Riikka Kostiainen

Kirkko kriittisenä äänenä

Kriminaalipolitiikan vaikuttajia -sarjassa on haastateltavana arkkipiispa Jukka Paarma. Hän näkee kirkon roolin kriminaalipolitiikassa hyvin käytännölliseksi. Kriminaalipolitiikka ei ole kirkon ominta alaa, mutta kirkko voi toimia siinä kriittisenä äänenä ja yhteistyökumppanina. Kirkon työntekijöillä on paljon kentän käytännön kokemusta ja asiantuntemusta, joka voi olla tärkeää kriminaalipolitiikan päättäjille.

Arkkipiispa Jukka Paarma kertoo kirkon kriminaalityön olevan lähinnä vankilatyötä ja vankilasta vapautuvista huolehtimista. Tärkeintä on tarjota rangaistuille sellaisia palveluja, tukea ja apua, jotka vahvistavat heitä ja estävät sellaisten tilanteiden syntymisen, joissa rikollisuuteen helposti ajaudutaan. Perinteiseen vankilatyöhön kuuluu vankien omaisten hoito, joka on lisääntynyt koko ajan.

Vankilatyössä on melko erikoinen malli. Kirkon ja valtion suhteita järjestettäessä on katsottu, että valtion tulee pitää huolta vankien sielunhoitotyöstä, minkä vuoksi se on palkannut vankilapapit. Kirkko on itse palkannut lisäksi muutamia vankilatyöntekijöitä. Paarman mukaan vankiladiakonit tekevät työtä vankien ja omaisten kanssa ja auttavat rangaistuksen kärsimisen jälkeen siviilielämän käytännön asioissa. Myös vankilapappien työ on käytännöllistä. Lisäksi se on henkilökohtaista ja pienimuotoista: vankilassa ei voi järjestää suuria jumalanpalveluksia eikä juhlia. Ajan myötä sosiaalipuoli on painottunut papin työssä hengellisen puolen kustannuksella: Toisaalta kirkko on alkanut ymmärtää, millaista kaikenlaista apua vanki tarvitsee. Myös vankila tarvitsee papin työpanosta entistä enemmän käytännöllisiin sosiaalisiin toimiin, koska työvoimaresursseista on pulaa.

– Yksi minua vaivaava asia liittyykin kirkon hengelliseen työhön vankiloissa. Nyt kun vankeinhoitolaitoksessa vähennetään henkilökuntaa, myös vankiloiden sielunhoitajien virat ovat olleet vähennyslistoilla. Esimerkiksi Turussa toinen vankilapapin virka on lopetettu. Minusta se on kohtalokasta. Asunnot ja työpaikat ovat tietysti tärkeitä, mutta myös ihmisessä itsessään pitäisi tapahtua identiteetin kehittymistä niin, että hän näkee mielekkääksi jonkinlaisen muutoksen elämässään. Tässä vankiloiden sielunhoitajat ovat keskeisessä asemassa. Toivoisin, ettei tätä työvoimaa vähennettäisi ja jos mahdollista, siihen satsattaisiin jopa enemmän. Vankien parissa tehtävä työ on rikosten ehkäisyä parhaimmillaan.

Rikosuhrityö ja kriisityö uudempia alueita

Jukka Paarma kertoo, että rikosuhriasia on noussut voimakkaasti esille viime vuosikymmeninä. Kirkko on ollut aloitteentekijänä ja yhteistyökumppanina Rikosuhripäivystyksessä. Siinä mukanaolo on näkyvin työmuoto. Muuten rikoksen uhriksi joutuneita tulee seurakuntien työntekijöitä vastaan normaalissa perustyössä, ennen kaikkea diakoniatyössä mutta myös sielunhoidon parissa. Kirkkoa tarvitaan varsinkin silloin, kun on kyse henkisestä ja hengellisestä avuntarpeesta.

Tarve näyttää ilmeiseltä myös isommissa kriiseissä, joissa ihmiset turvautuvat nyky-yhteiskunnassakin kirkkoon. Paarman mukaan1990-luvun loppuvuosina on tullut uusi ilmiö, yhdessä sureminen, ja kirkosta on tullut kollektiivisen surun kanava. Kirkkoja on pidetty auki, jotta ihmiset voivat tulla sinne kynttilöitä sytyttämään ja hiljentymään. Ihmiset tarvitsevat jonkin paikan tai tilaisuuden tai tavan purkaa suruaan ja keskusteluyhteyden, ja tässä kirkko on omillaan.

– Meillä on ollut isoja onnettomuuksia, jotka ovat pakottaneet niin yhteiskunnan kuin kirkonkin kehittämään kriisipalvelujaan. Työ alkoi Estonian onnettomuudesta 1990-luvulla, sitten on ollut Myyrmanni, Konginkangas ja Tsunami. Meidänkin henkilökuntaa on koulutettu kriisiryhmiin, joissa yhteistyötä tehdään kunnan viranomaisten ja muiden järjestöjen kuten Punaisen Ristin kanssa. Valmius on nyt melko hyvä ja malli näytti toimivan Jokelan tragediassakin erittäin hyvin. Kriisiryhmät voivat omalta osaltaan osallistua myös rikoksen uhrin hoitamiseen, mutta siinä on tietysti paljon muutakin.

Rikosuhrinäkökulmaan liittyy myös kirkon aktiivisuus rikosten sovittelun kehittämisessä. Nykyään yhteiskunta on ottanut sen hoitaakseen. Paarman mielestä sovittelun vakinaistaminen, kuten myös yhdyskuntapalvelu ja nuorisorangaistus, onkin hyvä asia erityisesti nuoriin rikoksentekijöihin kannalta, joille vankila on monesti korkeakoulu väärille poluille. Hänestä kriminaalipolitiikassa on menty hyvään suuntaan siinä, että on vaihtoehtoja ja katsotaan enemmän tulevaisuuteen.

– Sovintoon pääseminen tai sovittelu on rikoksen molempien osapuolten auttamista. On tärkeä päästä tilanteesta jotenkin yli niin, ettei se koko ajan jäydä mieltä ja vaikuta ihmissuhteisiin. Kirkon tehtävään kuuluu auttaa sovintoon pääsyssä. Sovittelua on kehitetty muillakin aloilla, esimerkiksi velkasovittelussa kirkko oli alussa hyvin aktiivinen. Pääasiassa sovittelu liittyy kirkon piirissä kuitenkin perheasiainkeskusten toimintaan.

Rikoksentorjuntaa perhetyöllä ja alkoholipolitiikalla

Kirkko on mukana myös rikoksentorjuntaneuvostossa ja pyrkii osaltaan toteuttamaan yhteiskunnan rikoksentorjuntaohjelmia. Arkkipiispa Jukka Paarma näkee seurakunnilla paljon annettavaa myös paikalliseen turvallisuussuunnitteluun ja toivoo, että seurakunnan edustaja kutsuttaisiin aina työhön mukaan. Seurakunnassa tunnetaan paikkakunnan ihmisten elämä ja olosuhteet aika hyvin, ja tämä asiantuntemus voi olla hyödyksi paikallisessa turvallisuussuunnittelussa. Turvallisuus on luonnollisesti myös kirkon intressissä.

– Muuten rikosten ehkäisyssä panoksemme on tavallisessa seurakuntatyössä, erityisesti kristillisessä kasvatuksessa. Meillä on useimmilla paikkakunnilla vahvaa lapsi- ja nuorisotyötä ja pyrimme myös vahvistamaan lasten vanhempia vanhemmuudessa. Hyvä perhepolitiikka tai ylipäätään hyvä sosiaalipolitiikka on parasta kriminaalipolitiikkaa ja yksi keskeinen osa rikoksentorjuntaa, hän uskoo.

– On tietysti muitakin asioita, joita poliittiset päättäjät voivat miettiä. Kun ajattelee tämän vuoden karmeita väkivallantekoja, joista Jokela on tietysti omassa luokassaan, niissä useimmissa on mukana joko mielenterveysongelmat tai päihteet taikka molemmat. Humalahakuinen alkoholinkäyttö on yksi portti rikollisuuteen ja väkivaltaan. Alkoholipolitiikkamme onkin yksi asia, jonka mielelläni mainitsen, kun kriminaalipolitiikasta puhutaan. Minusta on niin monista ihmishengistä ja perheiden onnettomuuksista kyse, että parempaan tulokseen täytyy löytää keinot. Ei minulla ole siihen ratkaisua, mutta alkoholikasvatus on joka tapauksessa tärkeää, ja se on myös kirkon tehtävä.

Väkivallasta sovintoon

Kirkot ovat yksi tärkeä toimija väkivallan vastaisessa työssä, muun muassa toteuttaessaan Kirkkojen maailmanneuvoston väkivallan vastaista vuosikymmentä 2001–2010. Lähteminen siihen mukaan oli itsestään selvää ja Suomessa käynnistettiin vuonna 2004 Väkivallasta sovintoon -kampanja. Sen painopisteiksi valittiin väkivaltakulttuuri lasten ja nuorten maailmassa, väkivalta perheessä ja rasismi.

Kampanjaa toteutetaan yhteistyöverkoston kanssa. Verkostossa on mukana väkivaltaa ehkäisevissä hankkeissa toimivia ihmisiä, asiantuntijoita, viranomaisia sekä kirkkokuntien ja uskonnollisten yhteisöjen edustajia. Kampanja kokoaa ja välittää tietoa väkivallan vastaisesta työstä, tapahtumista, hankkeista, materiaalista, koulutuksesta ja tietolähteistä. Tietoa välitetään muun muassa sähköpostilistan ja verkkosivujen (www.evl.fi/vakivallastasovintoon) avulla. Kampanja on järjestänyt seminaareja ja vuosittain Väkivallattoman viikon. Olennaista on tiedon välittäminen seurakuntien työntekijöille ja teemojen soveltaminen paikallisen tason toiminnassa.

– Perheväkivalta ja koulukiusaaminen ovat tärkeitä asioita ja laajempia kuin on uskottukaan, ja nyt Jokelan tapauskin nostaa koulukiusaamisen jälleen vakavasti esille. Erilaisissa tilanteissa on pyritty avaamaan ihmisten silmiä ja antamaan virikkeitä. Perheväkivaltaan on minusta viime vuosina havahduttu, ehkä meidän kampanjamme on ollut yksi herättelijä, Jukka Paarma toivoo.

– Rasismi puolestaan ei ole ollut Suomessa vielä kovin vahvaa verrattuna joihinkin muihin maihin. Pinnan alla on kuitenkin aika paljon rasistista tai muukalaisvihamielistä mielialaa, ja kun tulee jokin aihe, rasismi pulpahtaa esiin. Kirkon tehtävä on puhua jokaisen ihmisen arvosta. Olemme viime vuosina alkaneet tietoisesti kehittää myös eri uskontojen välistä vuoropuhelua eri tasoilla. Se lisää uskonnoltaan, kulttuuritaustaltaan tai ihonväriltään toisenlaisten ihmisten ymmärtämistä ja sitä kautta toisten kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta, joita tarvitaan rasismin ehkäisyssä. Vaikein kysymys on kasvava islam, joka herättää muukalaisvihamielisiä asenteita, tosin kyse on myös tietyistä kansallisuuksista.

Paarma kertoo, että näitä samoja teemoja on tarkoitus jatkaa myös kampanjan loppuvuosina ja tuoda mukaan enemmän vaikeampaa sovinto- ja sovittelupuolta, joka on toistaiseksi ollut vähän taka-alalla. Siihen yritetään löytää enemmän hyviä ratkaisuja.

Kirkko turvapaikkana

Kirkko kokee tärkeäksi tehtäväkseen kaikkien hädänalaisten ihmisten auttamisen. Alkusyksyllä kirkon aktiivisuus turvapaikanhakijoiden auttamisessa nousi näkyvästi julkiseen keskusteluun ja erityisesti laillisuuskysymykset kiinnostivat.

– Oli yllätys, että asia nousi niin vahvasti julkisuuteen, sillä turvapaikkahakijoita on hakeutunut seurakuntien suojiin jo kauan. Takana on vanha eri uskonnoille yhteinen ajattelu pyhäköstä turvapaikkana – olkoon se kirkko tai moskeija. Erityisen yllättävää oli, että keskustelu kääntyi laillisuuspuoleen, ja siitä syntyi vääriä käsityksiä. Seurakunnissa turvapaikanhakijoiden auttaminen tapahtuu hyvässä yhteistyössä viranomaisten kanssa, eikä laitonta piilottelua hyväksytä, arkkipiispa Jukka Paarma korostaa.

– Kirkon puolelta lähdettiin liikkeelle käytännön tarpeista. Kun keskustelu paisui, esille nousi myös periaatteellisia kysymyksiä kuten, onko maamme turvapaikkapolitiikka kohdallaan. Keskustelussa on sitten käynyt ilmi, että korjaamisen varaa on. Ulkomaalaislakimme on suhteellisen kunnossa, mutta sitä sovelletaan vanhan perinteen mukaan melko tiukasti. Seurakunnissa on oltu aika vakuuttuneita monen turvapaikanhakijan suojelun tarpeesta saatujen tietojen perusteella. Toisaalta eräät keskustelijat ovat väittäneet, että hakijat valehtelevat tilanteestaan. Ainahan hyväntekeväisyyttä voi käyttää väärin, mutta mielestäni on kuitenkin parempi olla sen verran väljyyttä, että joku pääsee livahtamaan tänne väärillä perusteilla kuin että yhtäkään lähetetään omaan maahansa väkivallan kohteeksi.

Paarma kertoo kirkon sittemmin käyneen neuvotteluja ulkomaalaisviraston kanssa. Hyvässä yhteistyössä on yritetty löytää yhteisiä pelisääntöjä ja toimintamalleja siihen, miten kirkon asiantuntemusta voitaisiin käyttää turvapaikkahakemusten tutkinnassa hyväksi. Eri kirkoilla kun on myös hyviä asiantuntijoita, jotka ovat saattaneet asua kauan kyseisessä maassa ja tuntevat hyvin uskonnollisen ja ruohonjuuritason elämän. Hänen mielestään syntynyt keskustelu on loppujen lopuksi vienyt itse asiaa hyvin eteenpäin.

 
Julkaistu 19.12.2007
Sivun alkuun |