Olavi Kaukonen

Kriminologin sosiologia – pitkä oppimäärä

Kirja-arvostelussa vuorossa Matti Laineen kirjoittama: Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Tietosanoma. Rikosseuraamusalan koulutuskeskus: Acta Poenologica 1/2007.

Matti Laineen kirjaa ei voi moittia kapea-alaisuudesta. Perinpohjaisella otteella teoksessa esitellään sosiologian peruskäsitteet, eritellään rikollisuutta ilmiönä, siihen liittynyttä teorianmuodostusta ja selitysperustaa, tilastointia ja ajallis-paikallisia taustoja. Teoksessa esitellään – tosin yleisellä tasolla – myös yhteiskunnan vaikutuspyrkimyksiä rikollisuuskehitykseen, siis kriminaalipolitiikkaa ja sen keinoja. Nämä asiakokonaisuudet käsittävät kirjan alkuosan. Toinen puoli keskittyy oikeusfilosofiaan, rankaisun alkuperään ja oikeutukseen, muotoihin ja perusteluihin, siis rankaisun sosiologiaan.

Seuraavassa en pyri arvioimaan teosta kokonaisuutena. Tavoitteeni on lähinnä kiinnittää huomioita eräisiin valinnaisiin teoreettisiin ja käytännöllisiin seikkoihin tai johtopäätöksiin ja osoittaa samalla, miten monipuolinen ja ajatuksia herättävä kirja on.

Kriminologiset teoriat esitellään kattavasti

Laine kirjoittaa hyvin. Hänellä on – ehkä pitkän opetustyön peruna – kyky esittää erilaiset teoreettiset lähestymistavat kansantajuisesti ja selkeästi. Toisinaan ajaudutaan liiankin yksityiskohtaisiin pohdintoihin, kuten normaalisuutta ja poikkeavuutta käsittelevässä alkuluvussa. Olisi ehkä kokonaisuuden kannalta yksinkertaisempaa määritellä poikkeavuus konventionaalisemmin toteamalla, että poikkeavuus voidaan ymmärtää tilastollisena, normatiivisena tai legaalisena käsitteenä, ja tällöin puhutaan aina hieman eri asioista.

Varhaiset ja myöhemmät kriminologiset teoriat esitellään kattavasti. Biologian "uusi tuleminen" on saanut merkittävän osan kriminologian selitysperustassa, vaikka tuntuu rohkealta yleistykseltä puhua tieteiden yhteydestä yhteiskunnallisessa selittämisessä 1900-luvun loppuvuosikymmenten jälkeen. On ilmeistä, että sosiaalitieteet eivät muodosta samanlaista kumulatiivista selitysperustaa kuin luonnontieteet ja että eri tieteenaloilla on edelleen omat tapansa jäsentää selitettävää kohdetta. Perimän ja ympäristön keskinäissuhteiden ja vuorovaikutuksen tematiikka on keskeistä teoksessa. Tässä kirjoittaja on – ehkä viisaasti – pitäytynyt suhteellisen yleisellä tasolla.

Kirja on selvästi tehty kestämään aikaa: sosiologian puolella tilaa ei ainakaan suhteettomasti haaskata niin sanotun kypsän modernin teoreetikkoihin vaan pitäydytään mieluummin klassikoissa, Westermarckissa, Durkheimissa ja myöhemmistä Lemertissä (leimaamisteoria) ja Chicagon koulukunnassa. Tämäkin tuntuu kokonaisuuden kannalta toimivalta ratkaisulta, vaikka joskus sosiologian patriarkat tuntuvat kaatuvan aika kevyilläkin argumenteilla. Se ehkä johtuu siitä, että käsitellessään rankaisua sosiologiassa Laine nojaa vahvasti kahteen auktoriteettiin, Heikki Sarmajaan (evoluutiopsykologia) ja David Garlandiin (kriminologia ja rankaisun sosiologia).

Tässä – kuten kirjoittaja itse alkusanoissaan toteaa – on tehty tietoinen valinta. Tavoitteena ei ole ollut oppikirjamaisen objektiivinen esitys. Siitä huolimatta sosiologisten teorioiden arviointi ja käyttö tuntuu paikoitellen epäsuhtaiselta. Ei ole kovin yllättävää, että kognitiivisen psykologian kantaisä G.H. Mead pitää Durkheimin funktionalistista yhteiskuntateoriaa "liian funktionaalisena" tai että sivilisaatiokriittisen valta-analyytikon Michel Foucaultin lähestymistapaa kritisoidaan kontrollikeskeisyydestä. On kuitenkin eri asia, onko vastakkainasettelu aina reilua. Tämä rohkea ote on ollut eduksi kokonaisjäsennykselle ja tekstin luettavuudelle, mutta se saattaa vähentää teoksen käyttöä yliopistososiologian oppikirjana, mikä olisi harmillista.

Rangaistusjärjestelmä historiallisessa kontekstissa?

Matti Laine puhuu reippaasti rankaisusta, kun tekokeskeinen uusklassinen ja nykyinen rikosoikeudellinen puhunta suosivat häveliäämpää ilmaisua seuraamus. Tässäkin kirjoittaja on uskollinen valitsemalleen tielle. Rankaisun filosofian perusulottuvuudet, kuten utilitarismi (hyötyajattelu) ja retributismi (kosto- tai sovitusajattelu) avataan lähtien varhaisista antropologeista ja edetään sosiologisiin teorioihin. Kokonaisuus ryydittyy evoluutiopsykologialla. Siinä missä evoluutiopsykologia tarjoaa sovitusta ja "suloista kostoa", valistusajan utilitaristit (Beccaria ja Bentham) esittävät astetta järkiperäisemmän rangaistusjärjestelmän mahdollisuutta. Välittäjäksi löytyy kaksi sataa vuotta myöhemmin elänyt oikeudenmukaisuusteoreetikko John Rawls - hiukan yllättäen, koska Rawlsin lähtökohtana näyttää olevan pikemminkin eräänlainen äärimmäinen retribuutio: jos tietämättömyyden verhoa raotetaan ennen aikojaan, ihmisillä on taipumus vetää välistä. Lukijalle jää hiukan epäselväksi, olisiko Rawlsin eroperiaatteella edes teoreettista relevanssia rangaistuskäytäntöjen alueella.

Keskustelijoiden välinen ajallinen välimatka korostaa kyllä rankaisun universaalisuutta sosiaalisena instituutiona, mutta jättää sivuun rangaistusjärjestelmän sidonnaisuuden historialliseen kontekstiinsa. Onko nykyinen rangaistusjärjestelmämme aikaisempaa sivistyneempi? Kirjoittajan arvio näyttäisi olevan varovaisen toiveikas: "paluu julkisiin silpomisiin ei näytä todennäköiseltä". Mutta onko se sivistyksen mitta myös nykyisin? Olisiko arvioitava nykytilanteessa mahdollisten retributiivisten käytäntöjen luonnetta, mekanismeja ja kohdentumista? Voidaanko puhua sosiaalisesta tai psyykkisestä "silpomisesta", tarkoituksellisesta kärsimyksen tuottamisesta elimellisenä osana rangaistusjärjestelmää? Useat kriminologit tekevät niin. Lainrikkojien kuntoutus ei ole tärkeää vain lainrikkojien yksilöllisen muutoksen kannalta, vaan myös siksi että se muuttaa itse seuraamusjärjestelmää rationaalisemmaksi.

Rikoksista rangaistujen käyttäytymiseen vaikuttaminen onkin haasteellista: etukäteiset asiantuntija-arviot yksilöllisen kuntoutuksen tarpeesta ja vaikutuksista ovat osumatarkkuudeltaan epävarmoja. Kuntoutuksella saavutetaan tilastollisesti parempia tuloksia kuin jättämällä tuomittuja toimenpiteiden ulkopuolelle, mutta tuloksellisuuserot eri ohjelmien sisällä ovat selvästi suuremmat kuin niiden välillä.

Laineen kuntoutusoptimismi on syystäkin suhteellisen varovaista, mutta varovaisuus voi johtua myös lähestymistavasta ja nykykriminologialle ominaisista yleisemmistä tekijöistä: usein sekoitetaan keskenään rangaistusjärjestelmän yleisestävyys (jonka merkitys on edelleen ensisijainen) ja rangaistusten sisään sijoitetut erityisestävät toimenpiteet. Edellinen määrittää itse rangaistusjärjestelmää yhteiskunnallisena instituutiona. Jälkimmäiset määrittävät järjestelmän sosiaalista ja käytännöllistä luonnetta. Yleis- ja erityisestävien funktioiden keskinäinen vuorovaikutus on tietysti ilmeistä ja välttämätöntä, mutta käsitteellisesti – ja myös käytännössä – ollaan kuitenkin eri tasoilla tai ulottuvuuksilla.

Uusi hoitoideologia ei siis näyttäisi Suomessa syrjäyttäneen uusklassismia. Vain seuraamusten sisällöissä on yksilöllistä vaihtelua - mutta niin ne ovat vaihdelleet aina. Vankiloihin kuitenkin suljetaan nykyisin enemmän lainrikkojia kuin 1980-luvun lopulla, siis ennen nykyisen hoitoideologian nousua. Yhdyskuntaseuraamusten lisääntynyt käyttö juuri hoitoideologian nousuvaiheessa ei sekään onnistunut kääntämään tätä trendiä. Onko siis Suomen rangaistusjärjestelmä nykyisin enemmän vai vähemmän "uuspositivistinen" kuin 10 vuotta sitten? Enemmän, sanoo Laine, mutta hyvin perustein voisi päätyä myös päinvastaiseen vastaukseen.

Kokonaisesityksen kannalta astetta empiirisemmällä sosiologialla olisi ollut käyttöä. Toisaalta myös empiirisellä biologisella tutkimuksella olisi ollut käyttöä evoluutiobiologian rinnalla. Esimerkiksi teoksessakin siteeratun Terrie Moffittin tutkimusryhmä on onnistunut täsmentämään monitieteisillä tutkimusohjelmilla ja -asetelmilla perimän ja ympäristön keskinäissuhteita jopa yllättävän tarkasti ja lisäksi tuottamaan tulosten pohjalta johdonmukaisia yhteiskuntapoliittisia suosituksia.

Paradoksaalista kyllä: evoluutiobiologia antaa meille enemmän tai vähemmän lajityypillisiä, kulttuurisesti vain hyvin hitaasti muuttuvia sääntöjä; empiirinen biologinen tutkimus näyttää antavan meille toisin toimimisen vaihtoehtoja. Näkökulmat ja tulkintojen kohteet ovat erilaisia, joten molemmat voivat vallan hyvin olla oikeassa.

Kirjoittaja on neuvotteleva virkamies oikeusministeriössä.

 
Julkaistu 19.12.2007