Ilari Hannula

Vankiluvun sääntelyä ennen ja nyt

Vankiloissa oli 1930-luvun taitteessa useita tuhansia vankeja enemmän kun nykyisin. Poliittis-taloudellinen tilanne eroaa kuitenkin jyrkästi 2000-luvun alun tilanteesta. Tästä huolimatta ajankohdille on yhteistä vankiluvun nopea kohoaminen, ja sen seurauksena vankiloiden yliasuttaminen ja toimintojen vaikeutuminen.

Vankien määrä Suomessa on viime vuosina kasvanut nopeasti. Vankiloiden yliasutus vaikeuttaa vankilahenkilöstön työtä ja myös vangit voivat huonosti. Samanaikaisesti lokakuussa voimaan tullut uusi vankeuslainsäädäntö edellyttää lisätyöpanosta vankien yksilöllisen kuntoutuksen suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi.

Päinvastoin kuin ehkä kuvitellaan, vankiluvun muutokset eivät ole niinkään seurausta rikollisuuden vaihtelusta, vaan pikemminkin oire yhteiskunnan rakenteissa ja ilmapiirissä tapahtuneista muutoksista. Korkean vankiluvun on katsottu olevan ilmaus yhteiskunnan pahoinvoinnista eikä niinkään lisääntyneestä rikollisuudesta. Tätä käsitystä vahvistavat Suomenkin kokemukset vankiluvun alentamisesta pohjoismaiselle tasolle 1970-luvulta 1990-luvulle. Vaikka Suomen vankiluku enemmän kuin puolittui tuona aikana, alenemisella ei ollut mainittavaa vaikutusta rikollisuustilanteeseen. Vankiluvun alentaminen oli tuolloin mahdollista, sillä vakavilta poliittisilta ja taloudellisilta kriiseiltä vältyttiin.

Vankiluvun kohoaminen huippuunsa vuosiksi 1918–1920 ja 1930–1934 ja toisen maailmansodan loppuvaiheissa osoittaa vankiluvun olevan korkealla juuri voimakkaiden yhteiskunnallisten kriisien yhteydessä eikä kriisiajan ilmapiiri yleensä mahdollista kriminaalipolitiikan lieventämistä. Näin ollen vankiluvun voimakkaasta kohoamisesta pitäisi vähintäänkin huolestua ja ryhtyä etsimään keinoja nousun pysäyttämiseksi. Toimenpiteisiin onkin jo ryhdytty, vaikka Suomen vankiluku ei nousustaan huolimatta vielä ole kansainvälisessä vertailussa korkealla, mutta Suomi ei myöskään enää kuulu matalan vankiluvun maihin.

Vankiluvun nousuvauhti ja vankirakenne

Suomen vankiluku on vuodesta 1999 kohonnut kansainvälisestikin katsoen hyvin nopeasti. Kun kokonaisvankiluku oli keskimäärin noin 2750 vuonna 1999, se oli lähes 3900 vuonna 2005. Nousua oli peräti 41,7 % (1145). Kasvua tapahtui kaikissa vankiryhmissä. Suurimman vankiryhmän, vankeusvankien, määrä lisääntyi tuona aikana 850:llä (2150:stä lähes 3000:een) ja jos elinkautisvangit lasketaan mukaan, 900:lla. Tutkintavankien määrä lisääntyi 354:stä 519:ään ja sakkovankien 102:sta 179:ään.

Vankiluku kohosi kansalaissodan seurauksena lyhytaikaisesti hyvin korkealle, mutta laski nopeasti ja oli alimmillaan vuonna 1923 keskimäärin noin 5500. Vankiluku kohosi 1920-luvulla nopeasti siten, että vuoden 1929 lopulla vankiluku oli lähes 8800. Lisäystä vankilukuun oli kuudessa vuodessa tullut lähes 3300 (60 %). Voimakkaimmin, noin 1500:lla, lisääntyi sakkovankien määrä (2600 vuonna 1929). Toinen voimakkaasti kasvanut vankiryhmä oli kuritushuonevangit, joiden määrä samanaikaisesti kohosi 3000:sta 3800:aan ja vuoden 1933 loppuun mennessä 5800:aan, jolloin myös vankiluku saavutti huippunsa, lähes 9200.

Nykyisin vankiloissa on lähes yksinomaan rikoksesta tuomittuja rangaistusvankeja (vankeusvangit), rikoksesta epäiltyjä (tutkintavangit) ja jonkin verran sakon muuntorangaistusta suorittamassa olevia sakkovankeja. Rangaistusvankeja oli maailmansotien välisenä aikana kaksi ryhmää, vankeus- ja kuritushuonevangit, joista jälkimmäinen ryhmä oli vakavimpiin ja häpeällisimpiin rikoksiin syyllistyneitä ja selvästi suurin vankiryhmä, noin puolet kaikista vangeista. Sakkovankeja oli huomattavasti nykyistä enemmän.

Varkaus- ja väkivaltarikoksista tuomitut muodostivat valtaosan rangaistusvangeista 1920-luvulla ja näillä vankiryhmillä on edelleen merkittävä osuus vankeusvangeista. Erona menneisiin aikoihin näiden vankiryhmien lisäksi vankiloissa on nykyisin myös runsaasti liikenne- ja huumerikoksista tuomittuja. Myös sakkovankien rikostausta on täysin muuttunut 1920-lukuun verrattuna.

Yhteiskunnallinen tilanne ja ilmapiiri

Yhteistä 2000-luvun alkuvuosille ja 1920-luvun lopulle on, että vankiluku kasvoi nopeasti. Yhteiskunnallinen tilanne sen sijaan erosi selvästi: 1930-luvun taitteessa oli ankara poliittinen kriisi, jonka juuret olivat vuoden 1918 verisessä sisällissodassa ja joka kärjistyi 1932 äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen vallankaappausyritykseen. 1920-luvun lopulla Suomen saavutti myös voimakas, 1930-luvulle ulottunut, taloudellinen lama. Tässäkin suhteessa tilanne on tänään aivan toinen – joskin 1990-luvun alkupuolella Suomea koetteli myös taloudellinen lama, jonka jälkiselvittelyn aikoihin 1990-luvun puoli-väliin ajoittuu myös poliittisen ilmapiirin tiukentuminen ja sen myötä myös kriminaalipolitiikan koventumisen alku.

Nykyistä ilmapiiriä ei kuitenkaan voida voimakkuudessaan verrata poliittisen valtataistelun kärjistämiin mielialoihin 1930-luvun alussa. Ilmapiirin koveneminen näyttää kumpanakin aikakautena olevan yhteydessä vastaaviin kansainvälisiin muutoksiin. Tänä päivänä kiihtyvästä terrorismin vastaisesta taistelusta on tullut pysyväisluonteinen kansainvälinen ilmiö, eikä sen myötä koveneville, koko kriminaalipolitiikan alueelle ulottuville toimille ole näköpiirissä loppua. Kumpanakin aikakautena ilmapiirillä on ollut koventava vaikutus myös oikeudenkäyttöön.

Rikoslainsäädäntö vankiluvun nousun sääntelijänä

Vankilukua voi alentaa joko vähentämällä vankilaan tulevien vankien määrää tai lyhentämällä vankien vankilassaoloaikaa. Näin ollen vankilaan tulevien vankien määrään voidaan vaikuttaa kohdistamalla toimenpiteet eri tavoin rikosoikeudellisen järjestelmän toimintaan, ennen kaikkea rikoslainsäädäntöön ja -oikeudenkäyttöön.

Vuonna 1923 alkaneen vankiluvun voimakkaan kasvun estämiseksi ei 1920-luvulla ryhdytty mainittaviin toimenpiteisiin. Vuonna 1918 säädetyn ehdollisen rangaistustuomion lisääntyvä käyttökään ei kyennyt estämään vankiluvun vuodesta 1923 alkanutta kasvua. Sen sijaan 1920-luvun alussa ryhdyttiin lainsäädännöllisiin kovennuksiin, jotka kiihdyttivät vankiluvun kasvua lisäämällä ennen kaikkea sakkovankeja. Kun 1920-luvun lopulla iski taloudellinen lama, eivät juopumus- ja kieltolakirikoksiin syyllistyneet enää kyenneet maksamaan sakkojaan ja seurauksena oli vankiloiden täyttyminen sakkovangeista. Myös kuritushuonevankien määrä alkoi lisääntyä voimakkaasti väkivaltarikosvankien ja myöhemmin varkausrikosvankien kasvun myötä. Näistä perinteisistä rikoksista kuritushuoneeseen tuomittujen määrän kasvuun ei ollut välitöntä lainsäädännöllistä syytä.

1990-luvun puolivälistä alkaen rikoslainsäädäntöä on säännönmukaisesti kovennettu. Lainsäädännön ankaroittaminen ulotettiin myös perinteisiin väkivaltarikoksiin, kun törkeän pahoinpitelyn vähimmäisrangaistusta nostettiin vuonna 2001. Rangaistuskäytäntö on myös ankaroitunut etenkin väkivalta- ja huumausainerikostuomioissa. Samansuuntainen vaikutus näyttää olleen myös Euroopan unionin puitteissa tapahtuneella rikosoikeudellisella yhteistyöllä. Vielä 1990-luvun jälkipuoliskolla vankiluvun nousun esti muun muassa yhdyskuntapalvelun käytön lisääntyminen.

Vankiluvun nousun hillitsemisen ensi sijaisena motiivina 1930-luvun alussa olivat taloudelliset syyt, joskin huolta kannettiin ainakin vankeinhoidon piirissä myös vankeinhoidon tavoitteiden vaarantumisesta. Kriminaalipolitiikka ei ollut kovin johdonmukaista: samanaikaisesti vankilukua vähentävien toimien kanssa kovennettiin rikoslainsäädäntöä. Vastaavanlaista ristiriitaa ilmenee myös nykyisessä tilanteessa.

Lainsäädäntö 1930-luvulla vaikutti ennen kaikkea sakkovankien määrään: kieltolaki kumottiin ja juopumusrangaistussäännöstä ja juopumussakkojen täytäntöönpanoa lievennettiin. Sakkovankien määrää vähensi tehokkaasti myös ns. vesi-leipärangaistuksen käyttöönotto, joka ankaran luonteensa vastapainoksi lyhensi sakkovankien ja myös lyhytaikaisiin vankeusrangaistuksiin tuomittujen laitoksessa oloaikaa. Lainsäädäntöä perusteltiin tuolloin niiden ankaruudella ja lyhytaikaisten vapausrangaistusten haitallisuudella.

Kuritushuonevankien määrään vaikuttavia lainsäädäntötoimia ei mainittavasti ollut 1930-luvulla. Sakkovankien määrä väheni, mutta vankiluvun nousua kyettiin näillä toimenpiteillä ainoastaan jarruttamaan, sillä kuritushuonevankien määrä kasvoi samanaikaisesti ennen kaikkea varkausrikollisuuden ja väkivaltarikollisuuden kasvun seurauksena. Vankiluvun määrä kääntyi jyrkkään laskuun vasta 1935 seurauksena poliittisen ja taloudellisen kriisin jälkeen alkaneesta suotuisasta yhteiskunnallisesta kehityksestä ja sen mukana rikollisuuden vähenemisestä.

Myös 2000-luvulla on ryhdytty toimiin vankiluvun nousun pysäyttämiseksi ja kääntämiseksi laskuun. Näitä toimia suunnitellaan paljon huolellisemmin kuin 1930-luvulla. Toimenpiteet kohdistuvat samaan tapaan kuin 1930-luvulla, ennen kaikkea sakkovankien ja lyhytaikaista vapausrangaistusta kärsivien vankien lukumäärän vähentämiseen. Toimenpiteitä ei kuitenkaan perustella lyhytaikaisten vapausrangaistusten haitallisuudella kuten 1930-luvulla vaan pyrkimyksiä tukevat taloudelliset syyt, vankiloiden yliasutus, vankeinhoidon tavoitteiden vaarantuminen ja myös vallalla oleva käsitys siitä, että vankila on yleensä rikoksen uusimisen kannalta huono vaihtoehto. Lisäksi tutkintavankien määrää pyritään vähentämään ja sähköisen valvonnan käyttöönottoa harkitaan. Lyhytaikaisia vapausrangaistuksia korvaavien vaihtoehtoisten seuraamusten kuten sopimushoidon kehittämissuunnitelmat eivät ole toteutuneet. Sen sijaan vangin vankeusaikaisia hoitomahdollisuuksia ollaan lisäämässä. Mahdollisuuksia laajentaa yhdyskuntapalvelun käyttöä lisäämällä siihen päihdeohjelmia selvitellään.

Vankiluvun odotetaan vähenevän jonkin verran pian sen jälkeen, kun laaja vankeuslakipaketti on tullut voimaan 1.10.2006. Näillä ja muilla toimenpiteillä vankiluku pyritään laskemaan 3300:aan. Samanaikaisesti lisätään jonkin verran myös vankipaikkoja yliasutuksen poistamiseksi.

Keinona sosiaalinen oikeudenmukaisuus

Vankiloissa oli 1930-luvun taitteessa useita tuhansia vankeja enemmän kun nykyisin. Poliittis-taloudellinen tilanne eroaa kuitenkin jyrkästi 2000-luvun alun tilanteesta. Tästä huolimatta ajankohdille on yhteistä vankiluvun nopea kohoaminen, ja sen seurauksena vankiloiden yliasuttaminen ja toimintojen vaikeutuminen. Vankiluvun nousun taustalla on kumpanakin aikakautena kansallisten ja kansainvälisten rakenteellisten muutosten seurauksena kiristyneen ilmapiirin välittämänä tapahtunut rikoslainsäädännön ja tästä osin riippumaton oikeuskäytännön koveneminen. Vankien keskimääräiset laitoksessaoloajat ovat tänäkin päivänä pohjoismaisittain pitkiä, joskin nykyisin huomattavasti lyhyempiä kuin 1920-luvulla.

Vankiluvun vähentämiseen tähtäävällä kriminaalipolitiikalla oli molempina aikakausina myös yhdensuuntaisia pyrkimyksiä. Kriminaalipolitiikkaa suunnattiin ja suunnataan sakkovankien ja lyhytaikaista vapausrangaistusta suorittavien vankien määrän vähentämiseen, ei sen sijaan sellaisten rikosten rangaistussäännöksiin, joista tuomitaan pitkäaikaisia vapausrangaistuksia, vaikka näin voitaisiin tehokkaasti vaikuttaa vankilukuun. Yhdenmukaista molemmille aikakausille on myös ristiriitaisuus lainsäädännöllisissä toimenpiteissä: Samanaikaisesti vankiluvun vähentämistoimien kanssa jatketaan tämän pyrkimyksen vastaisten kovennusten säätämistä rikoslainsäädäntöön.

1930-luvun kireän ilmapiirin oloissa eivät toteutettuja pitemmälle menevät lainsäädännön lieventämiset kenties olleet mahdollisia. Vankiluvun riittävän alhaisena pitäminen vaatisi myös tänään vaikutuksiltaan laajempia lainsäädännöllisiä ratkaisuja, joilla pyrittäisiin vähentämään pitkäaikaisia vapausrangaistuksia suorittavien vankien kuten väkivalta- ja huumerikosvankien määrää. Mutta ovatko ne nykyisissäkään oloissa mahdollisia? 1930-luvulla toteutetut lainsäädännölliset toimenpiteet eivät riittäneet yksinään kääntämään vankilukua laskuun, vaan siihen tarvittiin yhteiskunnan rakenteissa ja rikollisuustilanteessa tapahtuneita huomattavia muutoksia. Myös tämän päivän hyvinvointiyhteiskunnassa tarvitaan ennen muuta sosiaalista oikeudenmukaisuutta lisääviä toimia muun muassa estämään yhteiskunnan jakautumista toisaalta hyvin toimeentuleviin ja toisaalta yhteiskunnasta syrjäytyviin pitkäaikaistyöttömiin.

Ilari Hannula toimii lainsäädäntöneuvoksena oikeusministeriössä. Hänen väitöskirjansa vuodelta 2004 Rikosoikeudellinen järjestelmä kriisissä on julkaistu Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisuja A-sarjassa N:o 251.

 
Julkaistu 15.12.2006