Aune Flinck

Monimuotoinen parisuhdeväkivalta ei mahdu rikoskategorioihin

Parisuhdeväkivallan vorovaikutusluonne, naisen väkivaltaisuus, miehen kokemukset väkivallan uhrina ja väkivallan erilaiset ilmenemismuodot ovat jääneet tutkimuksessa vähälle huomiolle. Kehittämistyötä on tehty kapeasta näkökulmasta eikä menetelmien vaikuttavuutta ole juuri arvioitu. Toivottua tulosta väkivallan vähentämisessä ei ole saavutettu.

Naisen ja miehen parisuhdeväkivallan kokemuksia selvittävän väitöstutkimukseni tulosten mukaan sekä naiset että miehet kokevat parisuhteessa väkivaltaa. Lapsuuden kaltoinkohtelu, laiminlyönnit ja aikaisemmissa ihmissuhteissa koetut pettymykset johtavat parisuhdeväkivaltaan, samoin suhteelle asetettuihin emotionaalisiin ja mielihyväodotuksiin pettyminen. Kommunikaation vääristyminen ja tukahtuminen johtavat puolisoiden vieraantumiseen, yhteenkuuluvuus särkyy, ja suhteesta tulee valtataistelua.

Naisen ja miehen kokemukset ovat osittain samanlaisia. Sekä miehet että naiset kokevat ihmisarvon ja olemassaolon oikeuden mitätöimistä. Molemmat loukkaavat kumppaninsa menneisyyttä, vähättelevät hänen elämäntapojaan ja arvojaan sekä tuhoavat toisen tulevaisuutta. Molemmat käyttävät kontrollia, vapaudenriistoa ja rankaisemista nujertaakseen toisen. He hylkäävät, eristävät, kiusaavat ja nöyryyttävät. Myös vastuuttomuudesta syntyy väkivallan kokemuksia.

Naisten ja miesten kokemuksissa on myös eroja. Miehet pyrkivät häpäisemään puolisonsa naiseuden tai kahlitsevat tämän riippuvuussuhteeseen. He uhkailevat tai rankaisevat naista ja käyttävät herkemmin fyysisiä voimakeinoja kuin naiset. Naiset puolestaan pyrkivät miehen nujertamiseen käymällä kauppaa, kiristämällä, liittoutumalla tukijoukkojensa kanssa tai turvautumalla kättä pidempään.

Lapset joutuvat usein väkivallan välikappaleiksi, mutta vanhemmat tiedostavat heikosti käyttäytymisensä vaikutukset lapsiin ja kumppaniinsa. Tämä merkitsee lasten altistumista väkivallalle ja samalla väkivallan siirtymistä sukupolvelta toiselle.

Sekä miesten että naisten on vaikea tunnistaa ja tunnustaa omaa väkivaltaisuuttaan. Koska väkivalta on moraalisesti tuomittavaa, molemmat kertovat mieluummin siitä, mitä heille on tehty, kuin siitä, mitä he itse ovat tehneet. He myös etsivät oikeutusta käyttäytymiselleen.

Lähestymistapoja parisuhdeväkivaltaan tarkistettava

Monimuotoinen parisuhdeväkivalta tekee auttamistyön haasteelliseksi ja vaatii vallitsevien lähestymistapojen tarkistamista. Parisuhdeväkivallan yhdenmukaistaminen, yksinkertaistaminen ja ongelman sukupuolittaminen antavat asiasta liian yksipuolisen kuvan. Vaarana on, että auttamismenetelmiä kehitetään osatotuuksien ja absolutisoivan lähestymistavan varassa.

Väkivallan vuorovaikutusluonteen kieltäminen siirtää vastuun väkivallasta viranomaisten tai tuomioistuimen ratkaistavaksi ja ohittaa yksilön moraalisen vastuun. Tämä rajaa auttamistilannetta. Parisuhteen vuorovaikutuksesta puhuminen ei tarkoita syyllistämistä, vastuun ohittamista tai väkivallan neutralointia, vaan naisen ja miehen kokemusten ja myös sellaisen väkivallan huomioon ottamista, jota ei ole kriminalisoitu. Ongelman ratkaiseminen vain siirtämällä väkivalta rikoskategoriaan ei poista ihmissuhdetason ongelmia, sillä tuomioistuimen ja viranomaisten mahdollisuudet ratkaista puolisoiden keskinäisiä, väkivaltaa synnyttäviä ja ylläpitäviä ristiriitoja ovat rajalliset. Väkivaltakeskusteluun ja päätöksentekoon tulee tuoda selkeämmin mukaan ihmissuhteita vahvistava moraalinen ja eettinen ulottuvuus, mikä voisi edistää uudenlaista vuorovaikutuskulttuuria ja yhteisen hyvän rakentamista myös parisuhteissa.

Tutkimustulokset toivat esiin myös syyllisyyskysymykset, jotka äärimmillään johtavat turmiolliseen käyttäytymiseen itseä tai läheisiä kohtaan. Hyvän ja pahan, syyllisyyden ja syyttömyyden yksilöllisiä merkityksiä ei ole helppo ratkaista ulkoapäin, sillä parisuhteessa "sinun hyvä voi olla minun paha". Osapuolilla tulisikin olla mahdollisuus syyllisyyden tunteiden kohtaamiseen ja käsittelyyn. Syyllisyyskysymysten käsittely ei poista vastuun kantamista loukatusta lähimmäisestä eikä tee tyhjäksi juridista vastuuta.

Väkivaltaa ei tulisi myöskään tarkastella vain äärimmäisen vakavan väkivallan näkökulmasta. Väkivallan erilaiset ilmentymät, olosuhteet sekä miehen ja naisen omat kokemukset tulisi ottaa huomioon. Auttamismenetelmiä tulee kehittää sukupuolten yhteistyössä ja naisten ja miesten erilaisuus huomioon ottaen. Eri osapuolten näkemysten huomioon ottaminen on erityisen haasteellista lasten altistuessa väkivallalle sekä vanhempien huoltajuus- ja tapaamisjärjestelyjä ratkaistaessa.

Ammatillisen auttamiskulttuurin kehittäminen

Väkivalta herättää auttajissa ristiriitaisia ja vastakkaisia tunteita. Vaarana saattaa olla, että työntekijä pyrkii ratkaisemaan tosiasioita nopeasti ymmärtämällä, tulkitsemalla tai selittämällä asiat omasta näkökulmastaan ennen kuin asiakkaalla on ollut mahdollisuus kertoa omasta kokemuksestaan. Väkivallan herättämät vastatunteet saattavat johtaa myös siihen, että asiakkaan tarina tulkitaan selittelyksi.

Parisuhdeväkivalta ei toteudu samanlaisena samankaltaisissakaan elämäntilanteissa, joten osapuolia autettaessa on varottava liian yleistäviä päätelmiä. Ammatillisen auktoriteetin ja tieto-ohjauksen tulisi perustua asiakkaan kuulemiseen ja jaettuun vastuuseen, muuten vaarana on asiakkaan manipulointi.

Väkivallan sukupuolittamisessa miessukupuoli on edustanut demonisoitua pahaa ja naissukupuoli marttyyristä hyvää. Auttamistyössä sukupuoli, syyllisyys tai tekojen tuomittavuus eivät saa olla auttamista ohjaavia lähtökohtia. Tekijän ja uhrin kohtaamisessa on tarpeen pysähtyä miettimään, kenen näkökulmasta tilannetta katsotaan. Patriarkaalisen vallankäytön murtaminen ei saa johtaa matriarkaaliseen vallankäyttöön eikä sukupuolierojen kieltämiseen. Väkivaltatyössä voisi avautua uusia näkökulmia, jos väkivalta nähtäisiin sukupuolesta riippumattomana moraalisena, henkilökohtaisena ja ihmissuhteen ongelmana.

Auttamiskulttuurista voi muotoutua yksipuolista ymmärtämisen kulttuuria, joka järjestäytyy byrokraattisiksi koulukunniksi ja oppirakennelmiksi. Väkivaltatyöhön syntyy taistelua asianomistajuudesta ja oppisuuntien erityistiedon hallussa pidosta, ilman tieteellistä näyttöä. Parisuhdeväkivallan ennaltaehkäiseminen ja siihen puuttuminen edellyttävät eri auttaja- ja viranomaistahojen sekä perheiden yhteistyön tiivistämistä. Työntekijöiden tulee pohtia kriittisesti arvojaan, asenteitaan, työmenetelmiään ja tavoitteitaan. Väkivaltatyötä tekevien tulee kyetä tarkastelemaan myös ihmisyyden vaarallisia ja moraalittomia ulottuvuuksia ahdistumatta. Työntekijät tarvitsevat myötäelävää, mutta jämäkkää työotetta, jossa ei niinkään etsitä rikollisia tai tarjota vakioratkaisuja vaan selvitetään ja tuetaan mahdollisuuksia eheyttävän sovinnon tekemiseen itsensä ja lähimmäisensä kanssa.

Parisuhteessa, kuten muissakin ihmissuhteissa, tapahtuu eettisesti vääriä ja tuomittavia asioita, joita ei ole kriminalisoitu. Parisuhdeväkivallan kriminalisointi on kohdentunut fyysiseen väkivaltaan eikä tavoita kaikkia väkivallan ilmenemismuotoja. Rangaistussuuntautuneessa ajattelussa ei paneuduta väkivaltahistoriaan eikä väkivaltaa synnyttäviin tekijöihin, vaan pidättäminen ja rankaiseminen vievät huomion pois osapuolten selviytymisestä. Kansainvälisten tutkimusten mukaan väkivallan kriminalisointi ja rangaistuskäytäntöjen muuttaminen eivät ole vähentäneet perheväkivaltaa. Rangaistusten rinnalle tarvitaan uusia varhaisen puuttumisen työmuotoja ja lähestymistapoja, joissa paneudutaan parisuhteen vuorovaikutuksen, suhteen toimivuuden ja tyytyväisyyden parantamiseen. Erilaisia rangaistuskäytäntöjä tulisi soveltaa sen mukaan, millaisesta väkivallasta, väkivallan motiiveista, konteksteista ja väkivallan tekijöistä on kyse. Myös lähisuhdeväkivallan sovittelun mahdollisuudet tulee harkita tilannekohtaisesti.

Väkivallan ehkäisyssä ja lopettamisessa lupaaviksi osoittautuneita ekologisia ja yhteisöllisiä voimavaroja hyödyntäviä toimintamalleja kannattaisi edelleen kehittää väkivallattomuuden ja osapuolten eheytymisen tukemisessa. Yhtä ainoaa tuloksellista auttamismenetelmää ei toistaiseksi ole, joten menetelmiä tulisikin kehittää kulttuurisesti ja tapauskohtaisesti alueellisessa yhteistyöverkostossa, ja menetelmiin tulisi liittää niiden vaikuttavuuden arviointi.

Kirjoittaja on tutkimuspäällikkö Lahden ammattikorkeakoulussa. Hänen väitöskirjansa "Parisuhdeväkivalta naisen ja miehen kokemana. Rikottu lemmenmarja." on julkaistu 2006 Tampereen yliopiston sarjassa ja se löytyy myös sähköisenä .

 
Julkaistu 15.12.2006