Matti Laine

Kriminalisoidaan pahuus?

Viime aikojen julkisessa keskustelussa on pohdittu erilaisten haitallisten asioiden kriminalisointia, mutta itse peruskysymyksestä – milloin kriminalisointi on järkevää ja kannattavaa – on puhuttu varsin vähän.

Helpoin ja yksinkertaisin tapa vaikuttaa rikollisuuteen on muuttaa rikoslakia. Sehän viime kädessä määrää kriminalisointien kautta, miten laajaa rikollisuus on. Tätä keinoa on myös käytetty. Yhtenä merkittävimpänä esimerkkinä Suomesta on julkisella paikalla tapahtuneen juopumuksen dekriminalisointi vuodenvaihteessa 1968–69. Yhdessä yössä kymmeniätuhansia rikoksia poistui tilastoista, ja vankimäärät alkoivat pienentyä. Parhaimmillaan sakkovankeja saattoi vankilassa olla yli 1000 eli 3–4 suurehkon vankilan verran.

Prostituution kriminalisointiin liittyvä problematiikka on kuvaava esimerkki, siitä miten monimutkaiseen ongelmaan ei ole yksinkertaisia ratkaisuja. Perinteinen, vanhempi suhtautuminen prostituutioon kriminalisoi yleensä myymisen ja parituksen. Vuoden 1734 rikoslaissa (luku 57) asia ilmaistiin näin:

1.§. Jos jocu sencaldaisia huoneita ja cocouxia pitä, josa riettautta ja irstaisutta harjoitetan; seisocon sencaldaisen haureuden edesauttamisen tähden colme päiwää caakin edesä, ja colmandena päiwänä suomittacon teloittajalda, ja pidettäkön sitten yhteisesä työsä colme ajastaicaa. Jos jocu löytän sijnä toinen kerta; suomittacon samalla muoto caakisa, ja tehkön työtä caiken elinaicans.

2.§. Ne portot cuin sencaldaisisa huoneisa andawat itzens haureuteen pidettää, pitä kijrusti kijnni otettaman ja wangiuteen pandaman, ja sitten heidän ricoxens jälken tuomittaman sackoon eli yhteiseen työhön. Jos he kertowat ricoxens; rangaistacon witzoilla asianhaarain jälken.

Laki oli muutenkin ankara seksuaalirikosten suhteen. "Kahdenpuolisesta huoruudesta" (molemmat naimisissa) tuomittiin kumpikin osapuoli kuolemaan.

Mutta se, että seksin myyminen oli kriminalisoitu, ei suinkaan merkinnyt toiminnan loppumista. On arvioitu (Häkkinen 1995), että Helsingin asukkaista noin joka sadas oli 1800-luvun loppupuolella prostituoitu. Pahimpina itäprostituution päivinä tuskin päästiin lähellekään tätä. Toiminta oli usein käytännössä sallittua ja kaupunki järjesti myös terveyspalvelut prostituoiduille. Ja silloin kun itse seksipalvelujen myyminen ei ole suoraan rikoslaissa kielletty, on ilmiötä yritetty hallinnoida vaikkapa irtolaislain antamien valtuuksien kautta.

Mikäli olen oikein ymmärtänyt, Suomessa prostituutio on nyt kriminalisoitu ainakin kolmella eri tavalla. Rikoksia ovat rikoslain perusteella ihmiskauppaan ja paritukseen liittyvä ostaminen, paritus ja järjestyslain perusteella yleisellä paikalla tapahtuva seksipalvelujen tarjoaminen ja ostaminen. Lisäksi on vielä nuoriin liittyvät lisäkriminalisoinnit. Mutta itse myyminen tai ostaminen ei ilman edellä mainittuja lisämääreitä ole rikos. Lainsäätäjä on ikään kuin lähtenyt ajatuksesta, että sallittua on seksipalvelujen tarjoaminen ja ostaminen vain silloin, kun se tapahtuu aikuisten välillä täysin yksin ja täysin yksityisessä paikassa.

Mutta parituksen suhteellisen laaja tunnusmerkistö tekee asian myös vaikeaksi. Paritusta on ainakin huoneen järjestäminen, majoittaminen, yhteystietojen välittäminen, markkinointi, hyväksikäyttö, viettely ja painostus. Muutama vuosi sitten radiohaastattelussa helsinkiläinen prostituoitu, joka toimi kaikin tavoin lain oikealla puolella (oma yritys, maksoi veroja jne.), pohti sitä, ovatko kaikki henkilöt, jotka edesauttavat hänen toimintaansa, syyllistyneet paritukseen. Muun muassa yrityksen kirjanpitäjä oli tästä huolissaan.

xxx

Keskustelussa ei ole tarpeeksi painotettu sitä, että kriminalisointi on aina kaksipuolinen asia. Se voi saada aikaan haluttuja vaikutuksia ja epätoivotun käyttäytymisen vähenemistä tai ainakin antaa tärkeän signaalin ja pitkällä tähtäimellä muuttaa asenteita ja arvostuksia. Mutta samalla kriminalisointi tuottaa aina samalla myös sivu- ja haittavaikutuksia. Kriminologien keskuudessa onkin näkemyksiä, joissa pyritään rajaamaan kriminalisoinnit vain sellaisiin tekoihin, jotka selkeästi vahingoittavat muita ihmisiä. Itsensä vahingoittamista ei tulisi kriminalisoida. Amerikkalaiset Norval Morris ja Gordon Hawkins väittivät jo vuonna 1969, että nyky-yhteiskunnissa voidaan nähdä selvää "ylikriminalisointia". Monia tekoja on turhaan määrätty rikoslaissa rangaistavaksi. Tällä ylikriminalisoinnilla on heidän mukaansa rikollisuutta voimakkaasti lisäävä vaikutus muutenkin kuin vain itse näiden kriminalisoitujen tekojen osalta.

Morrisin ja Hawkinsin mukaan silloin, kun on kyseessä tiettyjen tavaroiden tai palvelujen tarjonta (huumeet, uhkapelit, seksi yms.), rikoslaki toimii eräänlaisena "rikostariffina", joka tekee näiden tuotteiden tarjoamisen hyvin kannattavaksi, koska se nostaa hinnat korkealle. Samalla se ehkäisee kilpailua, jota ilmenisi, jos toiminta olisi laillista. Tämä johtaa laajamittaisiin, järjestäytyneisiin rikollisryhmiin, jotka laajentavat toimintaansa muille aloille kuten lailliset yrityksetkin, mikä taas johtaa lisääntyneeseen rikollisuuteen. Kriminalisoidun tuotteen korkeat hinnat johtavat siihen, että niiden käyttäjien on pakko turvautua rikollisiin keinoihin rahoittaakseen haluamansa tuotteen saannin. Samoin tietyn käyttäytymismuodon kriminalisointi ajaa sitä harrastavat ihmiset sellaiseen ympäristöön ja seuraan, joka saattaa olla muussakin mielessä rikollinen. Alkoholiin liittyvät kieltolait epäonnistuivat kaikkialla länsimaissa ja tuottivat suuria sivuvaikutuksia, jotka voivat vaikuttaa yhteiskuntien ja rikosoikeusjärjestelmien toimintaan vielä tänäkin päivänä.

He korostavat myös näiden ylikriminalisointien vaikutusta poliisin työhön. Kun poliisi joutuu uhraamaan puutteelliset resurssit uhrittomien rikosten tutkimiseen ja niitä tekevien kontrolloimiseen, ei resursseja enää riitä vakaviin, uhrillisiin väkivalta- ja omaisuusrikoksiin. Poliisin on myös vaikea toimia tällaisissa rikoksissa, joissa ei ole varsinaista asianomistajaa. Lahjonta ja poliittinen korruptio onkin juuri näiden rikoslajien (alkoholi- ja huumekieltolait) yhteydessä voimakasta. On sanottu, että Yhdysvalloissa poliisin ja oikeusviranomaisten lahjottavuuden traditio syntyi juuri kieltolain aikana. Voitot olivat niin suuria, että kuka tahansa voitiin lahjoa ("paitsi Elliot Ness"). Päihteisiin, seksiin ja uhkapeliin liittyvissä rikoslajeissa poliisi turvautuu kokemuksen mukaan usein myös täysin laittomiin tai "harmaalla alueella" oleviin toimintamenetelmiin.

xxx

Tämän perusteella Morris ja Hawkins esittivät, että on suuri joukko käyttäytymismuotoja, jotka huoletta voitaisiin dekriminalisoida. Näin vähennettäisiin hyvin paljon myös muuta rikollisuutta, jota tämä ylikriminalisointi saa aikaan. Monilla elämänalueilla toimimmekin siten, että etsimme ratkaisuja muualta kuin rikoslain asettamasta uhasta. Alkoholin aiheuttamat haitat ovat suuria, yksilölliset kärsimykset mittaamattomia ja taloudelliset rasitteet suuria. Silti kriminalisoinnin alueet ovat tänään suhteellisen suppeita. Kiellot liittyvät ensisijassa liikenteeseen, alaikäisiin ja erityisesti paloviinan valmistamiseen ja myyntiin. Alkoholipolitiikka onkin yhä enemmän kauppapolitiikkaa, jolloin kukaan utopistikaan ei haaveile käytön kriminalisoinnista.

Globalisaation myötä näyttäisi myös rikosoikeuden alue yhä enemmän yhtenäistyvän. Tällöin tulee tietenkin hyvin vaikeaksi jonkin valtion ryhtyä dekriminalisoimaan asioita, jotka kaikkialla ympärillä on kriminalisoitu tai päinvastoin. Hollantihan on saanut kuulla kunniansa omaehtoisesta kriminalisointipolitiikastaan huumeiden suhteen.

Kriminologian perusajatuksiin kuuluu idea siitä, että rikollisuus on toisaalta "liikkuva kohde" (moving target) jatkuvasti muuttuvien kriminalisointien ja dekriminalisointien vuoksi ja toisaalta siinä on "pysyvä ydin" (stationary core) eli on asioita, jotka luontaisesti tuomitsemme ja ne säilyvät rikoslaissa aikakaudesta toiseen. Eri maiden rikoslaeista löytyy monenlaisia, joskus kummallisiakin variaatioita kriminalisointien suhteen. Aakkostetusta Suomen rikosnimikkeistöluettelosta (1999) laskin kaikkiaan 880 tekoa, ensimmäisenä "aavalla merellä tapahtuvan yleisradiotoiminnan rankaisemisesta annetun lain säännösten rikkominen" ja viimeisenä "öljyä kuljettavan aluksen vakuutustodistuksen mukanapitovelvollisuuden laiminlyönti". Nimikkeitä, jotka sisältävät etuliitteen "törkeä" oli 71. Tuskin koskaan kuitenkaan törmää kriminologiseen artikkeliin tai tekstiin, jossa pidettäisiin positiivisena mahdollisimman laajaa kriminalisointia. Jo Garofalo esitti, että rikosoikeuden ja kriminologian tulisi keskittyä pysyvään ytimeen. Lähtökohta voisi silloin olla se, että pidetään kriminalisoitujen tekojen määrä mahdollisimman pienenä. Rikoslaki ei liene paras tai ainoa ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin.

 
Julkaistu 22.7.2014