Henrik Linderborg

Vuorovaikutus rikosseuraamustyössä

Vuorovaikutuksella keskeinen osa täytäntöönpanon ja ohjelmatyön kehittämisessä.

Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin mukaan kasvotusten oleminen toisen ihmisen kanssa on sosiaalisen vuorovaikutuksen perustyyppi. Vuorovaikutuksessa ollessamme teemme toisistamme jatkuvasti tyypityksiä. Tyypitykset ovat sitä yksilöimättömimpiä, mitä kauemmas ne etääntyvät välittömästä, kasvotusten tapahtuvasta vuorovaikutuksesta.

Rikosseuraamustyön vuorovaikutusta voidaan kuvata samalla tavalla. Vuorovaikutus kasvotusten on asiakastyön perustyyppi. Vuorovaikutuksessa tapahtuu paljon tyypittelyä samalla, kun siinä liikutaan läheisyyden ja etäisyyden akselilla suhteessa asiakkaisiin.

Täytäntöönpanon edetessä kasvokkain tapahtuvan läheisen vuorovaikutuksen merkitys kasvaa. Bergerin ja Luckmannin sanoin kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa yksilöllisyys ja ainutkertaisuus väistämättä murtautuvat persoonattoman tyypityksen rajausten ulkopuolelle. Vuorovaikutuksessa näemme asiakkaan lisäksi yksilön ja hänen ominaispiirteensä. Tämä asettaa omat haasteensa vuorovaikutukselle ja sille miten arvioimme asiakasta rikosseuraamustyössä.

Vuorovaikutuksessa voidaan siis rikosseuraamustyön luonteesta johtuen erottaa monia eri tasoja. Tarkastelen seuraavassa lähemmin, millaisia nämä tasot ovat ja kuinka ne vaikuttavat vuorovaikutukseen sekä ohjelmien toteuttamiseen.

Vuorovaikutuksen tasot

Kaarina Mönkkönen on teoksessaan "Vuorovaikutus dialoginen asiakastyö" tarkastellut Carl Couchin luokituksen pohjalta sosiaali- ja terveysalan vuorovaikutusta viiden tason kautta. Tasot sopivat hyvin kuvaamaan myös rikosseuraamustyön kannalta olennaisia vuorovaikutuksen muotoja.

Kolme ensimmäistä tasoa kuvaavat vuorovaikutusta tilana, jossa yhteistyötä ei ilmene. Ensimmäinen taso on tilanteessa oloa. Molemmat osapuolet tietävät suhteen lain säätämäksi pakoksi, siksi siinä ollaan vain muodon vuoksi. Toista tasoa kuvataan sosiaaliseksi vaikuttamiseksi. Kyseessä on suhde, jossa toinen osapuoli määrittelee vuorovaikutuksen luonteen ja toinen jää myötäilijäksi. Asiantuntijuuteen ja valtaan perustuvissa organisaatioissa määrittelijä on yleensä työntekijä. Kolmas taso on pelisuhde. Pelisuhteet voivat olla yksipuolisia tai molemminpuolisia. Asiakas tai työntekijä yksinään tai molemmat ovat pelaavinaan sellaista peliä, että he ovat tosissaan sanojensa takana. Pelisuhteessa korostuu oman edun tavoittelu.

Vuorovaikutuksen neljäs ja viides taso kuvaavat vuorovaikutusta yhteistyön tiloina. Neljännellä tasolla on päästy yhteistyösuhteen alkuun. Siinä osapuolilla on yhteinen päämäärä. Tarvitaan myös yhteinen ymmärrys siitä, kuinka päämäärän saavuttamiseksi kannattaa edetä. Yhteistyösuhde saattaa kuitenkin liukua sosiaalisen vaikuttamisen, pelin tai tilanteessa olon tasoille, jos suhdetta ei kyetä ylläpitämään.

Yhteistyösuhteen säilymiseksi vuorovaikutuksessa on päästävä viidennelle tasolle, jota kutsutaan yhteistoiminnallisuudeksi. Siihen liittyy olennaisena osana molemminpuolinen luottamus. Luottamus mahdollistaa sen, että kontrollia ei tarvita tavoitteisiin pääsemiseksi. Molemmat osapuolet tietävät tosissaan sitoutuneensa asiaan.

Tasot rikosseuraamustyössä

Rikosseuraamustyössä Mönkkösen kolme ensimmäistä vuorovaikutuksen tasoa ovat liiankin tuttuja. Esimerkkinä tilanteessa olosta voidaan mainita ehdonalaisvalvontaan liittyvät tapaamiset, jotka voivat asettaa valvojan vuorovaikutustaidot koetukselle varsinkin silloin, kun kyseessä on asiakas, joka ei kovin mielellään puhu ongelmistaan viranomaisille.

Yksisuuntaisen sosiaalisen vaikuttamisen tilanne saattaa puolestaan syntyä silloin, kun tehdään vapauttamissuunnitelmaa. Asiakas saattaa antaa työntekijän määritellä tilannettaan, koska se on hänelle helpoin tapa. Myös työntekijä menee mukaan tähän. Todellista, muutokseen tähtäävää työskentelyä ei ehkä tämän perusteella onnistuta käynnistämään. Pelitilanteista esimerkkinä voi olla yhdyskuntapalveluasiakas, joka menee päihdekuntoutukseen saadakseen siitä palvelutunteja.

Rikosseuraamustyössä voidaan päästä myös vuorovaikutuksen neljännelle ja viidennelle tasolle. Neljännen tason mukaista yhteistyötä saattaa esiintyä esimerkiksi täytäntöönpanon alkuvaiheissa, kun tehdään rangaistusajan suunnitelmaa. Asiakas saattaa olla yhteistyöhaluinen tehdessään työntekijän kanssa itseään koskevia arvioita ja tavoitteita. Myöhemmin hän saattaa kuitenkin unohtaa alkuvaiheessa sopimansa ja olla toteuttavinaan tavoitteita pelin hengessä tai muodon vuoksi. Tämän välttämiseksi olisi päästävä yhteistoiminnalliseen vuorovaikutussuhteeseen.

Rikosseuraamustyössä yhteistoiminnallisuuden saavuttaminen ja ylläpitäminen vaatii vuorovaikutukselta paljon. Se voi olla myös kaksiteräinen miekka. Luottamuksen syntyminen auttaa täytäntöönpanon kannalta tärkeiden tavoitteiden saavuttamisessa. Toisaalta liiallinen luottamus saattaa johtaa siihen, että ikäviin asioihin ei uskalleta tai haluta puuttua sen takia, että luottamus ei rikkoutuisi. Esimerkkinä tällaisesta saattaa olla tilanne, jossa työntekijä ei uskalla puuttua yhdyskuntapalveluasiakkaan päihteiden käyttöön palvelun aikana, koska pelkää vaivalla saavutetun yhteistoiminnallisuuden rikkoutuvan.

Vuorovaikutus ohjelmien toteuttamisessa

Kognitiivis-behavioraalisten ohjelmien lähtökohtana on tietoisuuden kautta tapahtuva vaikuttaminen ihmisten käyttäytymiseen. Tavoitteena on saada asiakas huomaamaan, millainen epäsuhta hänen nykyisen ja mahdollisen, tavoiteltavan elämän välillä vallitsee.

William Millerin ja Stephen Rollnickin mukaan vuorovaikutuksen luonne on ohjelmien onnistumisen kannalta vähintään yhtä tärkeä kuin ohjelman taustalla oleva muutosmalli ja menetelmät. Tunnusomaista hyvälle vuorovaikutukselle on asiakaskeskeisyys, jossa heijastuvat empatia, lämpö ja aitous. Muita ominaisuuksia ovat kyky reflektiiviseen kuuntelemiseen ja rohkeus ottaa esiin muutoksen kannalta tärkeitä asioita niin, että asiakas ei provosoidu. Ohjaajan on oltava herkkä eri tilanteille ja kyettävä tulkitsemaan asiakkaan mielenliikkeitä hyvinkin tarkasti. Ohjaajan kyky intuitioon siten, että hän samalla käyttää harkintaa ja tilannetajua, korostuu. Ohjaaja ei saa olla liian ohjaava ja määräävä suhteessa asiakkaaseen. Hänen on keskityttävä muutospuheen esiin houkutteluun.

Ohjelmatyössä joudutaan siis suhteuttamaan vuorovaikutusta hyvin nopeasti ja ottamaan asiakasta huomioon enemmän kuin normaalissa täytäntöönpanossa on ollut tapana. Ohjelmien täytäntöönpanosta huolehtivat yleensä samat työntekijät, jotka hoitavat seuraamuksiin liittyviä juridis-hallinnollisia tehtäviä. Roolinsa puolesta he joutuvat myös rajoittamaan asiakkaan toimintaa ja puuttumaan siihen erilaisin sanktioin. Millä tavalla rankaisevat ja rajoittavat käytännöt saataisiin yhdistettyä ohjelmatoiminnan edellyttämään empaattisuuteen, vastavuoroisuuteen ja rohkaisuun? Christopher Trotterin alun perin Uudessa-Seelannissa kehittämä sosiaalisen mallintamisen menetelmä (Pro Social Modelling) antaa yhden näkemyksen tästä.

Sosiaalinen mallintaminen lähtökohdaksi

Sosiaalisessa mallintamisessa työntekijä toimii eräänlaisena positiivisena roolimallina, joka vuorovaikutuksellaan ja toiminnallaan haastaa rikoksentekijän rikolliset ajattelutavat ja asenteet. Onnistuakseen tässä työntekijän pitää pystyä luomaan hyvä, aidolle kiinnostukselle ja paneutumiselle perustuva suhde asiakkaaseen. Tämä asettaa työntekijän vuorovaikutustaidot kovalle koetukselle. Vuorovaikutus ei saa olla sen tasoista, että siinä ollaan vain muodon vuoksi tai siksi että siitä saa jotain henkilökohtaista hyötyä. Vuorovaikutuksen on myös oltava joustavaa kuitenkin niin, että molemmat osapuolet ovat tietoisia rooleihinsa kuuluvista velvoitteista ja odotuksista.

Sosiaaliselle mallintamiselle perustuvia käytäntöjä on kehitetty useissa Euroopan maissa. Esimerkkinä voidaan mainita Englannin ja Walesin ns. tehostettu yhdyskuntarangaistus (Enhanced Community Punishment), joka pohjautuu sosiaalisen mallintamisen periaatteille.

Ehkä Suomessakin voitaisiin kokeilla Englannin ja Walesin mallin mukaisia menetelmiä sovittamalla ne yhteen ohjelmatoiminnan kanssa. Kokemuksia tällaisesta työstä on jo saatu. Iisalmessa vuosina 2004–2006 toteutetussa kokeilussa palkattiin tukihenkilö sellaisia yhdyskuntapalvelun suorittajia varten, jotka eivät erilaisten päihde-, mielenterveys- tai elämähallintaan liittyvien ongelmiensa vuoksi olisi selviytyneet yhdyskuntapalvelusta. Tukihenkilöön rooliin ei kuulunut muodolliseen täytäntöönpanoon kuuluvia tehtäviä. Tukihenkilö pystyi sellaiseen vuorovaikutukseen näiden asiakkaiden kanssa, johon täytäntöönpanosta vastuussa olevat työntekijät eivät päässeet. Yksi selittävä tekijä oli juuri se, että tukihenkilöä ei koettu samanlaisena uhkana.

Iisalmen kokeilu osoittaa joka tapauksessa sen, että meillä on vielä paljon kehitettävää täytäntöönpanossa ja siihen liittyvässä vuorovaikutuksessa. Ohjelmatoiminnan tavoitteiden kannalta on tärkeää, että muu täytäntöönpano toiminnallaan tukee sitä. Vuorovaikutuksella on tässä keskeinen osa.

Artikkeli perustuu ohjelmatyön koulutuksessa 8.11.2007 pidettyyn esitelmään. Lähteet saa kirjoittajalta henrik.linderborg@om.fi.

Kirjoittaja on erityisasiantuntija Rikosseuraamusvirastossa.

 
Julkaistu 19.12.2007