteet tutkijaviranomainen taas löytää ilman johtolankoja ja ilman todistajia "nojaamalla paitsi älyynsä myös luokkavaistoonsa, moraaliseen voimaansa sekä luonteeseensa". Yksi asia oli kuitenkin absoluuttinen, eikä suhteellinen: luoti, kuten Solženitsyn ironisesti toteaa. Vuoden rikoslakia 1926 kritisoitiinkin siitä, että se vielä korosti rikollisen teon ja rangaistuksen suhteellisuuden tarvetta. Tilalle tuli saada luokkakantainen, tekijäkeskeinen vaarallisuusarvio.1


Palattiin keskiaikaiseen ajatteluun. Tärkeimmäksi todisteeksi tekijän syyllisyydestä katsottiin tunnustus, oli se hankittu millä keinoilla tahansa. Ihmiset saivat todistaa itseään ja lähimpiään vastaan. Suuren terrorin vuosien teksteissä on sama kaiku kuin Mika Waltarin Mikael Karvajalka -romaanissa, jossa hän kuvaa inkvisition loogisia perusteluja 1500-luvun alun Euroopassa.2

Vuosien 1926 ja 1934 rikoslakien keskeisin ja kuuluisin artikla oli 58. Sen kautta miljoonat kulkivat läpi GULAGin ja lukuisat menehtyivät. Luku piti sisällään lähinnä valtioon kohdistuvat vastavallankumoukselliset rikokset, mutta muotoilut mahdollistivat mitä kummallisimmat tuomiot. Lisäksi laki oli taannehtiva ja myös tsaarinaikaisista tapahtumista voitiin tuomita.3 Kaikki "viiskasilaiset", joita Solženitsynin mukaan oli vankileirien saaristossa seilaavista noin puolet, eivät suinkaan olleet tietoisia vastavallankumouksellisia tai edes toisinajattelijoita.4 Artiklaa käytettiin laajassa mitassa aivan tavalliseen kansaan, jopa työpaikalta myöhästyminen saattoi johtaa sen käyttöön. Solženitsyn kertoo useita tragikoomisia esimerkkejä: artiklan 58 mukaan oli tuomittu mm. kun suuttunut paimen oli haukkunut niskuroivaa lehmäänsä "kolhoosihuoraksi" tai kuuromykkä kirvesmies ripustanut takkinsa ja lakkinsa työn ajaksi Leninin rintakuvan naulaan. Osa tapauksista voi olla leirien tarina-aineistoa, mutta osa on mielettömyydessään uskottavia. "Viiskasilaisten" tuomioita usein jatkettiin, ja monet saivat 8–10 vuoden tilalle tai lisäksi jopa "neljänneksen" eli 25 vuotta. Pahin mahdollinen kirjainlyhenne oli KRTD, vastavallankumouksellinen trotskilaistoiminta. Tuomio saattoi tulla myös VAT:sta eli amerikkalaisen tekniikan ylistämisestä. Toki "viiskasilaisten" joukossa oli aidosti järjestelmää vastustavia ihmisiä, mm. uskovaisia, mutta heidän tarkkaa määräänsä lienee mahdotonta arvioida.

XXX

Vangit kuuluivat työväestöön, niin tsaarin kuin Stalinin aikana. Tutkijat havaitsivat tämän jo 1920-luvulla ja jäivät sitä ihmettelemään. Suuren terrorin vuodet 1937–38 olivat tästä osittainen poikkeus. Silloin vankiloihin tuli myös "parempien piirien ihmisiä", mutta sodan ja sen jälkeisenä aikana miljoonaiset virrat olivat taas työläisvirtoja. Lisäksi Stalinin Neuvostoliitto käytti laajasti yhdyskuntaseuraamuksia, joihin ei sisältynyt vapauden menetystä leirillä tai siirtolassa. Pelkästään vuonna 1940 1,7 miljoonaa henkilöä sai ojennustyötuomion ja valtaosa suoritti sen normaalissa työpaikassaan. Leireillä työväenluokkainen ammatti saattoi olla pelastus: kokki tai autonasentaja saattoi ryhtyä "loiseksi" eikä joutunut "yleisiin" töihin, mutta perinnöllisyystieteen professori oli hukassa.5

Varsinaiset kriminaalivangit olivat Neuvostoliitolle ongelma. Heidän olemassaolonsa ei sopinut yhteiskuntateoriaan. Pian keksittiin kompromissi: alettiin puhua "sosiaalisesti läheisistä". Heidän vastakohtanaan oli tietenkin 58:n mukaan tuomitut "vieraat" (insinöörit, nunnat, professorit, agronomit yms.). Ohjesäännöt toistivat lakkaamatta, että "rikoksenuusija-kriminaaleja kohtaan on osoitettava luottamusta". Heidän luokka-asemansa mahdollisti "uudelleentaonnan" eli onnistuneen ojennuksen ja kuntoutuksen. Osa kriminaalivangeista osallistui vankileiri- ja siirtolajärjestelmän hallintoon virallisissa tehtävissä, jopa ns. kasvattajina ("nartut"). Syntyi tragikoomisia tilanteita: moninkertainen ryöstäjä ja murhamies piti puheita Venäjän vanhalle sivistyneistölle siitä, miten tulisi elää. "Rehelliset" eli todelliset "lakia tunnustavat varkaat" (ks. heistä Haaste 3/2004) kieltäytyivät kaikesta tästä, myös leirityöstä. Venäjän vankiloiden yhteisöllinen luonne mahdollisti sen, että he saattoivat terrorisoida muita vankeja mielin määrin. Solženitsynin kirjasta huokuu syvä katkeruus kriminaalivankeja kohtaan. On mahdollista, että leirijärjestelmä toimi vain sitä kautta, että osa vallasta annettiin vangeille. Länsimainen selli- ja vartijajärjestelmä ei olisi ollut mahdollinen. Joskus on esitetty, että Neuvostoliiton talouden perusta luotiin tämän vanki-orjatyö-järjestelmän avulla. Mutta laskelmien mukaan se ei ollut kannattava, se kulutti enemmän kuin tuotti.

Kirjoituksen päälähteet ovat: Aleksander Solženitsyn: Vankileirien saaristo I-III, 1974-78 ja Anne Applebaum: Gulag – A History, 2003.

1 Rikosoikeuden suuntaaminen voimakkaasti erityispreventioon sisältää vaaroja myös länsimaisissa oikeusvaltioissa. Mm. kysymys yhdenvertaisuudesta nousee esiin.

2 Asia aktualisoitui Suomessakin lokakuussa 2009, kun korkein oikeus purki aiemman tuomionsa Kari Uotin tapauksessa perusteena Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6. artikla (ns. itsekriminointisuoja).

3 Tiedeakatemian jäsen Ignatjovski vangittiin Leningradissa vuonna 1941 ja ammuttiin perusteena se, että hän olisi työskennellessään Saksassa vuonna 1908 värväytynyt vakoilemaan, ei I, vaan II maailmansodassa!

4 Tilastojen mukaan "kooärrien" (58.) osuus vankipopulaatiosta 1934-1953 vaihteli 15-60 %:n välillä, määrä enimmillään oli lähes 600 000.

5 Neuvostoliiton olemuksen yksi piirre oli keskiluokan ja sivistyneistön tuho. Boris Pasternakin "Tohtori Živago" kuvaa tätä.

 
Julkaistu 14.12.2009