Kauko Aromaa

EKSKLUUSIO JA INKLUUSIO

Sosiaalisen ekskluusion, poissulkemisen käsite on enenevässä määrin alkanut esiintyä yhteiskuntaa ja myös kriminaalipolitiikkaa koskevassa keskustelussa. Käsite viittaa sosiaalisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin järjestelmiin, joiden avulla yksilöt kiinnittyvät yhteiskuntaan, ja ilmiöihin, joilla henkilöitä suljetaan niiden ulkopuolelle. Ruotsinkielinen vastine on "utslagning". Suomalaisessa keskustelussa puhutaan usein syrjäytymisestä. Käsitteiden sisältämissä viittauksissa on kiinnostava ero: ekskluusio ja utslagning sisältävät ajatuksen, että yhteiskunta tekee sen; suomen kielen syrjäytyminen taas viittaa siihen, että "syrjäytyjä" tekee sen itse.

Sosiaalinen ekskluusio sulkee yksilöitä ja ryhmiä pois yhteiskunnan jokapäiväisestä elämästä monenlaisen kertautuvan deprivaation kautta. Tällaisena se on kollektiivinen ilmiö, joka perustuu lisääntyvään eriarvoisuuteen ja turvattomuuteen, ja nämä johtuvat uusliberalistiseen yhteiskuntaan siirtymisen aiheuttamista rakenteellisista ja sosiaalisista muutoksista.

Suomessakin voidaan entistä selvemmin erottaa kahdenlaista väestöä: ne jotka eivät (yleensä) tee rikoksia ja ne jotka tekevät rikoksia säännöllisesti. Esimerkiksi nuorisotutkimukset osoittavat, että vähemmän rikolliset nuoret ovat entistäkin vähemmän rikollisia ja rikollisemmat ovat puolestaan vielä rikollisempia: väestö polarisoituu. Silloin on entistä vähemmän henkilöitä, jotka voivat toimia välittäjinä ääriryhmien – hyvien ja pahojen – välillä. Ihmiset jakautuvat entistä selvemmin voittajiin ja häviäjiin.

Rikoksentorjunnan kannalta kehityksellä on myönteinen puolensa: sillä on luultavasti ollut nuorten rikollisuutta vähentävä vaikutus tehdessään ei-rikollisen ja norminmukaisen käyttäytymisen yhä hyväksytymmäksi. Kielteistä on, että tämä kehitys on enenevässä määrin "lukinnut" rikollisemmat yksilöt omiin huono-osaisen asemiinsa. Näistä asemista heillä on entistä pienemmät mahdollisuudet korjata omaa tilannettaan.

Polarisaatiokehityksen rinnalla ovat kriminaalipolitiikan linjaukset vähitellen muuttuneet - ja nämä muutokset ovat luultavasti omiaan vahvistamaan polarisaatiota. Hyvinvointikehyksessä tavoitteena on inkluusio – 1960-luvulla puhuttiin integraatiosta, mukaan ottamisesta. Tästä on siirrytty kohti rikosoikeuskehystä, joka tuottaa ekskluusiota. Sosiaaliturvan toimenpiteitä painotetaan aiempaa vähemmän ja rikosoikeuden toimenpiteitä aiempaa enemmän.

Modernissa yhteiskunnassa kriminaalipolitiikka pyrki tukeutumaan parhaaseen mahdolliseen tietoon, jolla tavoiteltiin yhteistä hyvää. Hyvinvointi- tai sosiaaliturvayhteiskunnan kriisiytyminen on synnyttänyt postmodernin yhteiskunnan kriminaalipolitiikan, joka on jotakin muuta – se on populistinen turvallisuushanke, ei enää rationaalinen hyvinvointihanke.

Uusliberalistinen politiikka ei ehkäise vaan tuottaa ekskluusiota, eikä siinä ole inkluusiota tukevia elementtejä. Kehitykselle voidaan kuitenkin luoda vastavoimia. Valistuneet viranomaiset ovat tässä suhteessa tärkeässä asemassa, mistä kertoo esimerkiksi tuore kansallinen turvallisuusohjelma. Korkean tason esimerkkinä tästä on Euroopan Unioni, joka 2001 hyväksyi keskeiset periaatteet köyhyyden poistamisen ja sosiaalisen inkluusion edistämiseen. Toinen tekijä, joka voi vaikuttaa kehityksen suuntaan, on vapaa kansalaistoiminta, jos se havahtuu huomaamaan, että kasvava ekskluusio on vahingollista kaikille, ei vain syrjäytetyille.

 
Julkaistu 15.12.2006